keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Stop (koulu)kiusaamiselle

Tämä teksti on ollut koneella pitkään luonnoksena mutta ajattelin nyt olevan aika sen julkaisuun, kun aihe on jälleen noussut julkiseen keskusteluun (Rehtorin puheet hutsahtavasta pukeutumisesta ja seksuaalivähemmistöistä tyrmistyttävät – Opetusministeri: "Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun vika").

Heti alkuun haluan muistuttaa, ettei mikään ominaisuus, olemus, tapa, ideologia tms. anna kellekään oikeutta toisen kiusaamiseen ja syrjimiseen. Kiusaaminen on edelleen kuitenkin valitettavan yleistä ja jokaisella koululla sekä luokalla on töitä tehtävänään kiusaamisen ehkäisemiseksi tai kitkemiseksi, ei vain uutisoidussa Sysmäläisessä koulussa tai muilla uutisoinnissa esiin nostetuilla kouluilla. Kiusaamisen ehkäisy on koulun toimintakulttuuria koskeva kysymys. Toimintakulttuuri kehittyy jatkuvasti ja sen kehittymisen taustalla ovat ihmiset tekoineen ja sanoineen. Kun seurasin sosiaalisessa mediassa aihetta käsittelevää keskustelua, oli kommenteissa havaittavissa samaa henkeä, mitä kiusaamisen mekanismissa, kiusaamista edistävässä toimintakulttuurissa on. Sosiaalisessa mediassa tai muilla ilmaisupalstoilla meidän aikuisten ei pidä lähteä lyömään lyötyjä tai mahdollisesti virheitä tehneitä ihmisiä. Tällaisesta näyttää kuitenkin muodostuneen ajanhenki, jonka kasvua ja voimistumista ruokimme, jos itse sorrumme negatiivisten tunteiden lietsontaan ja ihmisten mollaamiseen. Hienoa on se, että tärkeästä asiasta keskustellaan mutta muistetaan olla samalla armeliaita ja ratkaisuhakuisia. Ei lähdetä rankaisemaan. Meitä jokaista viranhaltijaa kyllä ohjataan esimiestemme taholta, jos sellaiseen tarvetta ilmenee.


Kiusatuksi tulemisen tunne on tunne, joka tulee ottaa vakavasti

Kiusaamisen ehkäisy on yksi tärkeimmistä koulun tehtävistä turvallisen koulupäivän ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Kiusaamisen yleensä huomaa, kun elää oppilaiden kanssa arkea intensiivisesti mutta se on myös ilmiö, joka jää helposti arjen tilanteiden ja toiminnan varjoon - nopeasti ohimeneviä katseita ja eleitä, joita vain kiusaajat ja kiusattu hetkessä tuntevat. Myös sosiaalisen median aikakausi on tehnyt kiusaamisesta mutkikkaan ja jopa raa'an ilmiön. Kiusaaminen voi olla tällöin vaikeasti selviteltävä asia. Selvää on se, että kaikissa muodoissaan kiusattu ja myös kiusaaja ovat pikaisen avun tarpeessa. On pystyttävä palauttamaan turvallisuuden tunne koulukäyntiin ja muuhun elämään ja saatava apua pahan olon purkamiseen. Ratkaisemattomana kiusaaminen voi jättää kiusatulle mutta myös kiusaajalle elinikäisen taakan kannettavakseen. Kiusaaminen koskettaa lähes aina myös kokonaisvaltaisesti kiusatun lapsen elämää ja hänen perheensä arkea.

Kiusaaminen on aiheena vaikea myös siksi, että akuutissa tilanteessa joudutaan usein kysymään, mitä kiusaaminen on ja onko kyse kiusaamisesta vai jostain muusta. Opettajan urani alkuvaiheissa 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa kiusaaminen oli tavallaan selkeää ja siihen oli suhteellisen helppo puuttua. Saattoi ilmetä, että oppilaat olivat opettajalta salaa kirjelappusin pilkanneet luokkakaveriaan oppitunnin aikana tai oppilaiden lausahduksista ja olemuksesta selvisi, että oppilas on jäänyt muiden hampaisiin. 2000-luvulle tultaessa kiusaamistapauksissa alkoi olla mukana myös sellaista, että yksittäinen oppilas saattoi jostain syystä kokea luokan normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä tapahtuvia asioita kiusaamiseksi. Kiusaamista kokeva oppilas saattoi jäädä hetkeksi jonkin ryhmän ulkopuolelle ja toisten ilkamointi saattoi aiheuttaa tunnetta, että on joutunut kiusatuksi, kun ei juuri tuossa hetkessä ollut tietoinen siitä, mistä toisten ilmaisemat tunteet johtuvat. Lasten kyky aistia toisten tunteita erilaisissa tilanteissa on muuttunut ja tunnetaitojen opettaminen on muodostunut merkitykselliseksi. Mutta olipa kiusaaminen totta tai ei, on kiusatuksi tulemisen kokemus aina aito, eikä sitä voida eikä sitä pidä tällöin vähätellä. Luokan hengen on oltava sellainen, että jokainen voi tuntea siellä olonsa turvalliseksi. Jos näin ei ole, on ryhdyttävä tekemään töitä hyvän yhteishengen ja turvallisuuden tunteen luomiseksi.


Koululla on velvollisuus huolehtia turvallisen ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä edistävän toimintakulttuurin luomisesta

Koulukiusaaminen on sanana haastava, koska kiusaamista tapahtuu myös koulun ulkopuolella (HS Koulukiusaaminen siirtyi pihoilta nettiin – nyt kiusaaja seuraa kotiin asti). Arvioisin kuitenkin, että koulukiusaaminen sanana on hyvä. Sana koulukiusaaminen muistuttaa meitä siitä, että koulu on lapsen elämässä keskeisimpiä paikkoja vähintään 12 vuoden ajan, ja koulu on paikka jossa lapset ovat yhdessä suuren osan arjestaan. Koulu on keskeinen yhteiskunnan kasvua ja hyvinvointia luotaava instituutio, minkä vuoksi olemme velvollisia huolehtimaan siitä, että kiusaamiselle otollinen maaperä ei pääse kukoistamaan, ei koulussa eikä koulupäivän jälkeisessä arjessa. Se on selvää, että kotien ja koulun yhteistyöstä on keskeisesti kyse. On myös selvää, että opettajien sekä rehtoreiden harteille ei voi sysätä vapaa-ajan ongelmia mutta toisaalta koulu ei voi täysin kääntää myöskään niille selkää, jos ne heijastuvat lasten kouluarkeen, koulunkäyntiin ja oppimiseen.

Lopuksi listaan muutamia käytännön toimia, joiden katson edistävän koulurauhaa ja tukevan toista kunnioittavan hengen rakentumista luokkaan tai kouluun:
  • On elettävä oppilaiden kanssa koulutyön arkea intensiivisesti, oppilaiden keskinäistä vuorovaikutusta ja tunteiden ilmaisua tarkkaillen. Opettajan on luotava koulupäivään aikaa, jolloin hän pystyy seuraamaan sivusta oppilaiden toimintaa luokassa, vapaissa tilanteisessa, siirtymätilanteissa sekä välitunneilla.
  • On kuunneltava tarkoin verbaalia ja nonverbaalia viestintää ja puututtava välittömästi tilanteisiin, joissa herää epäily toisten epäasiallisesta käyttäytymisestä tai kohtelusta toisia kohtaan. Tapahtumat tulevat nopeasti eteen ja aikuiselta vaaditaan tässä herkkää kykyä tarttua tilanteeseen. Nopea puuttuminen on sikäli tehokasta, että se tekee siinä hetkessä ja samantien loukkaavan sanan sanojalle tai teon tekijälle selväksi, mistä on kysymys. Jälkeenpäin ei tarvitse puntaroida, oliko tilanne näin. Lapset oppivat näin huomaamaan myös sen, että aikuiset välittävät ja puuttuvat heidän tekemisiinsä.
  • Koulun toimintakulttuuria on rakennettava iloiseen yhdessä tekemiseen. Yhteiset projektit ja yhteiseen tavoitteeseen ponnistelu luovat yhteishenkeä vahvistavia yhteisiä kokemuksia. On vaalittava arjessa erilaisia tunteiden ilmaisumahdollisuuksia - musiikki, kuvataide, yhteiset esitykset ja tapahtumat sekä yön yli kestävät retket tarjoavat tälle oivia mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret oppivat tuntemaan yhdessä tekemällä toisiaan paremmin, mitä yksilökeskeisessä / opettajajohtoisessa työskentelyssä on mahdollista.
  • Kodin ja koulun vapaamuotoiset yhteiset tilaisuudet kehittävät oppilaiden sekä opettajan ja vanhempien keskinäistä luottamusta ja välittämisen tunnetta. Tiedän, että tällainen vaatii aikaa ja kouluajan ulkopuolella tapahtuvaa työtä. Mutta yleensä aluksi. Kun luottamus ja hyvä yhteishenki kotien suuntaan saadaan luotua, opettaja saa vastaavasti aikaa - takaisin sen, mistä on uskaltanut luopua - ja mahdollisesti luokan, jonka kanssa työskentely on palkitsevaa ja innostavaa.
  • Kodin ja koulun välinen viestintä on ongelmatapauksissa ensisijaisesti puhelimessa tai kasvokkain tapahtuvaa keskustelua ja yhteyttä kotiin otetaan mahdollisimman nopeasti, kun siihen ilmenee tarvetta.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Ekologinen sivistysprojekti työelämälle - digitaalinen ja ekologinen työelämä v 1.0 --> v 2.0

Tämä teksti on teknouskovainen, joten täytyy aluksi tehdä tunnustus: luotan sivistykseen ja ihmisyyden voimaan hyvän kasvun aikaansaamiseksi. Luotan ihmisten välisen vuorovaikutuksen kasvattavaan voimaan. Luotan, että hyvä kasvatus on A & O. Hyvä kasvatus on tasapainoisen psyykkeen perusta. Tasapainoinen psyyke mahdollistaa oppimisen ja osaamisen kartuttamisen. Luotan myös kehitykseen ja teknlologian mahdollisuuksiin, mahdollisuuksiin, jotka ovat jo olemassa ja joiden ideaan lapsemme ovat jo kasvaneet. Luotan, että tämä teknologian idean hyvä, mahdollisuuksien puoli on meille vanhemmillekin tavoitettavissa, jos uskallamme itse heittäyttyä kokemaan sitä maailmaa, jossa lapsemme ja lastenlapsemme elävät ja johon he kasvavat, erityisesti pelien maailmassa.

Tässä blogissa esitetty ajatus on toisaalta jo todellisuutta, toisaalta ehkä tulevaisuutta. Ajatus voi olla myös hölmöä höyrähtelyä. Aika näyttää. Haluan kuitenkin pohtia teknologian mahdollisuuksia ratkaista ongelmia, joiden kanssa tänä päivänä kamppailemme. Teksti on jonkilainen foliohattumainen synteesi viimeaikojen julkisesta keskustelusta työn ja työhyvinvoinnin kehittämiseen liittyen (ks. esimerkiksi Työelämä muuttuu, joten sitä koskeva lainsäädäntö on räjäytettävä ja pantava uusiksi), ekologisesta kriisistä, jonka äärellä elämme, autoilun tulevaisuuden kuvasta sekä autoilun vähentämisen merkityksestä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä vallitsevasta digitalisaation keskustelusta, jonka pyörteissä erityisesti koulutus on elänyt jo muutaman vuoden ajan.


Ekologinen katastrofi - ratkaisuja tarvitaan ja mitä meille tarjotaan 

Hesari oli kirjoittanut kiinnostavan artikkelin professori Veli-Matti Värrin uudesta kirjasta ja ajatuksista, liittyen eklogiseen kriisiin ja kasvatuksen merkitykseen suunnan muuttamisesta kriisistä parempaan tulevaisuuteen (Kuluttajiksi kasvatetut HS 20.12.2018). Tätä artikkelia sekä viimeaikojen keskustelua mm. autoilun haitallisuudesta pohtien (ks. Autoilijalta vaaditaan nyt suuria muutoksia: Työryhmä tekisi autoilusta niin kallista, että kaikki vaihtaisivat menopeliä HS 12.12.2018), mieleeni kasvoi seuraava "dialogi" johdonnoksi aiheeseen:

- Mitä miljoonat ihmiset yksistään suomessa tekevät aamuisin aamutoimien jälkeen? Herättyään ja aamutoimien jälkeen ihmiset menevät yleensä töihin tai opiskelemaan. 
- Millä? Usein autolla, jotkut junalla ja väliin jopa lentäen ja siitä autolla loppumatka. Jotkut pyöräillen tai kävellen, jos tämä on mahdollista. 
- Mistä olemme viimeaikoina olleet erityisen huolissaan esimerkiksi autoiluun liittyen? Ilmastonmuutoksesta ja tässä mm. autoilun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. 
- Mikä nähdään julkisessa keskustelussa ratkaisuna nykymuotoisen autoilun vähentämiseen ja mitkä ovat liikkumisen uudet muodot? Diesel- ja bensakäyttöisten autojen käytön kustannusten kasvattaminen sellaiseksi, että tällainen autoilu ei enää kannata ja 2040-luvulla näitä kiesejä ei enää myydä lainkaan vaan tulevaisuudessa sähköautoilemme.
- Näemmekö liikkumiselle keskustelussa muita vaihtoehtoja kuin autot, pyörät ja julkiset kulkuneuvot? Vaikuttaa, että emme. 
- Olisiko muita vaihtoehtoja? Ehkä mutta en äkkiä tiedä, mitä nämä voisivat olla.
- Miten teknologia, erityisesti digitaalinen teknologia? Voisiko siitä olla apua? En tiedä. Eikö meillä ole jo mahdollisuus esimerkiksi etätyön tekemiseen ja videoneuvottelujen avulla voimme pitää kokouksia niin, että ei tarvitse poistua omalta työpisteeltä pitkille työmatkoille. Toisaalta etätyön tekeminen ei ole lyönyt läpi ja ihmiset tuntuvat tekevän töitä mieluummin omilla työpaikoilla.
- Miksi? Ehkä koemme tärkeäksi keskinäisen vuorovaikutuksen toisten kanssa tai sitten emme ole vielä riittävästi oppineet tekemään töitä etänä tai ajattelemaan niin, että se mahdollistaisi työn tekemisen etänä. Ehkä tulevat sukupolvet ovat valmiimpia tällaisen kuin nyt työelämässä olevat.


Onko meillä halua muuttua vai uskommeko vain kasvatukseen ja sitä kautta tapahtuvaan mahdolliseen muutoksen tulevissa sukupolvissa?

Hesarin artikkelissa Värri toteaa, että meitä ihmisiä ohjaa kulutuskulttuuri ja hedonistinen halu kuluttaa. Sosiaalistamme lapsemme huomaamattamme tähän kulttuuurin. Värri kritisoi teknologista uskoamme ja toteaa, että kuvittelemme jonkin tulevaisuudessa keksittävän teknologian ansiosta ratkaisevamme ekokriisin, joka on tässä ja nyt ja joka pitää ratkaista tässä ja nyt. Vannomme Värrin mielestä vielä olemattoman teknologian nimiin. Värri on huolissaan myös viimeaikaisesta keskustelusta opetuksen kehittämisen kentällä, jota on hallinnut digiloikka. Kysymme, pitäisikö koulussa olla digitaalisuutta vai ei mutta samalla meitä uhkaa suuri ilmastokatastrofi, emmekä mieti sen ratkaisua. Ympäristönsuojelu on jäänyt digipuheen jalkoihin.

Ratkaisuksi Värri esittää nk. ekologista sivistysprojektia, jonka avulla ja kautta kurssi parempaan tulevaisuuteen olisi käännettävissä. Samalla tavalla kuin sotien jälkeen yhteinen yhteiskunnallinen projekti jälleenrakensi Suomen. Vastuuta ekososiaalisesta sivistyksestä ja siihen kasvattamisesta ei pidä sysätä yksinomaan opettajille vaan ennekaikkea vastuu kuuluu virkamiehille, päättäjille ja tutkijoille... ja toki vanhemmille.

Näkemykseni on valitettavasti nyt tuossa lehtijutussa, eikä Värrin uudessa kirjassa. Olisi hyvä lukea kirja, jotta näkisi tarkemmin, millaisia vaihtoehtoja ja konkreettisia keinoja siinä esitetään ekologisen sivistysprojektin toteuttamiseksi. Lehtijutusta kumpusi ajatus klassisesta "joku muu" -ajattelusta. Siksipä kysynkin, pitäisikö meidän nyt työelämässä olevien ja ympäristöä ehkä eniten kuormittavien ottaa vastuuta kehittämällä työtä olemassa olevien teknologioiden mahdollistamana? Luoda uusi työelämä v 1.0, jossa huomioidaan rohkeasti tilojenkäytön ja liikkumisen ekologisuus ja myös ekonomisuus. Olemmeko itse valmiit luopumaan totutuista tavoista ja valmiit kehittämään ja panostamaan kehittämiseen, hyödyntäen teknologioita joita jo on olemassa? Olemmeko valmiit tutustumaan näihin teknologisiin mahdollisuuksiin, emmekä pidä niitä vain haitallisena lapsellisuutena vaan rohkeasti kokeilisimme esim pelimaailmaa, millaisia ympäristöjä ne sisältävät, millaisia mahdollisuuksia ja millaista ideaa ne sisältävät, joita voitaisiin hyödyntää uusien työympäristöjen kehittämiseksi? Voisimmeko jo nyt toimia Värrin peräänkuuluttamalla empaattisella otteella, jossa "lapselle on palkitsevaa, kun jo pienenä kokee, että voi teoillaan toimia elämää suojelevasti"? Voisimmeko me keski-ikäiset jo nyt kokea tätä empatiaa, eikä vain jättää tätä projektia lastemme vastuulle, koska silloin on jo myöhäistä?


Ready player one - tarjoaako elokuva kuvaa tulevaisuuteen, teknologian uhkiin ja mahdollisuuksiin?

Värrin toteamus siitä, että uskomme olemattomaan teknologiaan on viesti siitä, että meillä ei ole halua tutustua siihen teknologiseen maailmaan, joka jo on. Tulevaisuuden maailma ja teknologia ovat jo esimerkiksi tämän päivän tietokone- ja konsolipeleissä. Ok, pelit ovat osin varmasti brutaaleja, ehkä lapsellisia ja lapsille haitallisia mutta silti niihin kannattaa tutustua ja pelata. Maailmat ja ympäristöt rakennuksineen ovat uskomattomat ja täyttä todellisuutta. Vuorovaikutus pelaajien välillä verkossa on toimivaa ja reaaliaikaista. Voit liikkua ja "elää" lähes rajattomissa ympäristöissä aidontuntuisesti. Mennä rakennuksiin ja tutkia erilaisia ympäristöjä. Mitä tällaisen pelimaailman tuominen työelämään ja opiskeluun voisi tarkoitta? Voisimmeko luoda second life tyyppisiä 3d-työpaikkoja tai -oppilaitoksia, joissa olisimme olemassa ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa toimivammalla tavalla, mitä esimerkiksi nykyiset video- ja etäyhteydet pystyvät tarjoamaan? Toki videoyhteydet ja erilaiset tekstipohjaiset oppimisalustat ovat ok ja tyhjää parempia ympäristöjä mutta eivät läheskään vuorovaikutuksen näkökulmasta yhtä sujuvia, mitä pelityyppinen ympristö pystyisi tarjoamaan.

Kajaanin Lyseon peruskorjauksen ja uudisrakennuksen
3d-mallinnus
Elokuva Ready palyer one pitäisi katsoa uudelleen. Suosittelen sen katsomista kaikille. Todella kiinnostava tulevaisuuskuva tai idea, kun tunnistaa elokuvassa kuvatun ihmisyydelle negatiivisen mutta huomaa myös mahdollisuuksia. Itsellä herää heti kysymys, milloinkohan meillä teknologia on tällaista, että voimme tehdä työtä, opiskella, liikkua, tehdä ostoksia, viihtyä jne. virtuaalisessa ympäristössä, jossa olet ”oikeasti läsnä ja vuorovaikutuksessa” toisten kanssa? Teknologia tälle on jo olemassa. Pitää siis kysyä, milloin meillä on henkistä valmiutta astua tälle (epämukavuus)alueelle arkisissa toiminnoissamme. Ajatelkaapa, ei nykyisen kaltaista ja määrällistä tarvetta liikkumiselle vaikkapa autolla tai lentokoneella - mikä hyöty ympäristölle! Ei tarvetta nykyiselle määrälle julkisia rakennuksia ja niiden ylläpidolle - mikä tuottavuuden kasvu! Silti ollaan läsnä ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Enkä usko tämän vievän pois aidosta vuorovaikutuksesta, koska sille riittää kyllä tilaisuuksia, ja paremman tuottavuuden sekä ajankäytön jälkeen vielä enemmän kuin nyt. Aikaa voisi jäädä paljon sellaiseen, mikä menee tänä päivänä yksin istumiseen ja liikkumiseen paikasta toiseen. Jos työmatkani kestää 20 minuuttia suuntaansa, käytän vuodessa pelkkiin työmatkoihin aikaa 150 tuntia eli neljä työviikkoa. Jos työ on, kuten minulla, (kokous)paikasta toiseen siirtymistä työpäivän aikana, tulee autossa tai muussa kulkuneuvossa istumista helposti toiset 150 tuntia vuoteen. Ekologisen kriisin aikana kannattaa miettiä, mitä järkeä tässä liikkumisessa ja tilojen käytössä on. Löytyykö rohkeaa julkista toimijaa tai esimerkiksi avointa korkeakoulua, joka lähtisi kehittämään kivijalan rakentamisen sijaan digitaalista rakennusta, jonne voisi mennä luennoille, kokouksiin, töihin?


Lopuksi

Assassin's creed pelin kuvaa hahmoista ja rajattomasta
pelimaailmasta
Edellä kuvattu ajatus herättä varmasti pelkoja tai ennakkoluuloja ihmisten välisen vuorovaikutuksen teknistymisestä. Totta varmasti, mutta sittenkin kannattaisi miettiä. Totta sekin, että tulevaisuudessakin tarvitaan yhteisiä konkreettisia tiloja mutta kyllä meidän pitäisi päästä kehityksessä ja mm. ilmastokriisin ratkaisussa muunkinlaisten uudistusajatusten äärelle kuin sähköautoilu vs. polttomoottoriautoilu -tasolle, tai (etä)työntekemisessä videoneuvotteluja ja nykyisiä office-sovelluksia pidemmälle. Mikäli koodaus ja 3d-mallinnus ovat meille vielä hankalaa soveltaa ja soveltamisen mahdollisuuksia tai markkinoita ei nähdä muualla kuin pelialalla, voimme silti pyrkiä kehittämään työelämää ja työntekemistä tasolle v 1.0 - mikäli 3d-ympäristöt ja -liikkuminen ovat tulevaisuuden visio v 2.0, minkä toteutuminen vaatii reilua ajattelu- ja suhtautumistavan muutosta. Uskallammeko pöyhiä Jenni Karjalaisen peräänkuuluttamaa työelämän arjen käytänteitä kohti tulevaisuuden työtä (Työelämä muuttuu, joten sitä koskeva lainsäädäntö on räjäytettävä ja pantava uusiksi)?

Linkkejä

Uudessa ilmastoraportissa vaaditaan ennen­näkemättömiä tekoja – voiko nyhtökauralla oikeasti pelastaa planeetan? Asiantuntijat kertovat neuvonsa suomalaisille HS 9.10.2018


Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa