keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Lasten ja nuorten liikunnassa on keskityttävä motivaation ja liikunnan ilon tukemiseen

"Innostus ei synny sanomalla tai käskemällä.. se kumpuaa kokemuksista, joita juniorit jäällä saavat. Jos homma on pirun mukavaa, pojat lähtevät pelaamaan myös omalla ajallaan. Tähän tarvitaan treenissä paitsi onnistumisia, myös määrää. Ei saa olla niin, että vain seisotaan jonossa ja katsotaan, kun muut tekevät. ...moni junnujoukkue etenee liiankin nopeasti. Jani Komulainen kummeksuu harjoitteita, joissa lapsella ei oikeastaan ole edes mahdollisuutta onnistua." Näin kirjoitetaan Kainuun Sanomien haastattelussa (Talviharrastus piristää pesistaituria KS 25.11.14), jossa haasteltavana oli sotkamolainen pesäpalloilija Jani Komulainen. Komulainen itse on voittanut pesäpallossa 11 Suomen mestaruutta ja käynyt monivaiheisen uran urheilun huipulle ja nähnyt matkalla varmasti monia erilaisia urheilijanpolkuja. Voi olettaa suhteellisen vahvasti, että tämä liikunnan ammattilainen tietää, mistä puhuu, miten kipinä liikuntaan sytytetään ja miten lapsi innostetaan liikkumaan. Komulainen ohjaa vapaa-ajallaan tuhansien muiden isien ja vapaaehtoisten urheiluseura-aktiivien tavoin juniorijoukkuetta. Tämä vapaaehtoisten panostus on erittäin arvokasta. Ilman sitä seurat eivät toimisi ja kaupunkien liikuntapaikkoihin ei syntyisi mielekästä sisältöä. Tälle vapaaehtoiselle seuratyölle on annettava mahdollisimman hyvä tuki, jotta mielekäs ja vaikuttava liikuntakasvatustyö on mahdollista.

Komulaisen kommenttien innoittamana haluan kirjoitan muutamia ajatuksia lasten ohjattuun urheilutoimintaan liittyen. Kirjoituksen sanoma on se, miten tuetaan lasten ja nuorten liikkumista niin, että liikunnasta muodostuisi jäntevä osa nuorten elämää, aikuisuuteen saakka. Tulevaisuuden kannalta nuorten on viisaampaa panostaa koulunkäyntiin, kuin havitella huippu-urheilijan uraa sinänsä, koska on todennäköisempää päästä opiskeluun panostamalla hyvään koulutukseen ja ammattiin, kuin esimerkiksi ammattijalkapalloilijaksi. Näkemykseni on maallikon näkemys ja tarkastelen asiaa enemmän lapsen kasvun näkökulmasta. Urheilu on tunteita herättävä aihealue mutta uskallan kirjoittaa aiheesta ensinnäkin siksi, että työni puolesta lasten liikkuminen ja liikuttamisen edistäminen ovat toiminnan ydinalueella. Toiseksi katson, että pedagogina omaan jonkin verran näkemystä motivaation synnystä. Samat lainalaisuudet motivaation osalta pätevät kaikkeen tavoitteelliseen toimintaan.


Lapsen ja nuoren tietoisuus on hajanainen ja valikoiva

Lapsen innostus ohjattuun liikuntaan hiipuu helposti ja hyvä harrastus jää liian usein muiden intressien jalkoihin. Tavallisesti innostus lopahtaa totaalisesti viimeistään viiteentoista ikävuoteen mennessä. Tämä niin kutsuttu Drop out -ilmiö on monen tekijän summa. Vanhempien antamalla positiivisella tuella ja kannustuksella on suuri merkitys. Kotipuolen kaveripiiri vaikuttaa niin ikään merkittävästi lapsen kiinnostusten muotoutumiseen. Liikunnallinen kaveripiiri vahvistaa liikunnallisuutta. Aivan kuten Jani Komulainen haastattelussa totesi, valmennustoiminnan laadun on oltava sellainen, mikä sytyttää halun käydä ahkerasti harjoituksissa ja on "niin pirun mukavaa", että harjoitukset jatkuvat kotona kavereiden kanssa.

Vastuuta lapsen motivaation rakentumisesta ei voi sälyttää yksin valmentajan harteille vaan se perustuu hyvään yhteistyöhön seuran ja vanhempien kesken. Motivaation muodostuminen edellyttää aikuisilta lapsen kasvun sekä tarpeiden tunnistamista ja arvostamista. Aikuisten on tiedostettava, että vain harvalla nuorella on lahjakkuutena sellaista pitkäjännitteisyyttä, jota urheilutoiminnassa arvostetaan. Kiinnostuksen kohteet vaihtelevat vielä yläkouluikäiselläkin vahvasti. Aikakäsitys on täysin toisenlainen, mitä pitkäjänteinen ja tavoitteellinen toiminta edellyttävät. Nämä vaihtelevat kiinnostukset tulee tunnistaa ja on luovittava niissä nuoren kanssa. Jos mukavasta harrastuksesta muodostuu iloton pakko, on varmaa että harrastaminen päättyy nopeasti. Tätä kuvaa hyvin 14-vuotiaan nuoren kirjoitus Helsingin Sanomissa "Haluaisin pelata jalkapalloa huvin vuoksi HS 9.10.14". Hetken harjoitteluhaluttomuuden jälkeen on jälleen käsillä tilanne, että urheilijanalku haluaa panostaa kaiken mahdollisen urheiluun. Sytykkeenä tälle voivat toimia pienetkin tekijät: kiinnostava Mestarien liigan ottelun seuraaminen kavereitten kanssa, pihapelit, keskustelut vanhemman tai kavereitten kanssa urheilusta jne. Pitkäjänteisyys on osa tietoisuuden kehittymistä. Kehittyäkseen tämä ominaisuus vaatii aikaa ja aikuisen tukea. Aikuiselta edellytetään malttia, pitkämielisyyttä ja kannustusta. Nämä vaihtelevat kiinnostukset on ymmärrettävä, ja nuorelle on annettava mahdollisuus väliin toteuttaa muitakin kiinnostuksen kohteita kuin yksittäinen urheilulaji. Tämän vuoksi monipuolinen liikunnan harrastaminen vähintään peruskoulun loppuun saakka olisi ensiarvoisen tärkeää. Olisiko tässä eri seuroilla työsarkaa yhteistyön kehittämiseksi, jossa lajikohtaisen kehittymisen sijasta panostettaisiin yhdessä nuorten liikunnallisuuden kehittämiseen? Vaihtelevan ja hyvin ulkoisista tekijöistä rakentuvan motivaation omaavat nuoret saisivat mahdollisuuden kokeilla ja toteuttaa itseään kehittävästi.


Kuka tietää, kuka on lahjakas? 

Olen säilyttänyt työhuoneeni seinällä Helsingin Sanomien erinomaista  artikkelia "Kuka tietää, kuka on lahjakas? HS 22.9.2012". Kukaan ei pysty sanomaan 12- tai 15-vuotiaasta nuoresta, onko hän tulevaisuudessa lahjakas. Valmennuksessa tehdään suuri virhe, jos peluuttamisessa pääpaino perustuu sen hetkisiin parhaisiin pelaajiin. On toki lapsia, jotka ovat liikunnallisesti tai vaikka musikaalisesti huomattavasti ikäisiään edellä. Heidän ajatellaan olevan lahjakkaita. Yleensä jokaisen "lahjakkuuden" taustalla on ympäristö, joka on siihen saakka tukenut tietyn ominaisuuden suotuisaa kehitystä. Keskeistä on tiedostaa se, että lahjakkuus on enemmän opittu ominaisuus, kuin myötäsyntyinen kyky. Sami Kalaja on kirjoittanut mielenkiintoisen tekstin klassisesta 10 000 tunnin harjoituksen merkityksestä taidon oppimisessa (Edellyttääkö urheilutaidon oppiminen 10 000 tuntia urheilua vai sopivia geenejä?)

Ajattelun taidot ja siten esimerkiksi peliäly tai -käsitys kehittyvät lapsilla eri tahtiin. Myös fyysiset ominaisuudet kehittyvät vaihtelevasti. Monella nuorella nämä ominaisuudet puhkeavat kukkaan vasta aikuisuuden kynnyksellä. Lahjakkuuden perustana on aina kova työ. Kalaja erittelee tekstissään tarkemmin, mitä pienet yksilölliset erot tähän yhdistettynä loppujen lopuksi merkkaavat. Asenteellisilla ominaisuuksilla on myös merkittävä rooli tässä prosessissa. Hyväkäytöksinen, toisia arvostava, sopivan nöyryyden omaava nuori tulee todennäköisesti menestymään myöhemmin hyvin. Tämä piirre on osattava tunnistaa ja on tuettava tällaisten myönteisten ominaisuuksien kehittymistä. Kunnioittavan asenteen omaavalla urheilijalla on kyky havaita omat vahvuudet ja heikkoudet ja siten taito harjoitella oikealla otteella.


Pelaamaan opitaan vain pelaamalla 

Varma tapa tappaa motivaatio on istuttaa lapsia vaihdossa tai tekemisen sijasta keskitytään "oikeaoppisten suoritteiden tekemiseen", jonottamiseen ja odottamiseen. Lapsi janoaa kokemuksia ja tekemistä. Tekemisessä pitää olla myös vaihtuvuutta ja monipuolisuutta mutta erityisesti Komulaisen peräänkuuluttamaa mahdollisuutta onnistua. Onnistuminen ruokkii motivaatiota. Onnistuminen on tekemisen ja oikealla tasolla tapahtuvan toiminnan yhdistämistä.

C-juniori-ikäisten toimintaa voidaan pitää totisena urheilua, joka perustellaan oikeutetuksi sillä, että osa nuorista haluaa jo panostaa lähes ammattimaisesti urheiluun. Todellisuudessa tämä on orastava piirre kehittyvästä pitkäjännitteisyydestä, jota tulisi käsitellä vaalien. Tämän ikäiset eivät voita vielä hamuttuja mestaruuksia, joten ei kannata ottaa liian vakavasti. Näistäkin totisesti urheiluun suhtautuvista nuorista iso osa väsyy ennen täysi-ikäisyyteen kasvamista, eikä tähteä koskaan syty. Totisuudella haaskataan hurja määrä mahdollisuuksia ja potentiaalia, joka saattaisi iloisemmalla ja liikkuvammalla otteella puhjeta täyteen loistoon, kun sille on aikansa. Aina pitää muistaa säilyttää ja jättää nälkää harjoittelulle.

Seuran menestys mitataan sillä, kuinka paljon nuoria urheilijoita se liikuttaa

Loppuun voisi todeta, että eri urheilumuotojen ja seurojen menestys tulisi mitata sillä, kuinka paljon seuran riveissä on junioriurheilijoita, kun lähestytään esimerkiksi A-juniori-ikää. Jos pelaajia riittää oman kaupungin pojista ja tytöistä joukkueeseen, on seuran tulos erinomainen ja aikanaan varmasti myös urheilullinen tulos rakentuu hyväksi. On mahdollista saada lopulta se, mistä ehkä uskalsimme luopua.






Olisi mielenkiintoista kuulla erilaisten urheilijoiden, entisten ja nykyisten kokemuksia siitä, mitkä tekijät ovat innostaneet ja kannustaneet urheilemaan? Mitkä tekijät ovat edistäneet menestystä ja mitkä asiat ovat johtaneet aikanaan harrastuksen päättymiseen? Kommentoikaa - pitäisi onnistua anonyymistikin.







6 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus. Todella tärkeä rooli oman urheilu-urani alkuun oli 150 metrin päästä kotoa löytynyt Honkkarin lähiökenttä, jota jäädytettiin ja aurattiin ahkerasti. Ja jos ei aura ehtinyt, niin itte raivattiin tilaa pelata. Sinne oli kiire heti koulusta eikä viikonloppuisinkaan pakkasrajoja mietitty. Ollessani jotain kymmennen. Välitunnillekin oli aina kiire, että ehti kunnon pallopelit pelaamaan. Helppo niiltä pohjilta oli nousta Hokkiin pelaajaksi (junnuihin se toki siellä jäi). Ja myöhemmin yleisurheilijaksi.

    Mutta on kyllä kiva ollut huomata omasta tyttärestä ja hänen lapsuusajan oma-aloitteisesta aktiivisuudestaan, että on se liikuntaleikkiminen vielä tämänkin päivän lapsilla mukana. Ja virikkeitä kyllä keskivät. Mutta iso rooli meillä vanhemmilla silti. Se voi olla se pihalle ostettu trampoliini, kyydit harrastuksiin, laskettelukaveriksi lähteminen rinteeseen, hiihtämään, uimaan tai pituushyppäämään. Yksittäiset pienet jutut voivat merkitä todella paljon.

    VastaaPoista
  2. Näin on. Aikuisen pitää olla hiukan mallina ja omalla pienellä esimerkillä innostaa. Opettajana ollessani huomasi hyvin, kun itse hieman osallistuu pihaleikkeihin välitunnilla, tempaisee se oppilaat täysillä mukaan. Lapsuusiän liikkumisesta tuli mieleen, että luustelukelien aikaan osa pojista tuli luistimet jalassa kouluun, että sai välitunnillakin pelata.

    VastaaPoista
  3. Upeaa pohdintaa, loistokirjoitus! t. Laura Tast, Valo

    VastaaPoista
  4. Terveisiä Valoon Laura. Nyt syksyllä meillä oli Valon ja Kainuun Liikunnan edustajien kanssa mielenkiintoinen keskustelu liikunnallisuuden edistämiseen liittyen.

    VastaaPoista
  5. Iso kiitos tästä kirjoituksesta! Hauskuus, onnistumiset, sopivat ja riittävät kehittymishaasteet, kannustus ja ailahdusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, että oppimismatkalla on paljon epävalmista. Nämä ovat ne tekijät, joita oma maailman ihanin valmentajani antoi matkaeväiksi. Häneltä sai niin paljon, että siitä on riittänyt motivaatiota aikanaan omalle kilpauralle ja myöhemmin liikunta-alla työskentelyyn. Suuri tavoitteeni onkin, että osaisin antaa saamaani riittävästi eteenpäin.

    VastaaPoista
  6. Tämä on mukava kuulla. Itse luotan, että kaikessa toiminnassa motivaatio sytytetään ensisijaisesti myönteisen kautta.

    VastaaPoista