torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!


On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie. On toinen maailma, on hämäräinen tie. On tähtiaika uus ja taivaansini määränpää, kun pilven portaisiin vain kevyt jälki jää. 



keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Oppimista ja motivaatiota edistävä arviointi - arvioinnin pelillistäminen

Tekstin linkkiluetteloa päivitetty 6.1.2016

Kävimme ennen joululomaa aikuis- ja täydennyskoulutuskeskuksen AIKOPA:n suunnittelija Ville Mannisen kanssa mukavan keskustelun opettajien täydennyskoulutuksen sisällöistä sekä oppimisen arvioinnin pelillistämisen ideasta, jonka suunnitteluun olen yrittänyt kannustaa kouluväkeä täällä Kainuussa. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi ja kuvaan tässä blogitekstissä arvioinnin pelillistämisen ideaa hieman tarkemmin, jotta ajatus alkaisi tästä mahdollisesti jatkojalostua käytäntöön. Varoitus: tämä on pelkkää ideointia!


Oppimisen arvioinnin tehtävä

Uuden opetussuunnitelman mukaan arvioinnin tehtävä on ohjata oppimista ja kehittää oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Arvioinnin tulee edistää ensisijaisesti oppimista, ja tarkentaisin tätä niin, että arvioinnin on tuettava myönteisen minäkuvan kehittymistä oppijana. Edelleen uuden opsin mukaan koulun arviointikulttuuria on kehitettävä yritteliäisyyttä ja ponnistelua kannustavaan suuntaan, edistettävä oppilaiden osallisuutta ja vuorovaikutteisuutta sekä tukea oppilaan oman ymmärryksen kehittymistä suhteessa omaan oppimisprosessin etenemiseen. On siis kehitettävä oppilaan ymmärrystä siitä, että tehdyllä työllä on myönteinen vastaavuutensa suhteessa tavoitteena oleviin asioihin. Tämän ymmärryksen kehittymisen keskiössä ovat:
  1. tavoitteiden ja opittavien asioitten rakenteellinen selkeys oppilaalle 
  2. arvioinnin menetelmien toimivuus ja monipuolisuus
  3. kodin ja koulun yhteistyö 
sekä opettajan oma kyky arvioida opetustyön vaikuttavuutta ja toimivuutta, jossa huomioidaan ainakin:
  1. yksilöllisyys ja työtapojen monipuolisuus sekä vastaavuus suhteessa oppilaiden tarpeisiin (ikä, taidot, motivaatio) ja opetettaviin asioihin ts. eriyttäminen,
  2. vallitseva ilmapiiri ja vuorovaikutuksen sujuvuus 

Itsearviointi oppilaan oppimista koskevan minäkuvan muovaajana

Uusissa opsin perusteissa arvioinnin osuus on jäntevöitynyt. Perusteissa painotetaan vahvasti mm. lapsen kasvun kannalta tärkeää itsearviointia osana oppimisen aikaista arviointia. Tämän ulottuvuuden huomiointi on keskeistä, kun suunnitellaan kuntakohtaisia arvioinnin osuuksia opetussuunnitelmassa. Oppimisen arvioinnin riskinä on, että jatkossakin pitäydytään tavoiteorientoituneessa päätekäyttäytymisen arvioinnissa, jolloin
  1. oppilas saa syksyllä ja keväällä todistuksen, rastit viivastolle tai numeroarvioinnin, perustuen osoitettuun aktiivisuuteen koulutyössä sekä kokeissa ja testeissä menestymiseen
  2. oppilas itsearvioi työskentelyään suhteessa ulkopäin annettuihin kriteereihin, jotka heikoimmillaan ovat lista oppilaalle ulkoisia ja sisäistämättömiä asioita, joita tulisi hallita opetusjakson aikana tai jälkeen
Välttääkseen tämän keskeisen karikon, arvioinnissa tulee mahdollistaa oppilaan oppimisen suuntautuminen oikeaan prosessiin aikana, ei sen päätteeksi. Tällöin arviointi tukee aidosti oppimista ja on myös oppimismotivaatiota edistävää. Sen sijaan päätekäyttätytymisarviointi on tehokas tapa ruokkia negatiivisia tai stereotyyppisiä käsityksiä oppiaineissa menestymisessä. Oppilaat alkavat uskottelemaan jo varsin varhain, että on olemassa parempia tai heikompia matikkapäitä, kielipäitä jne. Yritteliäisyyden ja oppimisen kannalta toimivien oppimisstrategioiden omaksumiselle ei muodostu lapselle merkityksiä.

Oppimisen aikaisella (itse)arvioinnilla voidaan kehittää oppilaan myönteistä kuvaa itsestään oppijana, jos arviointi on riittävän konkreettista sekä säännöllistä. Olisiko digitalisaatiolla ja arvioinnin eräänlaisella pelillistämisellä mahdollisuutensa tässä? Voidaanko oppimisen todentamisesta tehdä oppilaalle sähköisiä välineitä hyödyntäen konkreettisempaa ja sellainen prosessi, että oppilas voi nähdä tekemänsä työn määrän ja laadun yhteyden oppimistuloksiin entistä selkeämmin ja oppimista paremmin ohjaten?


Oppimisprosessin arvioinnin pelillistäminen  

Monella meistä on kokemuksia erilaisten aktiivisuusrannekkeiden tai sykemittareiden käytöstä. Ne keräävät niin valveillaoloajasta kuin unenaikaisesta olemisesta monenlaista tietoa ja nämä tiedot ovat taltioitavissa sekä kuvattavissa konkreettisiksi kuviksi. Saamme tarkkaa tietoa liikunnan sekä levon vaikutuksesta kuntoomme ja suorituskykyymme. Saamme tarkkaa tietoa tehtyjen urheilusuoritusten laadullisista ja määrällisistä tekijöistä (mm. aika, matka, syketasot, korkeuserot, nopeus, energian kulutus, arvio harjoituksen tunteesta, arvio palautumisajasta)

Oppimisen ja opetuksen arvioinnissa olisi järkevää kehittää samantyyppistä oppimisen kuvausohjelmaa, jonka avulla oppilas pääsisi konkreettisesti hahmottamaan tehdyn työn, motivaation, vuorovaikutuksen ja muiden oppimisen kannalta keskeisten muuttujien vaikutusta oppimistuloksiin. Oppilaalle ja myös opettajalle havainnollistuisi konkreettisesti koettu sekä toteutunut tunne yritteliäisyydestä ja ponnistelusta, oppimisen ilosta, opetuksen mielekkyydestä sekä opiskeltavien asioitten ymmärtämisestä suhteessa hankittuun osaamiseen ja onnistumiseen työskentelyssä. Oppimista konkretisoiva itsearviointialusta opettaisi oppilaan huomaamaan, että tekemällä töitä tietyllä tavalla ja toimimalla tietyllä tavalla saavuttaa mahdollisesti tai todennäköisesti tietyn tasoiseen tuloksen oppimisessa. Alustaan voisi luoda myös osion, jossa oppilas voisi tehdä määrällisesti ja laadullisesti näkyväksi koulun ulkopuolisen toiminnan ja sieltä karttuvan kokemuksen sekä osaamisen.

Oppimisen arvioinnin pelillistäminen voi olla heikko käsite mutta käytä sitä parista syystä:

  1. Luotan, että tämän tyyppinen arvioinnin näkyväksi tekeminen innostaa pelin tavoin monia oppilaita tekemään töitä, urakoimaan ja seuraamaan näkyväksi muodostuvaa oppimistaan, samalla tavalla mitä urheilusuoritusten sähköisessä seurannassa useimmille meistä käy.
  2. Pelillistämisen käsitettä pitää yleisesti laajentaa digitalisaation aikakaudella, jotta mielekkään ja juonellisen toiminnan ajatus valtaisi pedagogista kenttää sekä oppimisympäristöjen suunnittelua.

Excelillä hahmoteltu arviointiohjelmiston karvalakkiversio ideasta on esitetty alla kuvassa. Oppilaan itsearvioinnin kohteena olisi jokin opiskeltava ilmiökokonaisuus tai oppiaineen aihepiiri, ja arviointi kuvaa esimerkissä yhden viikon työskentelypätkää asian parissa. Näkymä voisi olla seuraava ja kerätystä tiedosta olisi mahdollista piirtää halutunlaisia oppimista ilmentäviä kuvaajia:





Lopuksi

Katson, että oppilaan työskentelymäärän sekä oppimiseen liittyvien tunteiden ja kokemusten systemaattisen / säännöllisen itsearvioinnin ja taltioinnin avulla edistetään oppilaan oppimista koskevan tietoisuuden kehittymistä merkittävällä tavalla. Työskentelyä ja siihen liittyviä kokemuksia sekä tuntemuksia koskevaa arviointia olisi mahdollista tehdä päivittäin, mikäli siihen olisi käytettävissä Exceliä joustavampi arviointialusta / -sovellus. Urheilusovelluksen tavoin oppilas voisi koulupäivän päätteeksi arvioida päivän kulkua ja kirjata päivän työmäärää näkyväksi muutamassa minuutissa. Kerättävä tieto olisi kasvun ja kehityksen kannalta merkityksellistä niin oppilaalle itselleen, kuin opettajalle. Löytyisikö Suomen maastaa tällaisen sovelluksen kehittämiseen koodikykyistä tekijää tai onko ylipäätään tällaisella idealla jatkokehittelyn tulevaisuutta? Jos on, niin mitkä ovat oppimisen keskeiset muuttujat - mikä on vauhti, mikä on korkeus, mikä on syke, mikä on kadenssi, mikä on matka...


Linkkejä:

Tukea arviointiin sähköisistä oppimisalustoista

Digabi: Sähköinen kurssikoe

Anu Räisänen 2013, Oppimisen arvioinnin kontekstit ja käytännöt

5.1. löytyi fbn tietovirrasta mielenkiintoinen esittely arviointisovelluksesta Qridi


perjantai 4. joulukuuta 2015

KOULUTUS, SIVISTYS JA HYVINVOINTI

Juhlapuhe Kajaanin lukion ylioppilasjuhlassa 4.12.2015

Arvoisat ylioppilaat, opettajat ja juhlavieraat. Lämpimät onnittelut teille uudet ylioppilaat!

Kajaanin lukiosta kirjoitti ylioppilaaksi 62 opiskelijaa
Puheen pitäminen nimenomaan teille tuntuu henkilökohtaiselle, koska joukossanne on minulle monia tuttuja nuoria ja joitakuita teistä olen jossain vaiheessa kouluikää saanut opettaakin. Iso työ on takana ja on kiitosten aika. On lupa taputtaa itseä ja kavereita olalle ja todeta: teimme hienon työn!


Suomalaisuus, sivistys ja koulutus

Näin Suomen 98-vuotissyntymäpäivien alla on osoitettava kiitosta meitä edeltäneille sukupolville, että saamme yhä vuonna 2015 elää ja kouluttautua vapaan maan vapaina ja vastuullisina kansalaisina. Itsestäänselvyys vapaus ei ole meille aina ollut. Omaa kansallisuutta – suomalaisuutta – on siksi vaalittava. Koulutus sekä sivistykseen kasvattaminen ovat keskeinen keino tässä tehtävässä.

Voidaan kysyä, Mistä suomalaisuus on tehty? Aikanaan laulettiin "Sibelius, sauna ja sisu, se on mate in Vinlant". Sibelius, sauna ja sisu kuvaavat identiteettimme ydintä 1900-luvun Suomessa ja tälle sanatriolle onkin haluttu etsiä uusia raikkaampia määreitä kuvaamaan 2000-luvun globaalia suomalaisuutta. Katson, että noihin kolmeen sanaan sisältyy kuitenkin viisaus: Kyse on suomalaisesta kulttuurista ja kielestä sekä kielen värittämästä elämästä - iloineen ja suruineen. Kyse on suomalaisesta sivistyksestä, jonka vaalimisessa koulutuksella on keskeinen sijansa.

Reilu kolmen vuoden uurastus on ohi ja uusi lehti on kääntymässä elämässänne. Omaan henkilöhistoriaani peilaten voin vakuuttaa, että yksi merkittävimmistä lehdistä. Ylioppilaaksi tulo on teille tie koulutukseen ja myös tie sivistyksen vaalimiseen. Muuttuvassa maailmassa sivistyksen arvostaminen on yhä tärkeämpää. Sivistystä ei saa kadottaa kiireen virtaan. Yhteiskuntaa ei voi näet tulevaisuudessakaan rakentaa nopeiden, helppojen tai yksinkertaisten ratkaisujen varaan. Helppous, nopeus ja yksinkertaisuus luovat nimensä mukaista henkeä, kulttuuria, ympärilleen. Näiden sijasta tarvitsemme selkeyttä, elämää ja tekemistä selkeyttäviä rakenteita. Koulutuksella sekä sivistyksellä on keskeinen tehtävä tämän yhteiskunnallisen mielen selkeyttämisessä.

Vaikka painotan puheessani useaan otteeseen korkean koulutuksen merkitystä hyvän elämän perustana, on muistettava että korkeinkaan koulutus ei kuitenkaan tee meistä vielä lainkaan sivistyneitä ja yksistään takaa hyvinvointiamme.

Sivistys ja sivistyneisyys eivät määrity koulutuksen tai yhteiskunnallisen aseman kautta. Sivistys on elämän asenne ja suhtautumistapa toisia ihmisiä, elämää, ympäristöä sekä tietoa ja toimintaa kohtaan. Sivistyksen eteen on ponnisteltava päivittäin. Se ei ole ihmiselle geneettisesti periytyvä ominaisuus. Voimme elää elämäämme ja tehdä töitämme joko sivistyneellä tai mekaanisella otteella. Esimerkiksi tuomarin, lääkärin tai opettajan ammatit mielletään henkisiksi ammateiksi ja tiedeperustaltaan ne omaavat vahvan sivistyksen leiman. Tosiasiassa näissäkin ammateissa suoritetaan monia työn osa-alueita mekaanisesti - totuttujen tapojen, rutiinien tai perinteisten ajattelumallien varassa. Sivistyneellä otteella työtään tekevä ihminen huolehtii jatkuvasti omasta kehityksestään ja välttää siten oman työn mekanisoitumisen ja vieraantumisen työn tekemisen sivistyksellisestä otteesta.

Sivistys, demokratia, vapaus, sekä vastuu ovat lähestulkoon synonyymeja toisilleen. Sivistysvaltiossa ja sivistyneiden ihmisten elämässä vallitsee ihmisyyttä, elämää ja työtä arvostava asenne. Tämä on myös sivistyksen merkitys. Sivistys on siten tietoisuutta siitä, mikä pitää maailmamme koossa ja antaa meille siten mahdollisuuden kehittyä ja elää hyvää elämää. Tämä elämän totuus löytyy tutkimalla ja oppimalla, työtä sivistyneellä otteella tehden. Sivistys on siten asenne, joka luo perustan antautuvalle ja ahkeralle elämänotteelle, jota tavoittelemme vimmatusti nyky-yhteiskunnassa tuottavuutta ja taloutta korjataksemme. Lukiokoulutus on luonut teille arvokkaan sivistyksellisen pohjan elämälle, jonka perustalle teidän on jatkossa mahdollista alkaa kehittämään nykypäivän yhtä avainsana, osaamista.


Koulu yhteiskunnallisessa muutoksessa

Kajaanin lukion rehtori Liisa Lehtinen
Koulujen opetussuunnitelmia uudistetaan parasta aikaa rytinällä. Perusopetuksen opetussuunnitelmatyö on loppusuoralla, ja lukion opetussuunnitelmatyö on käynnissä. Uudistuksilla pyritään selkeään koulujen toimintakulttuurin muutokseen. Halutaan siirtyä rajoitetusta ja ennalta määritetystä tiedosta avoimeen ja yhdessä tuotettuun tietoon. Perustana muutokselle ovat yhteiskunnan sekä työn muutos. Robotisaatio, automatisointi ja sähköiset palvelut haastavat jatkossa monen perinteisen ammatin olemassaolon ja moni perinteinen ammatti tulee muuttumaan luonteeltaan ja toimintatavoiltaan toisenlaiseksi. Koulun tehtävä on kouluttaa ihmiset kohtaamaan muuttuva maailma niin, että jokainen voi omaksua riittävät valmiudet muutoksen kohtaamiseen. Siinä on meille haastetta kerrakseen.

Muutoksessa eläessä ja muutosta eläessä on hyvä muistaa, että on turha uumoilla epävarmaa ja tuntematonta. Ihmisen oraakkelin taidot ovat tunnetusti heikot ja ennustukset osuvat yleensä harhaan. Sen sijaan on tiedostettava ihmiselämän tarpeet ja on tiedettävä, mikä on elämässä pysyvää ja vaalittava näitä tekijöitä. On vaalittava sitä, mistä voimme olla varmoja. Pysyvää hyvän koulutuksen näkökulmasta ovat ihmisen perustarpeet eli ns. biopsyykkiset vakiot: Tarvitsemme edelleen tulevaisuudessakin kiitosta ja tunnustusta. Haluamme kokea uutta, tietää ja taitaa uutta sekä hankkia uusia valmiuksia. Meillä on edelleen tarve kokea perusturvallisuutta, vapautta sekä asioitten alkuun panemista. Haluamme vaikuttaa ja ottaa vastuuta itsestä sekä toisista ihmisistä. Koemme tarvetta spontaaniin itseilmaisuun ja tarvitsemme esteettisiä kokemuksia. Näiden tekijöiden toteutuminen työssä sekä opiskelussa ovat motivaatiomme sekä psyykkisen hyvinvoinnin perusta. Perusta hyvälle työn tekemiselle.

Varmaa on työelämän muutos siinä suhteessa, että tulemme tarvitsemaan yhä vähenevissä määrin mekaanisia työsuorituksia. Koulutyötä on siksi muutettava yhteistoiminnallisuutta sekä tiedon tuottamista edistävään suuntaan. Sen sijaan, että yritämme opettaa tai kertoa ihmisille ennalta tiedettyä ja määriteltyä todellisuutta, on opetettava valmiuksia, miten menetellään ja ratkotaan eteen tulevia ongelmia. Psyykkisen hyvinvoinnin merkitys on aina ollut keskeinen mutta sen ja hyvän kasvun merkitys korostuvat muuttuvassa, moniarvoisessa sekä tiedon täyteisessä maailmassa. Hyvinvointia tukevien käytänteiden luominen osaksi koulun arkea on koulun keskeinen tehtävä.


Kohti menestyksen kulttuuria onnistumisen tunnustamisella ja hyvän kierrättämisellä

Gaudeamus igitur
Kuten hetki sitten totesin, korkeasta koulutuksesta on meille hyötyä vasta sitten, kun ihmisyyttä, elämää ja työtä arvostava asenne on kohdallaan. Vaalikaa siksi kaikissa töissänne myönteistä asennetta elämää, ihmisiä ja tekemistä kohtaan. Kannustakaa kavereita ja iloitkaa, ei vain omasta, vaan myös muitten onnistumisista. Onnistuminen ja sen tunnustaminen ruokkivat aina uutta onnistumista, mikä puolestaan luo myönteistä, tekemistä edistävää ilmapiiriä ympärilleen. Älkää kantaako turhaa huolta sellaisesta, johon ette pysty vaikuttamaan vaan vaikuttakaa niihin asioihin, joihin se on mahdollista. Elämä tarjoilee meille väliin karvaitakin pettymyksiä. Ottakaa pettymykset vastaan oppina ja mahdollisuuksien mukaan ratkaistavissa olevina haasteina. Kahden viikon sääntö pätee pahemmankin vastoinkäymisen kohdalla: asiaan tai asiantilaan tottuu ja elämä jatkuu.

Säilyttäkää ihmettelevä ja hämmästelevä elämänasenne, koska ne ovat lähtökohta oppimiselle ja uuden luomiselle. Ajatelkaa rohkeasti ja ottakaa kantaa. Ilmaiskaa mielipiteenne selkeästi. Säilyttäkää rakentava ja myönteinen ote toimissanne, sillä vain siten saadaan aikaa yksituumaisuutta ja uutta luovia tekoja. Jakakaa tietoa ja osaamista reilusti ulospäin. Tehkää hyvät teot ja osaaminen näkyväksi. Tällä tavalla osallistutte tulevaisuuden tekemiseen, olette luomassa hyvinvoinnin ja menestyksen kulttuuria ympärillenne ja todennäköisesti takaatte osaltanne tuleville sukupolville hyvän elämän sivistyneessä ja vapaassa Suomessa. Tähän loppuun haluan lausua Og Mandinon sanat:



Sillä ei ole merkitystä 
mitä sinä saat päämäärän saavutettuasi, 
vaan millainen sinusta on sen ansiosta tullut.
Ole puuttumatta muiden virheisiin, 
ehkäpä he tekevät saman sinulle 

Älä koskaan kasva niin isoksi, 
ettetkö voisi esittää kysymyksiä. 
Älä koskaan tiedä niin paljon, 
ettetkö voisi oppia jotain uutta.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Lukutaito ja lukuinto - miten kirjan ja kirjaston merkitys ovat muuttuneet 30 vuodessa?

Juhlapuhe Kajaanin kaupungin pääkirjastotalon 30-vuotisjuhlaseminaarissa 2.12.2015

Tervetuloa Kajaanin kirjastotalon 30-vuotisjuhlaan! Tuntuu, kuin olisi vain pari talvea siitä, kun kertasin kirjastotalon vaiherikasta rakennusprosessia talon 25-vuotispäivänä. Aika rientää hurjaa vauhtia mutta hyvä niin; kokemus karttuu ja nopea ajankulku on merkki siitä, että ei ole vielä päässyt liikaa urautumaan ja ikävystymään.

Kulttuuriasiainneuvos Leena Aaltonen, OKM
"Kirjasto on luovuttamaton oikeus"
30 vuotta on kohtuullisen pitkä pätkä, jos sitä peilaa ihmiselämään. Näin keski-ikäisen miehen mittakaavassa muutos tällä ajanjaksolla on ollut kaikkinensa suorastaan mullistava. Se mitä elämä oli 13-vuotiaan pojannaskalin maailmassa, on nyt 43-vuotiaan näkökulmasta totaalisesti toisin. Mutta on se maailmakin siinä matkassa muuttunut ja muutos ei ole jäänyt ainoastaan hius- tai vaatekuosin tasolle. Koko elämisen malli on muuttunut toiseksi, mitä se oli vuonna 1985. Muutos on koskettanut myös kirjaa ja kirjastoa. Koulumaailman näkökulmasta voi todeta, että nuorten lukuinnon sekä lukutaidon heikkeneminen erityisesti 2000-luvun aikana on surullinen juonne tässä kehityksessä. Lukutaito on kuitenkin keskeinen edellytys ihmisen ja yhteiskunnan kehitykselle sekä hyvinvoinnille. Vaikka lukutaidon käsite onkin laajentunut viimevuosina, eivät kuvalukutaito tai symbolien käyttö ja niiden lukeminen ole tekstilukutaidon veroisia. Kun oppii kirjoittamaan, oppii ajattelemaan, sanotaan. Voidaan myös sanoa, että kun oppii lukemaan, oppii ymmärtämään.

Kirjailija Tittamari Marttinen
"Lukuharrastus avaa kaikki ovet"
Lukutaidon kehityskaarta on hyvä tutkailla hieman tarkemmin mainitulla 30 vuoden ajanjaksolla ja kysynkin, millainen on ollut kirjaan ja kirjastoon kohdistunut muutos? Peilaan aihetta omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni, koska uskallan väittää, että aikanaan vilkkaana koululaisena sovin hyvin esimerkiksi sille, mitä lukuinto oli 30 vuotta sitten:

Kirjasto oli 13-vuotiaalle pojalle merkityksellinen paikka vuonna 85. Kävin kirjastossa viikoittain. Kirjasto oli ovi tietoon, maailmankuvan avartamiseen sekä vahvoihin mielikuviin. Kirjasto antoi sytykkeen mm. metsästysharrastukselle, elektroniikkarakentelulle sekä erilaisille peleille ja leikeille. Edelleen voin muistaa sen tunteen, kun saavuin lähikirjastoon ja kaunokirjallisuus- tai dekkarihyllyn äärelle. Jokainen kirja tuntui seikkailun ja uuden kokemisen mahdollisuudelta. Kun sai valittua lainattavat kirjat, olo oli malttamaton, mitä kirja tuo tullessaan. Tunne oli erittäin vahva ja on edelleen lähes käsin kosketeltava. Savun tuoksu kylmänkosteana syysiltana on tunnetasolla hieman samantyylinen kokemus.



Mikä sai pojan lukemaan, kun nyt kannamme huolta nuorten heikoista lukutottumuksista?

Kirjailija, lääninrovasti Risto Kormilainen
"Yhdestoista hetki - raamatun
kieli ja kirjallisuus"
  1. Aika, edellä kuvaamani tunteen taustalla on muistikuva seesteisestä elinympäristöstä. Omassa huoneessa olivat työpöytä ja lukulamppu. Pöydällä olivat kivikokoelma, onnistunut piirros kuvakehyksessä, radionauhuri ja muutama hyvä c-kasetti. Vaikka aikaa ei ole kulunut kuin 30 vuotta, ei kirjalla ollut tuolloin varteenotettavia kilpailijoita. Itsestäkin huomaa tänä päivänä, että media, tekniset laitteet ja virtuaalinen sosiaalinen verkko heikentävät keskittymiskykyä. Ne vievät erityisesti keskittymistä pitkäjänteisyyttä vaativalta työltä, kuten lukemiselta. Siksi suosittelisinkin nuorten valveillaoloajan / toiminnallisen päivän jakaantuvan niin, että vähintään neljäsosa siitä olisi printatun tekstin lukemista ja kirjoittamista (koneella), neljäsosa kasvokkain tapahtuvaa sosiaalista vuorovaikutusta, neljäsosa liikuntaa ja ulkoilua ja neljäsosa sähköisessä mediassa työskentelyä tai surffaamista, sillä ei sekään pahasta ole, jos ei hyväksikään. 
  2. Malli, kotona myös muut lukivat paljon. Pojalle erityisesti isän antamalla mallilla on merkitystä. Isälle ostettiin aina isänpäivälahjaksi kirja, Kalle Päätalo. Kirja oli jouluna ja syntymäpäivänä odotettu lahja. Suvun miehet vaihtoivat usein lahjaksi saamiaan kirjoja toistensa kanssa, mikä tuntui hienolta. Myös kaverit lukivat paljon ja luetuista kirjoista myös keskusteltiin. Kun luimme kavereitten kanssa yhtä aikaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teosta, siitä käytiin jatkuvaa keskustelua, kaivettiin kirjan huippukohtia toisillemme jaettavaksi ja piirsimmepä kukin oman mielikuvakartan Pentinkulman maisemista. Tähän perheitä ei voi nykypäivänä kuin kannustaa ja luottaa, että isät ja äidit tarjoavat lukemista arvostavaa mallia jälkikasvulleen. 
  3. Oppi, Koulussa luettiin muistikuvieni mukaan täsmälleen yhtä paljon kuin itse pyrin oppilaitani opettajana ollessa ohjaamaan lukuharrastuksen piiriin. Koulujen välillä kiersivät kirjapaketit ja tiettyjen kirjojen lukeminen koulussa oli pakollista. Koulussa ”pakolla” luettavat kirjat eivät olleet aina niitä mieluisimpia mutta niitäkin luki, kun pikkuinen pakko oli. Vaikka kasvatustehtävää ei voi ulkoistaa pois perheiltä, on koulun tehtävä paljon työtä ja yhteistyötä mm kirjastojen kanssa lasten lukuinnon herättämiseksi. Lukuintoa pitää herättää mielekkään lukemisen kautta. Samalla on kuitenkin muistettava, että kirjasta ei tule mielekästä itsestään vaan lukemaan oppii lukemalla ja lukutaito herättää kiinnostuksen erilaisiin kirjoihin ja tarinoihin. Puolta tuntia per päivä lukemista ei ole vaikea sälyttää koulupäivän osaksi. On vain ekstraa sitten se metodi, miten työ hoidetaan ja hyödynnetään esimerkiksi sähköisiä oppimisympäristöjä vuorovaikutuksen herättämiseksi ja vaikkapa mielikuvien esittämiseksi oman "Pentinkulman maailman" kuvaamiseksi toisille lukuintoilijoille.
Luotan siihen, että kirja pitää pintansa digitalisaation murroksessa. Tämä vaatii tietoista työtä ja ymmärrystä myös siitä, mikä on ihmiselle ja lapsen kasvulle hyväksi. Kirja ja hyvä lukutaito tukevat niin lapsen kuin aikuisenkin kasvua. Kirja luo turvaa, näkemystä sekä perspektiiviä maailmaan. Tämän vuoksi arvioin, että analogisen tekstin ja tarinan merkitys tulevat kulkemaan tulevaisuudessa rintarinnan digitaalisen maailman kanssa. Jos emme vielä ole hoksanneet, niin hoksaamme kyllä pian näiden molempien maailmojen mahdollisuudet hyvän elämän edistämiseksi.

Näillä sanoilla toivotan teidät tervetulleiksi tähän kirjastotalon 30-vuotisjuhlaseminaariin.




lauantai 21. marraskuuta 2015

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa

Ensilumi ja Suomen Cupin hiihdot televisiosta sytyttävät jälleen mielen hiihtoladulle tai -baanalle, hiihtotavasta riippuen. Tämän päivän Rovaniemen kisoissa tv-selostaja totesi hiihdon alkuaikoina, 1900-luvun alussa, yhdistetyn miesten hallinneen lajia. Lajien erikoistuminen murtsikkaan ja mäkihyppyyn jäi askarruttamaan mieltä ja muistinkin, että kirjahyllystähän löytyy Jussi Kirjavaisen kaksiosainen teos "Suomalaiset suurhiihtäjät" (WSOY 1938 / 1941). Teokset ovat mielenkiintoinen ajan kuvaus suomalaisen hiihdon historiasta ja löytyypä kirjasta teksti vaimoni isosedän, Antti Härkösen ansiokkaasta hiihtourasta 1920 ja 30-luvun Kainuussa.


Kirjavainen toteaa vuonna 1938, että vaikka hiihtoa on Suomessa harrastettu ammoisista ajoista alkaen, oli hiihto tunnettu silloisena kilpailumuotona vasta noin viidenkymmenen vuoden ajan. Samalla hän tarkentaa, että mm. karjalaiseen talviseen elämäntapaan "suksiurheilu"oli kuulunut vuosisatojen ajan. Kirjavaisen mukaan ensimmäinen merkittävä hiihtokilpailutapahtuma järjestettiin Suomessa Tyrnävän Ängeslevän kylässä 23.3.1879. Hiihtojuhliin osallistui tuolloin 70 kilpailijaa. Muita vastaavia hiihtokilpailuja, joihin osallistujia saapui ympäri maan, Kirjavainen listaa seuraavasti: Oulu 1881, Kuopio 1883, Orimattila 1883 ja 1884. Esimerkiksi viimeksi mainitussa kilpailussa matkana oli puoli virstaa (virsta = 1066 m) ja matka voitettiin ajalla 2.36 min. Yleensä matkat vaihtelivat kahdesta kahteentoista virstaan. Palkinnot kilpailuissa olivat alkuun rahaa, hopeamitaleita, nenäliinoja ja postin vastamerkkejä. Sotilashiihdosta muodostui 1880-luvulta alkaen keskeinen lajia edistävä urheilumuoto. Myös hiihtomatkat alkoivat tästä eteenpäin kasvaa. Hiihtoajat vaihtelivat 15-20 kilometrin matkoilla tunnista ja vartista hieman yli kahteen tuntiin.

Ristijärveläinen Antti Härkönen
vuonna 1930

Rahapalkinnot olivat sisällissotaan saakka keskeinen kannustin kilpailuihin osallistumiselle. Palkintorahoja jaettiin sijoitusten perusteella. Voittaja saattoi saada 200 silloista markkaa, toinen 150, kolmas 100 markkaa ja pienempiä 5-10 markan palkintoja jaettiin useammalle osallistujalle. Esimerkiksi Oulun hiihdoista muodostui merkittävä urheilutapahtuma 1890-luvun vaihteessa nimenomaan rahapalkintojen kannustamana. Raha houkutteli kaikenikäisiä kokeilijoita ja moni pettyi homman raskauteen heti ensimmäisten kilpailujen jälkeen. Vain sitkeimmät jaksoivat jatkaa seuraaviin kilpailuihin aina uudestaan.

Kilpailujen yhteydessä järjestettiin myös suksinäyttelyitä, mikä oli merkittävää välinekehityksen kannalta. Oulun hiihtojen tuloksia ilmoitettiin myös laajasti maamme lehdissä, mikä lisäsi entisestään lajin suosiota. Kirjavainen pitääkin juuri noin kahdenkymmenen vuoden ajan Oulussa järjestettyjä hiihtoja merkittävänä suomalaisen myöhemmän hiihtomenestyksen kannalta. Hän toteaa, että "ilman niitä ei Suomen hiihtourheilu olisi sitä, mitä se on nykyään eikä v. 1892-1913 saavutetuilla kansainvälisillä hiihtovoitoillamme olisi ollutkin kestävää pohjaa."


Hiihtäjä-Härköset kainuulaisen huippuhiihdon ladunavaajina

Kainuussa tulivat 1900-luvun alkupuolella tunnetuksi hiihtäjä-Härköset. Antti Härkönen (syntyi 1891) eli Vanha-Antti oli tässä sarjassa merkittävä tekijä ja häntä voidaankin pitää kainuulaisten suurhiihtäjien ladunaukaisijana. Antti Härkönen ansaitsi tämä legendaarisen maineensa vaikka hän ei voittanut uransa aikana yhtään Suomen mestaruutta, eikä niittänyt kansainvälistä mainetta. Kirjavaisen mukaan Antti ansaitsi suuren arvostuksen muiden hiihtäjien silmissä, koska hän aloitti kilpauransa vasta kolmekymmentä vuotiaana. Tämä tarkoitti sitä, että hänellä oli kymmenen kilpailuvuotta edessään ja parhaat päivät takanaan nuorempiin kilpaveljiin verrattuna.

Kainuun Ristijärven kunnan Hiisijärven kylässä, jossa Antti isännöi Harjula-nimistä tilaa, järjestettiin ensimmäiset hiihtokilpailut vuonna 1905. Näissä kilpailuissa Antti oli katsojana mutta innostui tuolloin lajista. Muutamia vuosia myöhemmin hän yritti osallistua kilpailuihin, mutta jostain syystä jätti osallistumisen väliin. Vasta vuonna 1920, kun Hiisijärvelle perustettiin suojeluskunnan kyläosasto, aloitti Antti aktiivisen kilpailun. Kyläpäällikkönä hän näytti nuoremmilleen esimerkkiä ja osallistui pitäjän välisiin kilpailuihin. Kilpailun voitti nuorempi veli Filemon ja Antti tuli toiseksi. Tästä alkoi Antin ura. Vuonna 1922 Antti Härkönen voitti Kainuun piirin mestaruuden. Kun Antilta kysyttiin myöhemmin, mikä sai hänet innostumaan hiihdosta, oli vastaus selkeä: "suojeluskuntatyö". Uransa aikana Antti voitti 17 SVULn ja 6 Kainuun suojeluskuntapiirin 20 km:n hiihto- sekä 7 Kainuun piirin pyöräilymestaruutta. 

Kajaanissa Antti kiersi lähes jokaisen suuremman kilpailun. Mielenkiintoiseksi kilpailumatkat teki se, että Antti taittoi matkat hiihtämällä kilpailupaikalle ja takaisin kotikylään Hiisijärvelle. Kajaaniin matkaa tuli lähes 80 kilometriä ennen kuin oltiin perillä kaupungissa ja kilpailujen päätyttyä, yleensä samana iltana, oli edessä kotimatka hiihtäen. Ristijärven kylälle 30 kilometrin matka ennen kilpailua toimi hyvänä alkulämmittelynä. Kuivahtanut, vanhannäköinen ja pienikokoinen mutta sitkeä hiihtäjä herätti ulkopaikkakunnilla hämmästystä niin yleisössä kuin kanssakilpailijoissa, kun hän saapui maaliin kymmeniä kilpailijoita ohittaneena. Rovaniemellä vuonna 1930 Härköstä arveltiin lähes 50-vuotiaaksi ja ulkovaltojen sotilasasiantuntijat olivat häkeltyneitä, kun hän voitti maan valiohiihtäjät. Eräs kilpakumppani oli todennu vuonna 1931 Antista, että "luulin olevani jonkinlainen hiihtäjä ja ajattelin, kun edelläni lähti mustapaitainen vanha mies, että otan minä ainakin tuon ukkelin kiinni. Mutta kyllä tuntui oudolta, kun menin kymmenien miesten ohi ja ukko pysyi koko ajan edelläni. Lähelle pääsin monta kertaa mutta latua en ehtinyt huutaa, ja hävisinhän minä." Härkönen osoitti suurhiihtäjän kykynsä Jyväskylässä 1932 vaikka hän jäi 20 km:lla yhdeksänneksi: tuossa kilpailussa hän päihitti lukuisia kansallisia huippunimiä. Anttia ei tuolloin päästetty Kirjavaisen kirjoittaman mukaan hakemaan palkintoaan itse vaan muut hiihtäjät kantoivat hänet kapteeni Pihkalan eteen ja salissa "jyrisivät suosionosoitukset" ja tämän katsottiin olevan vähintä, mitä 41-vuotias korpikainuun mies saattoi ansaita.

Antti Härkönen vuonna 1931
Kainuun talvikisoissa


Kuvat ovat teoksesta Kirjavainen, J. Suomalaiset suurhiihtäjät II. Kuvissa Antti Härkönen "Vanha-Antti"

lauantai 14. marraskuuta 2015

Ilmiömäistä oppimista! Digipilotointia ja oppimisen pelillistämistä

Onnistuin pitämään perjantaiaamupäivän kalenterin vapaana ja pääsin seuraamaan Nakertajan koululle opettajamme Ari-Pekka Steinin luokan toimintaa. AP:n 5-6 luokka on yksi Kajaanin kaupungin digipilottiluokka, jossa kehitetään sähköisen oppimisympäristön käyttöä ja luodaan askelmerkkejä muille opettajille miellyttävämmän digiloikan aikaansaamiseksi.

Koneet ovat saatu luokkaan syysloman aikaan ja ne ovat otettu välittömästi erinomaiseen käyttöön. Jo ennen ict-pilottihanketta luokan toiminta on ollut vahvasti oppilasta aktivoivaa. Oppilaat ovat oppineet työskentelemään ennakoivasti (flipped classroom - tyyliin) mutta hankkeen kautta oppilaat ovat opettajan sanojen mukaan vapautuneet irti pulpetista, rajallisesti käytössä olevan atk-luokan käytöstä ja rajallisesta kirjatiedosta. Kirjatietoa luokassa käytetään ja juuri sillä tavalla, mitä ilmiölähtöisyys sekä digitalisaation toteuttaminen siltä edellyttävät:
  1. tieto on väline eteen tulevien ongelmien, ilmiöiden, ratkaisemiseen, ei toiminnan tavoitteena, lähtökohtana tai etukäteen määritettynä runkona, 
  2. teknologia on väline, ei tavoite (ajattelun jatke, kommunikaation ja vuorovaikutuksen rikastaja, monipuolisen tiedon hankinnan, käsittelyn ja tuottamisen lähde).
Tämän lisäksi opetustoimintaa on "pelillistetty". Tämä opetuksen "pelillistämisen " idea on sellainen, johon en kovin usein ole aiemmin törmännyt. Kyse ei ole mistään tietokonepelisovelluksista vaan koko opetusjakso on kuin iso digitaalisen ja analogisen toiminnan pelilauta ja yhteistoiminnallinen seikkailu. Ari-Pekka korostaakin työssään motivaatiota sekä työskentelyn flowta, niin oppilaan kuin opettajan kokemana ja tässä formaatissa, jota yritän seuraavaksi kuvata, on tätä keskeistä hyvän opetuksen ulottuvuutta tavoitettu. "Pelillistäminen" voi olla väärä termi mutta käytän sitä tässä yhteydessä, koska se kuvastaa mainiosti toiminnan luonnetta. Kyse on oppilaiden tavoitteellisesta aktivoinnista ilmiöitten ympärillä, johon liittyy vahva ja innostava myönteinen pelin ajatus: hankitaan ja kerätään yhteistoiminnallisesti tietoa, ratkaistaan ongelmia, jotta päästään eteenpäin ja ansaitaan pisteitä, jotka selkeästi motivoivat oppilaita tiedon tuottamiseen sekä hankintaan ja ongelmien ratkaisuun.  

Opetuksen pelillistäminen on muutakin kuin appseja tai tietokonepelejä

Nyt työn alla oleva opetusjakso perustuu amazing race formaatin ideaan. Oppilaat seikkailevat viisi viikkoa Aasiassa pareittain ja ratkaisevat eteen tulevia ongelmia, jotta saavat ohjeet seuraavien etappien suorittamiseen. Viikon päätteeksi ratkeaa, kuka pareista on edennyt "nopeimmin" viikon jakson aikana. Koko ilmiön käsittelyyn sisältyy sujuvasti mm. äidinkieltä, fysiikka-kemiaa, matematiikkaa, kuvataidetta, maantietoa ja historiaa. Työskentely dokumentoituu OneNote -ympäristöön ja tapahtuu O365 välineitä hyödyntäen. Oppilaitten laitteena toimivat Androidpohjaiset Lenovot.

Opettajalle työtapa on toisaalta vaativa mutta oppilaitten selkeästi korkean motivaation ansiosta antoisaa. Tehtävät on valmistettava etukäteen mutta toisaalta kerran tehty työ tuottaa hedelmää jatkoa ajatellen. Tämä on luokan ensimmäinen ICT-pilotoinnin jakso ja opettajan tarkoituksena onkin haarukoida se, mitä tämäntyyppisen jakson toteuttaminen edellyttää opettajalta ja minkä verran tietyn tyyppisten asioitten parissa työskentely ottaa aikaa koulupäivästä. Oppimisen näkökulmaa tietenkään unohtamatta. Tehtävät ovat monipuolisia ja niissä hyödynnetään oppikirjatietoa, verkosta löytyvää tietoa sekä videoita. Äidinkielessä ja matematiikassa opetellaan ja opitaan perusasiat "perinteiseen tyyliin" ja opittua sovelletaan tässä käytäntöön. Oppilaitten työskentely on parityötä onlinessa. Molemmat voivat askaroida omilla tietokanavillaan ongelman ratkaisemiseksi ja samalla auttavat toista, kun toinen löytää ratkaisun.

Klikkaa kuva suuremmaksi (esimerkki yhdestä tehtävästä)
Jakson suunnittelu on lähtenyt liikkeelle OPS:n tavoitteista mutta niin, että opettaja valikoi lähtökohtaisesti sen, mitä jakso sisältää ja mitä on oleellista ymmärtää ilmiöstä. Ari-Pekka totesikin, että jos hän olisi oppilaittensa kanssa lähtenyt liikkeelle oppikirjan tarjoamasta tiedosta, olisi asiasta tullut raskaan puiseva sekä liian kontrolloitua tiedollisesti. Oppilaitten työ ei ole hutaisua vaan opettaja valvoo koko ajan tuotosten kehittymistä. Jos ratkaisu on väärin tai puutteellinen, ohjautuu oppilas (pari) takaisin työn ääreen. Jos kädentaitoa tai oikeakielisyyttä vaativa työnjälki on heikkoa, palautuu oppilas tekemään työn uudestaan ja paremmin. Tässä opitaan huolellisuutta, sisältöjen oikeaa omaksumista ja myös kurinalaisuutta - asioitten tekemistä alusta loppuun.

Oppilaat kirjoittavat päivittäin matkapäiväkirjaa, joka toimii itsearvioinnin välineenä. Oppilaat kirjoittavat ja pohtivat, miten matka ja oppiminen ovat kokonaisuudessaan sujuneet päivän aikana, mitä teit, mitä näit, opit ja koit matkalla, miten toimit parityössäsi ja minkä oppilas on kokenut pääasiaksi tämän etapin aikana. Opettaja saa näin keskeisen tiedon siitä, miten oppilas on ymmärtänyt opiskeltavan ja tavoitteena olevan asiasisällön ja onko tarvetta ohjata toimintaa tavoitteen mukaiseen suuntaan. Tämä kirjaaminen dokumentoituu oppilaan omaan OneNoteen ja päiväkirjatiedon näkee vain opettaja. Tältä perustalta opettaja saa myös arvokasta tietoa siitä, ovatko tehtävät olleet yleensä oikein mitoitettuja ja asetettuja. 

Opetusta voi tiivistää seuraaviin päähuomioihin (opettajan arviota ja keskustelun perustalta tehtyä tulkintaa):
  1. Oppilaat ovat oppineet jo lyhyessä ajassa laitteiden peruskäytön mutta esimerkiksi office-ohjelmistojen sisällä olevien ominaisuuksien oppiminen vaatii aikaa
  2. Toiminta ja teknologia vapauttavat opettajan ja oppilaat tilasta sekä ajasta mutta kaikki ovat silti toisilleen aktiivisesti läsnä - luokkahuoneen ja pulpettirivin rooli kyseenalaistuu
  3. Opittua tehdään tällä tavalla tehokkaasti näkyväksi
  4. Motivaatio on korkealla ja tehtävien monipuolisuus mahdollistaa oppilaitten erilaisten vahvuuksien esilletulon, yksilöllinen eteneminen on sujuvaa
  5. Oppilaat tekevät työtä ja toistoja huomattavasti enemmän kuin oppiaineeseen ja oppikirjaan sidotussa opetuksessa ja tuotosten laatu on ei-rajoitetun tiedon ansiosta monipuolista
  6. Opettaja puhuu opetuksen alussa mutta antaa oppilaille tarvittavan ajan kielen käytölle, vuorovaikutukselle, tiedon haulle ja tuottamiselle
  7. Oppimista ei ole lokeroitu aineiksi vaan se on ongelmanratkaisua ja taitojen soveltamista osana elämää, käsiteltävät asiat muodostuvat oppilaille tiedollisesti merkityksellisiksi
  8. Verkkoyhteyksien on toimittava sujuvasti (koulussa on langaton verkko)

Lopuksi

Muutaman viikon kuluttua nähdään, miten Nakertajan koulun jakso on lopullisesti onnistunut. Kajaanin ICT-pilotit aloittavat hiljalleen työnsä kuvaamisen myös ulospäin, jotta opettajat saavat kuvaa sekä vinkkejä digitalisaation mahdollisuuksiin ja edellytyksiin omaan työhönsä. Jahka tätä tietoa alkaa olla esitettävässä muodossa, tulen jakamaan sitä omissa sosiaalisen median kanavissa aktiivisesti. Alkupaloina voi käydä tutustumassa Kajaanin TVT-mentoreiden työhön (TVT-mentorit) tai Keskuskoulun ICT-pilottiluokan robotisaatiohankkeen kehittymiseen (Innopoppoo).


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mistä on hyvät koulut tehty?

Viikolla uutisoitiin Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta, jossa todetaan joka neljännen suomalaisen koululaisen olevan turhautunut koulunkäyntiin ("Kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi" – Tutkimus: Moni teini kyllästynyt tai uupunut koulunkäyntiin)

Projekteja, yritteliäisyyttä ja yhdessä tekemistä
Tulos ei ole yllätys mutta se on vallitsevaan yhteiskunnan muutokseen peilaten hälyttävä tulos. Tarkoitan tällä sitä, että kun itse reilu 25 vuotta sitten jätin turhautuneena koululaisena lukion kesken, pääsin työnsyrjään kiinni välittömästi samalla viikolla. Kiireetön yhteiskunta antoi vielä tuolloin aikaa nuoren kasvulle ja ajattelun kehittymiselle. Nyt tilanne on täysin toinen, enkä suosittele kellekään omaani vastaavaa opinpolkua kuljettavaksi. Riski jäädä ulkopuolelle tai syrjään on suuri ja sen inhimilliset seuraukset ovat vaikeat ja jopa kohtalokkaat yksilön myöhemmälle elämälle.

Tarkoitan tuloksen yllättämättömyydellä myös sitä, että historiaan peilaten voidaan sanoa nuorten asenteen aina olleen enemmän tai vähemmän kielteinen koulunkäyntiin. Varsinkaan pojat eivät ole perinteisesti jaksaneet koulunkäynnistä innostua. On kuitenkin hyvä muistaa, että myös tyttöjen koulukielteisyys on kasvussa. Syitä tälle kielteisyydelle voidaan hakea niin sysistä kuin sepistä: 
  • Moniarvoinen ja valmis tietoyhteiskunta ei kannusta meitä pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen työhön. On opittu ajattelemaan, että työtä kannattaa tehdä vain sen verran, että voi sitten relata rauhassa ja tehdä sitä, mikä tuntuu mukavalta. 
  • Taloudellisesti vaikeat ajat aiheuttavat omat haasteensa perheitten sisäiseen dynamiikkaan. Kyse voi olla useamman sukupolven kouluttamattomuuden ja työttömyyden ketjusta. 
  • Taloudellisesti vaikeat ajat kasvattavat lapset ja nuoret matalaan ja näköalattomaan elämänasenteeseen.
  • Toisaalta koulu ei ole kyennyt uudistumaan yhteiskunnan muutoksen mukana. 
  • Sanotaan myös, että meillä menee aineellisesti ja taloudellisesti niin hyvin, että ilmaista koulujärjestelmää pidetään itsestäänselvyytenä, eikä koulua sen vuoksi arvosteta. Perheet, koulutustausta riippumatta, voivat asettaa nuoren harrastuksen ja siinä menestymisen koulunkäynnin edelle.
Tutkivaa oppimista, kokeilua ja perustaitoja
Syiden listaaminen on kuitenkin melko turhaa. Tilanne ei parane perustelemalla vaan tekemällä. Omat muistoni koulusta ja koulunkäynnistä ovat kasvattaneet minut "koulukunnan" edustajaksi, joka luottaa siihen, että hyvän opetuksen ja opetuksen kehittämisen avulla voidaan jokaisessa nuoressa sytyttää oppimisen halu ja korkea motivaatio. Kun nuori turhautuu koulunkäyntiin, kyse ei ole opitusta asenteesta tai suomalaisesta perusvireestä, jossa on opittu inhomaan koulua vaan melko universaalistakin epistemologisesta ongelmasta, jonka Ivor Goodson kiteyttää teoksessaan "Opetussuunnitelman tekeminen" sattuvasti kuvatessaan maantieteiden ongelmaa englantilaisessa koulujärjestelmässä 1950- ja 60-luvuilla: "...nuoret suhtautuvat maantieteeseen parhaimmillaan apaattisesti, pahimmillaan vihamielisesti... (Koulun) Epäonnistumisen syynä näyttää monesti olevan oppikurssin perustuminen perinteiseen uskomukseen siitä, että jokaisessa opetettavassa aineessa on olemassa sellainen sisältömäärä, joka jokaisen koulunsa päättävän pitäisi tietää."

Esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelmatyö on käynnistänyt vahvan koulujen toimintakulttuurin kehittämisen. Kouluissa, kaupungeissa ja pikkukylissä on käyty OPS-työn ansiosta erinomaista pedagogista keskustelua, joka ei voi olla vaikuttamatta myönteisesti koulujärjestelmäämme. Opetushallitus on onnistunut työssään ja saanut aikaan myönteisen muutosaallon esi- ja peruskoulukentällä. Tätä kehityssuuntaa on vahvistettava ja muistettava, että varsinainen opetussuunnitelmatyö eli opetuksen jatkuva arviointi sekä kehittäminen alkavat, kun perusteet otetaan käyttöön.

Yksilöllistä ohjaamista ja käsillä tekemistä
Opetussuunnitelmasta muodostuu entistä elävämpi osa koulutyötä. Opetussuunnitelman yleisestä osasta ja sisältöosasta on muodostunut jäntevä kokonaisuus. Hyvinvointia ja oppimisen iloa edistävän toimintakulttuurin muodostaminen on opetuksen suunnittelun keskiössä. Uusi opetussuunnitelma ohjaa opetusta entistä paremmin valmiista, yksityiskohtaisesta ja passivoivasta otteesta yhdessä tehtyyn, kokonaisvaltaiseen ja aktivoivaan otteeseen. Toimintakulttuurin kehittäminen on jatkuvaa opetuksen arviointia. Kouluissa on hyvä pysähtyä säännöllisesti kysymään, mistä ovat hyvät koulut tehty? 

  • keskustelevasta ja kehittävästä työilmapiiristä
  • osallistavasta ja oppilaita aktivoivasta työskentelyotteesta
  • innostavasta ja inspiroivasta johtajuudesta
  • yhteisistä projekteista
  • Ilmiölähtöisestä ja oppilasta aktivoivasta oppimisympäristöstä
  • hauskasta erilaisuutta arvostavasta yhdessä tekemisestä
  • selkeistä säännöistä ja niiden noudattamisesta
  • erilaisuutta arvostavasta ilmapiiristä...
Vai mistä? Jatkakaa ja muokatkaa listaa...
Kouluviihtyvyyttä parannetaan jo

tiistai 3. marraskuuta 2015

#pidähuolta #ympäristöstäsi - hyvinvoinnin edistämisen yhteiskuntaoppia

"Viihtyisä ympäristö on tärkeä tekijä hyvinvoinnillemme. Ympäristön laadullisilla tekijöillä on suora yhteys mieleemme, suhtautumistapaamme ympäristöä ja sen ilmiöitä kohtaan. Siistit ja kunnossapidetyt rakennukset, tienvarret, puistot ja virkistysalueet luovat hyvää oloa ihmismieleen. Voimme hyvin ja meille kasvaa tahto huolehtia itsestämme ja ympäristöstämme.



Kajaanin rauniolinnan ympärillä oleva puistoalue on paikka, jossa
 historiaan tutustumisen lisäksi voi kalastaa, hölkätä, bongata lintuja
tai muuten vain viettää aikaa luonnon äärellä 
Liikun aktiivisesti oman asuinalueemme viheralueilla. On ilo huomata päivittäin se, kuinka paljon puistot ja pyörätiet liikuttavat kuntalaisia: frisbeegolfrata kerää aktiivisia pelaajia, leikkipuistossa ja lähiliikunta-alueen peliareenalla riittää pelaajia aamusta iltaan, kuntoilijat ja muut kulkijat nauttivat viheralueiden "palveluista". Puistot ja pelialueet aktivoivat ihmisiä yhteiseen tekemiseen ja ovat siten tärkeitä hyvinvoinnillemme.


Kaupungin ympäristötekninen toimiala hoitaa omaa osuuttaan puistoalueitten kehittämisestä erinomaisesti. Kunnossapito toimii ja alueiden uudistustyö on ollut ansiokasta. Myös meillä kuntalaisilla on vastuu ympäristön kunnosta. Nuorten aiheuttama ilkivalta on valitettavasti harmillisen yleistä näillä paikoilla. Ilkivaltaa ei voi yleistää koskemaan kaikkia nuoria vaan kyse on marginaalisesta joukosta. On muistettava, että valtaosa nuorista käyttäytyy ja käyttää yhteisiä alueita asiallisesti. Tässä on kuitenkin yhteiskuntaopin paikka: sillä rahalla, joka vuodessa käytetään ilkivallasta johtuvien vahingontekojen korjaamiseen, rakennettaisiin vuosittain yksi uusi leikkipuisto tai peliareena kaupunkiin




Vastuu yhteisestä ympäristöstä ja hyvinvoinnista on meillä jokaisella. 
1 vanhempien tehtävä on opastaa lapsiaan arvostamaan yhteistä ympäristöä. Vanhemmat tuntevat lapsensa ja tietävät oletettavasti missä ja keiden kanssa lapset milloinkin liikkuvat. Jos vanhempi ei tiedä, se selviää kysymällä ja keskustelmalla nuoren kanssa. Meillä vanhemmilla on halutessamme pitkä käsi ja sen saa ulottumaan myös nuoren vapaa-aikaan. 
2 Kouluissa on tärkeää, että opetukseen otetaan mukaan säännöllisesti yhteistä ympäristöä ja sen huolehtimista painottavia aihealueita. 
3 Joukossa fiksuus tiivistyy - nuoria on kannustettava myös toistensa paimentamiseen niin kotona kuin kouluissa käytävissä keskusteluissa.
4 Asiallinen puuttuminen ja ohjaaminen on kaikkien asia. Peliareenoilla mopoilu tai leikkipuiston välineistön riepominen näkyy ja kuuluu ja tähän tulisi puuttua asiallisesti - ystävällisesti opastaen, provosoimatta ja itse provosoitumatta. Asiallinen puuttuminen osoittaa nuorille, että heistä ja yhteisistä asioista välitetään. 
5 Nuoret on otettava mukaan ympäristön suunnitteluun. On annettava mahdollisuuksia osallistua. Kun saa vaikuttaa, on valmiimpi ottamaan vastuuta. Tämä on kasvatusta parhaimmillaan. Kun erään alakoulun oppilaat pääsivät maalaamaan koulun piharakennuksen mieleisekseen, on ollut hienoa seurata kuinka myös isommat oppilaat ovat arvostaneet tehtyä työtä. Useamman vuoden jälkeen oppilaiden maalaama piharakennuksen osa on säilynyt siistinä ja kunnossa vaikka tuo koulun kulma on paikallisten nuorten suosima illanviettopaikka. Tässä tullaankin huomioon, että koulupihat ovat iltaisin suosittuja nuorten kokoontumispaikkoja. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että koulutiloihin saataisiin ilta-aikaan nuorille tarkoitettua toimintaa vaikka vain muutamaankin iltaan viikossa. Kyse on tietenkin jossain määrin resursseista mutta myös niiden suuntaamisesta ja työtavoista nuorten kanssa.






Lopuksi

Alamme kaartua vuoden 2015 osalta tilinpäätöksen aikaan. Kevättalvella arvioimme yhdessä Kajaanin nuorisovaltuuston kanssa sivistystoimialan palveluja. Keskustelimme mm. siitä, miten nuoret voisivat omia vaikutuskanaviaan hyödyntäen edistää toistensa asenteita ympäristön viihtyisyyden vaalimista ja arvostusta kohtaan. Puhuimme myös siitä, että jos ilkivallan seurauksien korjaamiseen käytettävää vuotuista rahan määrä saataisiin näin vähennettyä, voitaisiin tuosta säästyneestä summasta ohjata osa nuorten käyttöön ja yhteiseksi hyväksi. Palvelujen arvioinnin aika lähenee ja osana arviointia on selvitettävä, millaista kehitystä tällä alueella on saatu aikaiseksi.




PS. Tämä oli ensimmäinen mobiilipostaukseni bloggerin sovellusta hyödyntäen.


   




maanantai 2. marraskuuta 2015

Vuosi blogin kirjoitusta täynnä - mitä se hyvejää...

Tänään tuli tasan vuosi täyteen tämän blogin kirjoitusta. Voisi todeta, että "ei huono homma lainkaan". Kirjoittaminen on ollut tähän saakka helppoa ja tekstiä on väliin tullut jopa liiaksikin asti mutta onpahan ajatusta paperilla, johon voi palata aina tarvittaessa. Yksi motiivi kirjoittamiselle on ollutkin tehdä tietoa ja asioita näkyväksi ja ennen kaikkea jakaa tietoa myös toisille. Tieto on siinä merkillinen ilmiö, että se yleensä vain paranee, mitä useampi ihminen siitä pääsee osalliseksi, kunhan kyseessä ei ole kuitenkaan huhu tai muu epämääräinen tieto.


Blogi on hyvä väline asioiden uutisointiin. Oman tai edustamansa organisaation äänen saa bloggaamalla kohtuullisen hyvin kuuluviin. On ollut mukava huomata, että blogitekstit ovat herättäneet väliin vilkastakin keskustelua. Blogi on luonut osaltaan myös myönteistä kuvaa kajaanilaisesta opetuksesta ja kasvatuksesta. Palaute blogiteksteistä on ollut myönteistä. Ihmiset ovat pitäneet hyvänä sitä, että johtaja kuvaa ajatuksiaan ja näkemyksiään edustamansa toimialan asioista. Bloggaamisen kautta haastaa itseään, mikä pitää huolen siitä, että ammatillisesti ei pääse pitkästymään, urautumaan tai linnoittautumaan omaan kuoreensa.

Tärkeä motiivi blogin pitämiselle on ollut yksinkertainen kirjoittamisen ilo. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja rentouttaa. Kirjoittaminen on loistava harrastus, jota voi suositella kaikille. Teksti tai pari kuussa ei tee kellekään pahaa. Toivon, että blogi toimii myös esimerkkinä muille kollegoille, sivistystoimen yksiköille, kouluille ja päiväkodeille. Blogi on johtamisen kannalta ja myös pedagogisesti hieno mahdollisuus. Kajaanilaiset TVT-mentorit ovat ymmärtäneet ja ottaneet tämän mahdollisuuden erinomaisesti käyttöönsä hankkeen viestinnässä.

Kirjoittaminen ei ole niin vaikeaa, kuin äkkiä kuvittelisi. Valtaosa teksteistä on syntynyt hetkessä olleista ajatuksista tai ajankohtaisista teemoista. Pisimmillään olen yhtä tekstiä kirjoittanut parina iltana ja lyhyimmillään teksti on valmistunut puolessa tunnissa. Bloggaaminen jatkuu. Katsotaan jatkossa kulloisenkin tilanteen ja ajankohdan mukaan, kuinka aktiivisesti. Kuten todettu, pari tekstiä kuussa ei tee pahaa kellekään. 




Muutamia faktoja tästä blogista vuoden tapahtumina:
  • 80 julkaistua tekstiä - hieman yli kymmenestä tekstistä pariin tekstiin kuukaudessa
  • Hieman yli 32 000 sivun katselua vuoden aikana
  • Sivun katselut ovat vaihdelleet 1700 katselusta 5000 katseluun kuukaudessa
  • Suosituin teksti katselukertojen perusteella on ollut "Tieto- ja viestintäteknologia on mahdollisuus laajentaa oppimisen todellisuutta - mikä estää linjakasta kehitystyötä?"
  • Facebook ja Google ovat olleet yleisimmät sivustot, joiden kautta blogi on löydetty
  • Olen jakanut blogitekstit pääasiallisesti Twitterin, Facebookin ja Google+ kautta, yksi tai kaksi jakoa per teksti 
  • Olen aloittanut juuri tänään käyttämään myös bloggerin mobiilisovellusta tekstien kirjoittamiseen. Sovelluksen toimivuus on vielä arvioinnin alla - näistä kokemuksista kirjoitan tuonnempana 


torstai 15. lokakuuta 2015

Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, oppiainejakoisuuden ja aihekokonaisuuksien "pirullisen dilemman" yhteensovittaminen

Mikko Jordman kirjoitti mielenkiintoisen postauksen "Vihreä kortti  peruskouluihin". Kortin idea on, että oppilaalle annetaan vihreä kortti merkiksi siitä, että hänellä on mahdollisuus edetä omassa luontaisessa oppimisen tahdissaan, valitsemassaan paikassa ja seurassa. Oppilaalla on tehtäväraami, urakka, jonka suorittaminen perustuu osaamisen osoittamiseen opettajalle. Idean taustalla on ajatus siitä, että oppiminen perustuu parhaimmillaan oppilaan autonomisuuden sekä yksilöllisyyden huomiointiin, jolloin oppimisesta tulee innostuneisuuden täyttämää tekemistä.



Jordmanin esittämä yksilöllisyyden huomioinnin ajatus on hyvä vaikka itse olen vahva yhteisöllisen oppimisen kannattaja. Tämän blogitekstin otsikon muotoilin Martti Hellströmin antaman palautteen perustalta aiempaan postaukseen liittyen "Ilmiölähtöisen opetuksen toiminnalliset edellytykset - osa 2 yksilöllisyyden huomiointi". Hän totesi: "Koulutus on täynnä paradokseja, tai kuten KT Jari Salminen kuvaa "pirullisia dilemmoja"". Tähän yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden yhteensovittamisen "pirulliseen dilemmaan" liittyen ajattelen, että kukaan meistä ei ole "oman onnensa seppä" ja oppiminen sekä osaamisen kehittyminen ovat perustaltaan yhteisöllisiä. Kukaan ei ole luontojaan niin vahva tai taitava, että pystyy kiittämään itseään menestyksestä, oppimisesta tai saavutuksista elämässään. Sosiaalisella kasvuympäristöllä ja myöhemmin sosiaalisella toimintaverkostolla on merkittävä vaikutus yksilön kehitykseen sekä menestymiseen. Aivan kuten johtamisessa, organisaation saavutukset eivät ole johtajan mahtavan soolojuoksun tai erinomaisuuden ansiota. Yhteisö ja yhteisöllinen toiminta määrittävät 99 prosenttisesti menestyksen. Heikon menestyksen tai oppimattomuuden kohdalla (kun ihmisen toimintakyky on normaali) on puolestaan peiliin katsomisen paikka, kysyen mitä minun tulisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä paremmin. Mutta menestys perustuu aina rinnalla, taustalla tai ympärillä olevaan sosiaaliseen toimintaan ja yhteisöön. Yhteisö ja siellä vallitsevat arvot, henki sekä toimintatavat luovat edellytykset yksilön menestyksekkäälle toiminnalle. Ajattelen myös vahvasti niin, että yksilöllisyyden eli yksilön yksilöllisen suorituksen ja arvioinnin korostaminen ylläpitää oppiainejakoista ja suorituskeskeistä koulua, jossa toimintakulttuurin muuttaminen on haasteellista, jopa mahdotonta.


Vaikka yksilöllisyyden ja yksilöllisen oppimisen korostaminen - ajatus oppimisen omistajuudesta - saakin väliin niskakarvani pörhölleen, on myönnettävä että yksilöllisyydellä on sittenkin väliä ja sitä ei voi alistaa yhteisöllisyyden alle. On löydettävä tasapaino yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välille, niin että koulutyö ei olisi pelkkää yksilöllistä ja mahdollisesti oppiainejakoista etenemistä, jossa ilmiölähtöisestä oppimisesta / aihekokonaisuuksista muodostuu helposti muusta koulutyöstä irrallista toimintaa. Löytyisikö ratkaisu yksilöllisen ja yhteisöllisen, oppiaineiden ja kokonaisuuksien tasapainoon urheilusta juonnetusta yksikertaisesta ajatuksesta, jossa opetus rytmittyy:
  1. oppiainejakoiseen, yksilöllistä osaamista painottavaan taitoharjoitteluun ja 
  2. huipentuu säännöllisesti yhdestä kolmeen viikkoon kestäviin turnauksiin eli yhteisöllisiin projekteihin, joissa luokka eli joukkue pelaa yhteisen tavoitteen eteen, kukin oppilas tuoden sosiaaliseen toimintaan vankan yksilöllisen panoksensa. Jokaisella on taipumustensa ja kiinnostustensa mukainen rooli yhteisessä työssä, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. 
Näin ilmiölähtöisyys ja oppiainejakoisuus, yksilöllisyys ja yhteisöllisyys nivoutuvat sujuvaksi toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi. Voi olettaa, että:

  1. perustaitojen oppimisesta muodostuu tiedollisesti merkityksellistä,
  2. arvionnista on mahdollista muodostaa prosessia painottavaa valmiuksien arviointia,
  3. teoria ja käytäntö ovat yhtä ja tukevat siten tiedon merkityksellisyyden muodostumista ja
  4. yhteistyöstä muodostuu tavoitteellista ja oppiainerajat ylittävää myös opettajien kesken.



tiistai 13. lokakuuta 2015

Kehitysvammaisten lasten opetusta Kajaanin Kalevan koululla 30 vuotta

Tämä on juhlapuhe, jonka pidin Kalevan koulun syntymäpäivillä 13.10.2015. Puheessa kertaan lyhyesti koulurakennuksen ja koulun historian ja kerron kokemusperusteisen näkemykseni siitä, mille vammaisen lapsen hyvä elämä perustuu.

Nykyisin Kalevan kouluna toimiva rakennus on valmistunut 1886.
Taustalla häämöttää Kajaanin kirkon torni.


Rakennuksen historia - Karvosen talon ja Kalevan koulun alkuvuodet 

Kalevan koulun rakennuksen historia juontaa juuret vuoteen 1886 eli 130 vuoden päähän. Raatihuone toimi aikanaan kiinteistön esikuvana. Ensin rakennettiin kirkkoa vastapäätä oleva rakennuksen osa eli se osa, jossa ovat nyt keski- ja yläluokan tilat. Siitä 30–vuotta myöhemmin eli noin sata vuotta sitten rakennettiin rakennuksen toinen osa, jossa ovat nyt juhlasali sekä iltapäiväkerhon tilat ja alaluokka. Tämä talo on yksi Kajaanin vanhimmista vielä olemassa olevista rakennuksista. Nyt Kalevan kouluna toimiva talo onkin vahvan historian omaava arvorakennus, jollaisena sitä tulee käsitellä.

Rakennusta kutsuttiin aina Kalevan koulun alkuvuosiin saakka Karvosen taloksi. Talon ensimmäisiä isäntiä oli kauppias Matti Haapalainen. Hän ei historian kirjoitusten mukaan itse kuitenkaan asunut talossa mutta piti siinä vuokralaisia. Kajaani silloinen pormestari Fredrik Hyöky sekä lehtori Emil Sipilä asuivat talossa vuokralaisina. Kauppias Haapalaisen vaimo muutti myöhemmin leskenä tyttäriensä kanssa tähän rakennukseen asumaan, laajensi taloa molemmista päistä ja 1920- ja 30-luvuilla tässä rakennuksessa toimi puistokahvila, jossa neiti Hilda Leino toimi kahvilan pitäjänä.

Kajaanin kaupunginjohtaja Johannes Karvonen osti talon tontteineen vuonna 1935. Karvoset asuttivat taloa 50 vuoden ajan. Vuonna 1985 Karvosen vaimo, rehtori Aune Karvonen möi talon Kajaanin kaupungille. Tästä kohtaa 1.8.1985 alkoi Kalevan koulun historia.


Harjaantumisopetuksen kouluksi 1.8.1985

Kalevan kouluun perustettiin ensialkuun yksi ryhmä, jonka opettajana toimi Terttu Kemppainen ja avustajana Pirjo Piirainen. Vuoden kuluttua kouluun tuli lisää oppilaita ja perustettiin toinen ryhmä, opettajana Eero Näpänkangas ja avustajana Merja Härkönen. Kolmas opetusryhmä perustettiin vuonna 1988 ja tuolloin koulun kolmantena opettajan toimi Vesa Valtanen ja avustajina Pirkko Leinonen sekä Arja Rautiainen. Kalevan koulu oli erityiskoulun osa, jonka rehtorina toimi Erkki Hakkarainen. Koulun tilat peruskorjattiin heti alkumetreillä ja peruskorjaus valmistui 1990. Nykyään Kalevan koulu toimii Keskuskoulun ja rehtori Marjaana Aapakarin huomassa, ja opettajien Railin, JP:n ja Sirpan luotaamina.


Harjaantumisopetuksen merkitys

Kalevan koulu tunnetaan iloisista ja reiluista oppilaistaan, taitavista ja ymmärtäväisistä opettajistaan ja avustajistaan sekä luovuudesta ja toiminnallisesta suuntautuneisuudestaan luokkahuoneiden ulkopuolelle. Nämä asiat luovat kouluun tekemisen meininkiä. Minulle on muodostunut Kalevan kouluun erityinen suhde, jota on nyt kestänyt noin kymmenen vuotta. Kaksi lastani ovat tämän koulun oppilaita. Lapsen kehitysvammaisuus on perheen arkipäivää ja kehitysvammaisuudesta on muodostunut luonnollinen osa elämää. Nykypäivänä on alettu yhä paremmin tunnistamaan kehitysvammaisten ihmisten tarpeita sekä yhdenvertaisuutta. On alettu ymmärtämään, että vammaisuus on yksilön luontainen ominaisuus siinä, missä muutkin yksilölliset erot ihmisten välillä ovat. Tuen tarve on vain suurempi kuin tavallisesti. Yksi tärkeä asia, joka minulle on näiden vuosien aikana muodostunut kehitysvammaisuudesta, on ymmärrys tunteen merkityksestä lapsen kasvulle ja kehitykselle. Tunne on kasvun perusta ja perusta hyvälle elämälle. Tunne on huomattavasti enemmän kuin pelkkä osaaminen tai älykkyys, joita helposti ja usein ”vain” koulutuksen maailmassa arvostetaan. Tunne on kaiken osaamisen perusta ja edellytys. Aikanaan meidän annettiin ”asiantuntijoiden” toimesta ymmärtää, että lapsemme eivät oppisi kävelemään eivätkä puhumaan. Kaiketi näin olisi käynytkin, jos olisimme ohjanneet lapsiamme elämään jotain muuta elämää kuin heidän luontainen olemuksellisuutensa on edellyttänyt. Kasvatuksesta eli normaalista elämästä lastemme kanssa olisi muodostunut luonnottomien odotusten täyttämää valmennusta ja harjoittamista, elämää tunnetasolla jossa lapsi olisi ansainnut hyväksynnän ja rakkauden vasta tietyt kriteerit täytettyään.

On kaksi asiaa, joita haluan painottaa: jokaisen lapsen, erityisesti kehitysvammaisen lapsen on saatava kokea tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena, jollaiseksi on tähän maailmaan sattunut syntymään. Tälle tasapainoisen tunne-elämän perustalle muun pinnallisemman tavoiteltavan taidon on aikanaan sitten mahdollista kehittyä. Tämä on meidän vanhempien, opettajien, avustajien ja muiden oheiskasvattajien tärkeimpiä tehtäviä. Lokki Joonatanin sanoin voidaan todeta, että ”Täytyy harjoitella, jotta näkee todellisen lokin, sen hyvyyden, mikä jokaisessa piilee, ja sitten täytyy opettaa niitä näkemään se itse itsessään. Sitä minä tarkoitan rakastamisella. Ja se on hauskaa, kun pääsee alkuun.” Toiseksi haluan muistuttaa meitä kaikkia siitä, että nämä lapset tarvitsevat meidän aikuisten ja yhteiskunnan erityistä huolenpitoa ja tukea. Tämä on arvo, jota meidän on vaalittava kaikissa elämän olosuhteissa.

Näillä sanoilla onnittelen 30-vuotista Kalevan koulua ja koulun väkeä!


Lähteet

Tekstin lähteinä on käytetty Kalevan koulun arkistosta saatuja asiakirjoja sekä opettaja Eero Näpänkankaan pitämää juhlapuhetta koulun 20-vuotisjuhlassa


lauantai 3. lokakuuta 2015

Ilmiölähtöisen opetuksen toiminnalliset edellytykset - osa 2 yksilöllisyyden huomiointi

Tämän postaussarjan tarkoituksena on tuottaa tukimateriaalia kouluille ilmiölähtöisen opetuksen toteuttamiseen. Tekstisarjan ensimmäisessä osassa "Ilmiölähtöisen opetuksen toiminnalliset edellytykset - osa 1 vuorovaikutusta tukeva oppimisympäristö" kuvattiin ilmiölähtöisen opetuksen toiminnallisia edellytyksiä. Tässä toisessa osassa kuvaan lyhyesti yksilöllisyyden huomioinnin periaatteita.

Yhteiset projektit sisältävät myös yksilöllisiä taitoja edistäviä harjoituksia
Yksilöllisyys mielletään kouluopetuksessa yksinkertaisuudessaan kunkin oppilaan yksilöllisen etenemisen ja osaamisen huomioinniksi sekä tämän kehityskulun arvioinniksi. Periaatteessa lähes kaikki koulun voimat ovat valjastettu tämän huomiointiin ja toteutumiseen. Lapsen tasapainoisen (psyykkisen ja henkisen) kasvun kannalta tarkasteltuna yksilöllisyyden korostaminen on kuitenkin perustavanlaatuinen valuvika koulujärjestelmässä. Niin kauan kuin tämä eetos ohjaa opetusta, koulua ei pystytä valitettavasti muuttamaan tulevaisuuden tarpeiden kannalta toivottuun suuntaan, olipa koulun käytössä millaiset vempaimet ja virtuaalitodellisuudet hyvänsä. Yksiöllinen osaaminen on tärkeää mutta on tiedostettava, että sen perusta on hyvässä kasvussa ja psyykeen tasapainoisuudessa. Suoritusta ja kilpailua edistävä koulu ei tue lapsen psyykeen kehittymistä. Päinvastoin. Jos jostain olen huolissani koulun kehittämisessä ja kehittymisen edellytyksistä, olen huolissani nimenomaan tästä. Tämän "erheellisen" yksilöllisyyden huomioinnin sijaan katseet tulisi kääntää voimallisemmin ryhmän yhteiseen tavoitteeseen, jossa kunkin oppilaan ainutkertainen yksilöllisyys pääsee kunkin oppilaan yksilöllisellä tasolla toteutumaan. Kukin kantaa oman ainutkertaisen panoksensa yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi. Tämän ajatuksen taustalla on John Deweyn teoria sosiaalisen toiminnan luonteesta ja yksilöllisyydestä osana sosiaalista kokonaisuutta. Kun puhutaan koulusta, jossa keskiössä on yksilöllisen suorittamisen sijaan kasvun tukeminen (kasvattava opetus), on huomioitava tasapainoisesti lapsen / nuoren kulttuuri-identiteetin kehittyminen sekä luontaisen olemuksellisuuden tukeminen ja hyväksyminen. Ensimmäinen on sisällöllinen kysymys ja toinen toiminnallinen. Opetuksen kohteena olevien ilmiöitten on tuettava lapsen / nuoren kulttuuri-identiteetin kehittymistä, ja toiminnan on tuettava luontaisen olemuksellisuuden eli minuuden kehittymistä. Koulu on pienoisyhteiskunta ja toiminnan lainalaisuudet eivät eroa yhteiskunnan ja yksilön kehittymisen vastaavista. Olen kirjoittanut tästä tematiikasta tarkemmin väitöskirjassani sekä muutamassa aiemmassa blogitekstissä (ks. linkit alla).


Yksilöllisyyden huomiointi opetuksessa 

Oppilailla on opetuksessa huomioitavia yksilöllisiä eroja asenteissa, autonomisuudessa, luonteessa sekä taidoissa. Toiminnat on suhteutettava näitä tekijöitä vasten lapsen tai nuoren edun mukaiseksi. Tavoitteiden on oltava suhteellisia ja vaatimuksissa on huomioitava tämä erilaisuus. Tämä on toisaalta itsestään selvää mutta toisaalta arviointijärjestelmämme on täysin toisenlainen. Deweyn (1916) näkemys kuvaa hyvin tilanteen:
”Edellytys oppia elämästä itsestään ja tehdä elämän olosuhteet sellaisiksi, että kaikki oppisivat elämän prosessista, on hienoin koulutuksen kasvatuksellinen produkti. Kun luovumme yrityksestä määritellä kehittymättömyyttä jäykällä tavalla vertailemalla lasta aikuisten suorituksiin, olemme velvollisia luopumaan myös ajatuksesta, että tämä merkitsee haluttujen luonteen piirteiden puutetta. Luopumalla tästä ajatuksesta olemme myös varustettuja hylkäämään tapamme ajatella ohjeistus metodiksi, jolla lunastetaan tämä puute kaatamalla tietoa mielelliseen ja moraaliseen reikään, joka odottaa täyttämistään. Koska elämä tarkoittaa kasvua, elävä yksilö elää yhtä todellisesti ja positiivisesti yhdellä tasolla kuin millä muulla tahansa, samalla sisäisellä, todellisella täyteläisyydellä sekä samanlaisilla absoluuttisilla saavutuksilla (lihavointi M. S.). Tämän vuoksi koulutus tarkoittaa olosuhteiden hankintaa, jotka takaavat kasvun tai elämän sopivuuden, iästä riippumatta. Katsomme ensin hätäillen lapsen kehittymättömyyttä, pitäen sitä jonain, josta on päästävä eroon niin pian kuin mahdollista. Siten aikuinen, muodostamalla puutteen korjaavan kasvattavan metodin, muistelee mielipahassa lapsuutta ja nuoruutta, nähden sen menetettyjen mahdollisuuksien sekä hukattujen voimien kuvana. Tämä ironinen tilanne jatkuu kunnes on tunnistettu, että elämällä itsessään on sen oma luontainen ominaisuutensa, ja että koulutuksen tehtävä on tässä olemuksessa (is with that quality). (Dewey 1916, 60 - 61.)”
Käytännössä tilannetta voi verrata siihen, että jokaista aikuista työntekijää vaadittaisiin juoksemaan päivittäin. Pelkkä juokseminen ei kuitenkaan ole riittävää vaan jokaisen on juostava tietty kymmenen kilometrin matka, ja saadakseen aikaiseksi hyväksytyn suorituksen, on tuo kymmenen kilometrin matka taituttava alle tietyn määritellyn ajan, vaikkapa alle 42 minuutin. Muussa tapauksessa suoritus on joko vain välttävä tai sitäkin heikompi. Millaiset vaikutukset tällaisella toiminnalla olisi organisaation työhyvinvointiin? Millainen on ihmisen kykyjen, taitojen tai osaamisen kehittyminen osana kasvua tai mikä näiden kehittymisen merkitys on osana kasvuamme? Millä tavalla suhtaudumme lapsuuteen, yksilöllisyyteen, kehittymättömyyteen ja kehitykseen? Dewey tarjoaa myös tähän osaamisen suhteellisuuteen erinomaisen näkökulman:
”- - Kehitys, kun se on selitetty vertailevin termein, on lapsen erityispiiriteiden kunnioittamista, jossa aikuisen elämällä on näiden lapsessa olevien voimien suuntaamisen merkitys (Dewey 1916, 59). … Nuorten toiminnan suuntaamisessa yhteisö määrittää sen oman tulevaisuuteensa siinä, miten se sen esittää lapsilleen. Tulevaisuuden yhteisön olemus perustuu siten pitkälle lasten varhaisiin vaiheisiin ja toiminnan suuntaamiseen tuolloin. Kehittymättömyys (immaturity) on kasvun lähtökohta. Tätä voidaan tietenkin pitää pelkkänä truismina, sanomalla, että ihmisen olemus voi kehittyä vain jossain ajassa, jolloin lapsi on kehittymätön (undeveloped). Mutta etuliite ”im” sanassa immaturity tarkoittaa jotain positiivista, ei pelkää puutetta. - - Taipumuksemme käsittää kehittymättömyys (immaturity) pelkkänä puutteena ja kasvua siten sellaisena, joka täyttää kehittyneen ja kehittymättömän välisen kuilun, johtaa lapsuuden käsittämiseen suhteellisena. Me kohtelemme lapsuutta yksinkertaisella tavalla puutostilana, jota mittaamme aikuisuuden standardein ja tavoittein. Tämä kiinnittää huomion ajattelussamme siihen, mitä lapsella ei ole, kyetäkseen tulemaan aikuiseksi. (emt, 49-50.) - - Lapsia ei pidetä siten yhteisön sosiaalisina jäseninä sanan täydessä ja ominaisessa mielessä. Heidät mielletään enneminkin kandidaateiksi. Lapset ovat asetettu aikuisuuden jonotuslistalle. Ajatus on siten siirretty vain hieman kauemmaksi siitä, jos aikuisten elämä käsitetäisiin sellaiseksi, joka ei omaa merkitystä sen omassa arvossaan vaan se olisi jatkuvaa valmistautumista johonkin muuhun ”toiseen elämään”. (emt, 63.)”
Jotta yksilöllisyys toteutuu opetustilanteessa, on luokkaan pystyttävä luomaan turvallinen, yksilöllisyyttä arvostava tunnetila ja tahto tehdä työtä yhdessä. Professori Kai Hakkarainen toteaakin sattuvasti tuoreessa Helsingin Sanomien haastattelussa, että "kuvittelemme, että kaikki älykkyys ja luovuus on yksilössä, vaikka pitäisi ajatella, että ne ovat yhteisön ominaisuuksia. ...numeroihin perustuva koulujärjestelmä saa meidät ponnistelemaan yksin. Silloin toisten menestyksestä tulee uhka ja omasta epäonnistumisesta pelottavaa." (HS 1.10.16 Kaksi kertaa luokalleen jäänyt professori: "Numerot eivät kerro mitään oppimiskyvystä".) Opettaja on opetuksessa auttaja, helpottaja sekä kontekstin välittäjä. Jokaisella lapsella tulee olla mahdollisuus kokea onnistuminen oppimisprosessissa. Jaettu onnistumisen kokemus on tehokas ja yksi motivoivimmista kokemuksista, koska sitä päästään kokemaan yhdessä ja produktin taustalla on vahva ryhmän yhteinen prosessin kokemus.

Koulutyötä ei tule kuitenkaan mieltää pelkästään yhteiseen tavoitteeseen tähtääväksi. Oppilaat tarvitsevat perustaitoja, jotka ovat välineitä syvempään yksilölliseen tai yhteisölliseen oppimiseen. Voitaisiinko koulutyötä jossain määrin verrata joukkueurheiluun? On yhteistä harjoitusta sekä yksilöllistä harjoitusta ja sokerina pohjalla ovat yhteiset ilmiölähtöiset projektit eli turnaukset, jossa luokka toimii joukkueena yhteiseen hiileen puhaltaen ja jokaisella on omien vahvuuksiensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukainen pelipaikka.

Kun harjoitellaan valmiuksia toimia ilmiöiden ja yhteisten projektien eteen, on jokaisella oppilaalla oltava mahdollisuus edetä omien edellytystensä sekä kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Opetusmateriaalin on oltava eriyttävää ja on tunnistettava kunkin oppilaan erilaiset oppimisstrategiat ja mahdollistettava niiden mukainen toiminta. Kyse on nk. oppilaantuntemuksesta. Vaikka hyvässä opetuksessa oppilaille välittyykin tunne, että he pääsevät vaikuttamaan työskentelyn kulkuun, on opettajan rooli oppilaan työn suunnittelussa ja oppilaan toiminnan suuntaamisessa oltava vahva. Oppilaan iän ja taitotason mukaan vastuu työskentelyn omatoimisesta suunnittelusta omien oppimisstrategioiden mukaisesti on oltava tietenkin kasvava. Ylipäätään luokan ja koulutilan jäsentäminen (strukturointi) akateemisia perustaitoja tukeviin työpisteisiin tukee mahdollisuutta parempaan yksilöllisyyden huomiointiin. Tilalla on merkitystä tässä. Ovatko koulumme tilat jäsennetty niin, että niissä mahdollistuu monipuolinen toiminnallisuus vai ovatko tilat jäsennetty vain luokkiin ja pulpettiriveihin, joissa mahdollistuu vain vastaanottava opetus? Vanhat koulutilat eivät ole peruste sille, ettei mitään voitaisi tälle tehdä vaan kysymys on lähtökohtaisesti koulun toimintakulttuurin kehittämisestä, johon opettaja, oppilaat, vanhemmat sekä koulun muu henkilöstö ja sidosryhmät voivat yhdessä vaikuttaa. Kysymys on opetussuunnitelmallinen ja juuri nyt jokaisella koululla on tähän erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa osana opetussuunnitelmatyötä.


Pari linkkiä:

Ja vaikka usko emme, ja vaikka epäilemme, on meidän onneksemme maljat juotu... sosiaalinen media on sosiaalinen mahdollisuus

Merkityksellisyyden kokeminen oppimismotivaation perustana - Milloin oppilas kokee koulutyön merkityksellisenä?

Tasapäistääkö peruskoulu - miten käy lahjakkuudelle ja yksilöllisyydelle?

Dewey, J. 1916. Democracy and education.