torstai 15. lokakuuta 2015

Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, oppiainejakoisuuden ja aihekokonaisuuksien "pirullisen dilemman" yhteensovittaminen

Mikko Jordman kirjoitti mielenkiintoisen postauksen "Vihreä kortti  peruskouluihin". Kortin idea on, että oppilaalle annetaan vihreä kortti merkiksi siitä, että hänellä on mahdollisuus edetä omassa luontaisessa oppimisen tahdissaan, valitsemassaan paikassa ja seurassa. Oppilaalla on tehtäväraami, urakka, jonka suorittaminen perustuu osaamisen osoittamiseen opettajalle. Idean taustalla on ajatus siitä, että oppiminen perustuu parhaimmillaan oppilaan autonomisuuden sekä yksilöllisyyden huomiointiin, jolloin oppimisesta tulee innostuneisuuden täyttämää tekemistä.



Jordmanin esittämä yksilöllisyyden huomioinnin ajatus on hyvä vaikka itse olen vahva yhteisöllisen oppimisen kannattaja. Tämän blogitekstin otsikon muotoilin Martti Hellströmin antaman palautteen perustalta aiempaan postaukseen liittyen "Ilmiölähtöisen opetuksen toiminnalliset edellytykset - osa 2 yksilöllisyyden huomiointi". Hän totesi: "Koulutus on täynnä paradokseja, tai kuten KT Jari Salminen kuvaa "pirullisia dilemmoja"". Tähän yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden yhteensovittamisen "pirulliseen dilemmaan" liittyen ajattelen, että kukaan meistä ei ole "oman onnensa seppä" ja oppiminen sekä osaamisen kehittyminen ovat perustaltaan yhteisöllisiä. Kukaan ei ole luontojaan niin vahva tai taitava, että pystyy kiittämään itseään menestyksestä, oppimisesta tai saavutuksista elämässään. Sosiaalisella kasvuympäristöllä ja myöhemmin sosiaalisella toimintaverkostolla on merkittävä vaikutus yksilön kehitykseen sekä menestymiseen. Aivan kuten johtamisessa, organisaation saavutukset eivät ole johtajan mahtavan soolojuoksun tai erinomaisuuden ansiota. Yhteisö ja yhteisöllinen toiminta määrittävät 99 prosenttisesti menestyksen. Heikon menestyksen tai oppimattomuuden kohdalla (kun ihmisen toimintakyky on normaali) on puolestaan peiliin katsomisen paikka, kysyen mitä minun tulisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä paremmin. Mutta menestys perustuu aina rinnalla, taustalla tai ympärillä olevaan sosiaaliseen toimintaan ja yhteisöön. Yhteisö ja siellä vallitsevat arvot, henki sekä toimintatavat luovat edellytykset yksilön menestyksekkäälle toiminnalle. Ajattelen myös vahvasti niin, että yksilöllisyyden eli yksilön yksilöllisen suorituksen ja arvioinnin korostaminen ylläpitää oppiainejakoista ja suorituskeskeistä koulua, jossa toimintakulttuurin muuttaminen on haasteellista, jopa mahdotonta.


Vaikka yksilöllisyyden ja yksilöllisen oppimisen korostaminen - ajatus oppimisen omistajuudesta - saakin väliin niskakarvani pörhölleen, on myönnettävä että yksilöllisyydellä on sittenkin väliä ja sitä ei voi alistaa yhteisöllisyyden alle. On löydettävä tasapaino yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välille, niin että koulutyö ei olisi pelkkää yksilöllistä ja mahdollisesti oppiainejakoista etenemistä, jossa ilmiölähtöisestä oppimisesta / aihekokonaisuuksista muodostuu helposti muusta koulutyöstä irrallista toimintaa. Löytyisikö ratkaisu yksilöllisen ja yhteisöllisen, oppiaineiden ja kokonaisuuksien tasapainoon urheilusta juonnetusta yksikertaisesta ajatuksesta, jossa opetus rytmittyy:
  1. oppiainejakoiseen, yksilöllistä osaamista painottavaan taitoharjoitteluun ja 
  2. huipentuu säännöllisesti yhdestä kolmeen viikkoon kestäviin turnauksiin eli yhteisöllisiin projekteihin, joissa luokka eli joukkue pelaa yhteisen tavoitteen eteen, kukin oppilas tuoden sosiaaliseen toimintaan vankan yksilöllisen panoksensa. Jokaisella on taipumustensa ja kiinnostustensa mukainen rooli yhteisessä työssä, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. 
Näin ilmiölähtöisyys ja oppiainejakoisuus, yksilöllisyys ja yhteisöllisyys nivoutuvat sujuvaksi toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi. Voi olettaa, että:

  1. perustaitojen oppimisesta muodostuu tiedollisesti merkityksellistä,
  2. arvionnista on mahdollista muodostaa prosessia painottavaa valmiuksien arviointia,
  3. teoria ja käytäntö ovat yhtä ja tukevat siten tiedon merkityksellisyyden muodostumista ja
  4. yhteistyöstä muodostuu tavoitteellista ja oppiainerajat ylittävää myös opettajien kesken.



4 kommenttia:

  1. Olen ihan riviopettaja, mutta uskallan kommentoida. Harvinaisen järkevää tekstiä ja rehellistä pohdintaa tästä dilemmasta. Itse näen yksilöllisen oppimisen idean hienona ja toteutuskelpoisena osittain, mutta se ei saa olla ainoa tie ja pyrkimys. Varsinkaan, kun meillä koulussa on varmasti lähes joka luokassa sellaisia sankareita, jotka eivät missään muualla kuin koulussa joudu/saa opetella yhteistä ja yhteisöllistä tekemistä. Juuri eilen keskustelin erään henkilön kanssa, joka totesi, että työelämähän perustuu nykyään yhteiseen tekemiseen. Prosessoidaan yksin ja yhdessä, arvioidaan, jatketaan sovittuun suuntaan, arvioidaan taas jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! "Riviopettajilla" on parhain ja verevin tuntuma tämän dilemman ratkaisuun tai sen parissa työskentelyyn. Kuten kommenttisi kertoo, opettajat ovat erittäin valistuneita sekä kiinnostuneita opetuksen kehittämiseen - viittaan käynnissä olevan ops-työn henkeen, joka minulle on välittynyt. Opettajat haluavat jakaa näkemyksiään, keskustella ja kehittää työtään sen pohjalta. Kyky toimia yhdessä rakentavasti on varmasti yksi merkittävimmistä yksilöä ja yhteisöä hyödyttävistä taidoista.

      Poista
  2. Hyviä ajatuksia, kaikki tyynni. Tunnen Mikon ajattelua mielestäni sen verran hyvin, että on hienoa, kun nostat nämä asiat keskusteluun. Olen useassa yhteydessä korostanut, että kun yhteistoiminnallisuus ja yksilöllisyys lyödään yhteen, siitä syntyy hyvää... Yksilöllinen oppiminen on nostettu jalustalle ehkä liikaakin viime aikoina. Hyvän, asiansa osaavan opettajan käsissä se toimii, mutta ... Sama pätee yhteistoiminnallisessa oppimisessa, jonka filosofiasta ja periaatteista tiedän keskimääräistä enemmän. Ellei opettaja ole sitä sisäistänyt, ei sekään toimi ollenkaan niin kuin osaajan käsissä.

    Olen pyrkinyt tämän syksyn aikana ottamaan selvää siitä mitä on yksilöllinen oppiminen. Minulla on ollut etuoikeus viettää tuntikausia Pekka Peuran kanssa näistä asioista keskustellen ja mitä enemmän olemme asioista puhuneet, sitä enemmän olemme alkaneet ymmärtää toisiamme. Lopputulemana olemmekin tulleet siihen, että haluamme yhdistää osaamistamme, tavalla tai toisella. Saimme juuri Martti Hellströmin, Peter Johnsonin ja Pasi Sahlebergin kanssa valmiiksi kirjan "Yhdessä oppien" (tulee painosta ehkä kuukauden kuluttua), joten nyt minulla vapautui aikaa keskittyä tähän mielenkiintoiseen dilemmaan. Yritän saada inspiksen alkaa kirjoittaa tästä blogitekstejä asap. Perästä kuuluu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Asko ajatuksista. Tämä on melko keskeinen dilemma hyvän kasvattavan opetuksen näkökulmasta. Pistä postausta tulemaan! Aihetta on hyvä palastella, tutkailla ja lähestyä eri suunnilta. Tässä ollaan jäljillä.

      Poista