lauantai 21. marraskuuta 2015

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa

Ensilumi ja Suomen Cupin hiihdot televisiosta sytyttävät jälleen mielen hiihtoladulle tai -baanalle, hiihtotavasta riippuen. Tämän päivän Rovaniemen kisoissa tv-selostaja totesi hiihdon alkuaikoina, 1900-luvun alussa, yhdistetyn miesten hallinneen lajia. Lajien erikoistuminen murtsikkaan ja mäkihyppyyn jäi askarruttamaan mieltä ja muistinkin, että kirjahyllystähän löytyy Jussi Kirjavaisen kaksiosainen teos "Suomalaiset suurhiihtäjät" (WSOY 1938 / 1941). Teokset ovat mielenkiintoinen ajan kuvaus suomalaisen hiihdon historiasta ja löytyypä kirjasta teksti vaimoni isosedän, Antti Härkösen ansiokkaasta hiihtourasta 1920 ja 30-luvun Kainuussa.


Kirjavainen toteaa vuonna 1938, että vaikka hiihtoa on Suomessa harrastettu ammoisista ajoista alkaen, oli hiihto tunnettu silloisena kilpailumuotona vasta noin viidenkymmenen vuoden ajan. Samalla hän tarkentaa, että mm. karjalaiseen talviseen elämäntapaan "suksiurheilu"oli kuulunut vuosisatojen ajan. Kirjavaisen mukaan ensimmäinen merkittävä hiihtokilpailutapahtuma järjestettiin Suomessa Tyrnävän Ängeslevän kylässä 23.3.1879. Hiihtojuhliin osallistui tuolloin 70 kilpailijaa. Muita vastaavia hiihtokilpailuja, joihin osallistujia saapui ympäri maan, Kirjavainen listaa seuraavasti: Oulu 1881, Kuopio 1883, Orimattila 1883 ja 1884. Esimerkiksi viimeksi mainitussa kilpailussa matkana oli puoli virstaa (virsta = 1066 m) ja matka voitettiin ajalla 2.36 min. Yleensä matkat vaihtelivat kahdesta kahteentoista virstaan. Palkinnot kilpailuissa olivat alkuun rahaa, hopeamitaleita, nenäliinoja ja postin vastamerkkejä. Sotilashiihdosta muodostui 1880-luvulta alkaen keskeinen lajia edistävä urheilumuoto. Myös hiihtomatkat alkoivat tästä eteenpäin kasvaa. Hiihtoajat vaihtelivat 15-20 kilometrin matkoilla tunnista ja vartista hieman yli kahteen tuntiin.

Ristijärveläinen Antti Härkönen
vuonna 1930

Rahapalkinnot olivat sisällissotaan saakka keskeinen kannustin kilpailuihin osallistumiselle. Palkintorahoja jaettiin sijoitusten perusteella. Voittaja saattoi saada 200 silloista markkaa, toinen 150, kolmas 100 markkaa ja pienempiä 5-10 markan palkintoja jaettiin useammalle osallistujalle. Esimerkiksi Oulun hiihdoista muodostui merkittävä urheilutapahtuma 1890-luvun vaihteessa nimenomaan rahapalkintojen kannustamana. Raha houkutteli kaikenikäisiä kokeilijoita ja moni pettyi homman raskauteen heti ensimmäisten kilpailujen jälkeen. Vain sitkeimmät jaksoivat jatkaa seuraaviin kilpailuihin aina uudestaan.

Kilpailujen yhteydessä järjestettiin myös suksinäyttelyitä, mikä oli merkittävää välinekehityksen kannalta. Oulun hiihtojen tuloksia ilmoitettiin myös laajasti maamme lehdissä, mikä lisäsi entisestään lajin suosiota. Kirjavainen pitääkin juuri noin kahdenkymmenen vuoden ajan Oulussa järjestettyjä hiihtoja merkittävänä suomalaisen myöhemmän hiihtomenestyksen kannalta. Hän toteaa, että "ilman niitä ei Suomen hiihtourheilu olisi sitä, mitä se on nykyään eikä v. 1892-1913 saavutetuilla kansainvälisillä hiihtovoitoillamme olisi ollutkin kestävää pohjaa."


Hiihtäjä-Härköset kainuulaisen huippuhiihdon ladunavaajina

Kainuussa tulivat 1900-luvun alkupuolella tunnetuksi hiihtäjä-Härköset. Antti Härkönen (syntyi 1891) eli Vanha-Antti oli tässä sarjassa merkittävä tekijä ja häntä voidaankin pitää kainuulaisten suurhiihtäjien ladunaukaisijana. Antti Härkönen ansaitsi tämä legendaarisen maineensa vaikka hän ei voittanut uransa aikana yhtään Suomen mestaruutta, eikä niittänyt kansainvälistä mainetta. Kirjavaisen mukaan Antti ansaitsi suuren arvostuksen muiden hiihtäjien silmissä, koska hän aloitti kilpauransa vasta kolmekymmentä vuotiaana. Tämä tarkoitti sitä, että hänellä oli kymmenen kilpailuvuotta edessään ja parhaat päivät takanaan nuorempiin kilpaveljiin verrattuna.

Kainuun Ristijärven kunnan Hiisijärven kylässä, jossa Antti isännöi Harjula-nimistä tilaa, järjestettiin ensimmäiset hiihtokilpailut vuonna 1905. Näissä kilpailuissa Antti oli katsojana mutta innostui tuolloin lajista. Muutamia vuosia myöhemmin hän yritti osallistua kilpailuihin, mutta jostain syystä jätti osallistumisen väliin. Vasta vuonna 1920, kun Hiisijärvelle perustettiin suojeluskunnan kyläosasto, aloitti Antti aktiivisen kilpailun. Kyläpäällikkönä hän näytti nuoremmilleen esimerkkiä ja osallistui pitäjän välisiin kilpailuihin. Kilpailun voitti nuorempi veli Filemon ja Antti tuli toiseksi. Tästä alkoi Antin ura. Vuonna 1922 Antti Härkönen voitti Kainuun piirin mestaruuden. Kun Antilta kysyttiin myöhemmin, mikä sai hänet innostumaan hiihdosta, oli vastaus selkeä: "suojeluskuntatyö". Uransa aikana Antti voitti 17 SVULn ja 6 Kainuun suojeluskuntapiirin 20 km:n hiihto- sekä 7 Kainuun piirin pyöräilymestaruutta. 

Kajaanissa Antti kiersi lähes jokaisen suuremman kilpailun. Mielenkiintoiseksi kilpailumatkat teki se, että Antti taittoi matkat hiihtämällä kilpailupaikalle ja takaisin kotikylään Hiisijärvelle. Kajaaniin matkaa tuli lähes 80 kilometriä ennen kuin oltiin perillä kaupungissa ja kilpailujen päätyttyä, yleensä samana iltana, oli edessä kotimatka hiihtäen. Ristijärven kylälle 30 kilometrin matka ennen kilpailua toimi hyvänä alkulämmittelynä. Kuivahtanut, vanhannäköinen ja pienikokoinen mutta sitkeä hiihtäjä herätti ulkopaikkakunnilla hämmästystä niin yleisössä kuin kanssakilpailijoissa, kun hän saapui maaliin kymmeniä kilpailijoita ohittaneena. Rovaniemellä vuonna 1930 Härköstä arveltiin lähes 50-vuotiaaksi ja ulkovaltojen sotilasasiantuntijat olivat häkeltyneitä, kun hän voitti maan valiohiihtäjät. Eräs kilpakumppani oli todennu vuonna 1931 Antista, että "luulin olevani jonkinlainen hiihtäjä ja ajattelin, kun edelläni lähti mustapaitainen vanha mies, että otan minä ainakin tuon ukkelin kiinni. Mutta kyllä tuntui oudolta, kun menin kymmenien miesten ohi ja ukko pysyi koko ajan edelläni. Lähelle pääsin monta kertaa mutta latua en ehtinyt huutaa, ja hävisinhän minä." Härkönen osoitti suurhiihtäjän kykynsä Jyväskylässä 1932 vaikka hän jäi 20 km:lla yhdeksänneksi: tuossa kilpailussa hän päihitti lukuisia kansallisia huippunimiä. Anttia ei tuolloin päästetty Kirjavaisen kirjoittaman mukaan hakemaan palkintoaan itse vaan muut hiihtäjät kantoivat hänet kapteeni Pihkalan eteen ja salissa "jyrisivät suosionosoitukset" ja tämän katsottiin olevan vähintä, mitä 41-vuotias korpikainuun mies saattoi ansaita.

Antti Härkönen vuonna 1931
Kainuun talvikisoissa


Kuvat ovat teoksesta Kirjavainen, J. Suomalaiset suurhiihtäjät II. Kuvissa Antti Härkönen "Vanha-Antti"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti