keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Johtaako digitalisaatio suomalaisen koulun turmioon vai nousuun? No pain, no gain

Kirjailija Tommi Kinnunen kirjoitti osuvan kirjoituksen "Puuhastelua oppimisen pinnassa" (22.6.2015), jossa kyseenalaistetaan mm. koulutukseen kaavaillut 600 miljoonan euron leikkaukset sekä digitalisaation mahdollisuudet kehittää koulutusta vähenevin varoin: "Valtiovarainministeri Alexander Stubbin mukaan raha ei ratkaise, vaan toiminta ja luovuus. Näitä taitoja opettajat varmasti tulevat tarvitsemaan, kun luotsaavat pienemmällä rahalla yhä suurempia ja oppimistaidoiltaan epätasaisempia ryhmiä. ... Ratkaisuksi kaikkeen tarjotaan koulun uudistamista digitaalisaation avulla. Vaikka oppimistuloksista ei tietääkseni ole kunnon tutkimusnäyttöä, tietotekniikan avulla aiotaan kehittää kriittistä ajattelua, kokonaisuuksien ymmärtämistä ja yhteisöllisyyttä.Kinnunen arvioi edelleen, että digitalisaatio ohjaa koulutyötä helposti mukavaan puuhasteluun, jolloin oppilaiden kyky pitkäjänteiseen työhön, ponnisteluun ja vaivannäköön vaarantuvat.

Kirjoitus osui ja herätti vilkkaan keskustelun sekä perustan aiheen tarkemmalle arvioinnille tässä blogissa. Itse katson, että kirjoituksessa  esitetty kritiikki on yksi "nykyklassinen" vastalause tai jopa huolen ilmaisu vallitsevalle opetuksen kehittämiselle: opetuksen uudistus, jossa digitalisaatio on keskeinen väline ja osin myös kehittämistyön keskeinen tavoite, viihteellistää koulutyötä, lisää jo ennestään runsasta ruutuaikaa, vahvistaa lasten ja nuorten levottomuutta ja heikentää sitä kautta hyviä oppimistuloksia. Toinen klassinen kritiikin suunta on "tätä on jo kokeiltu 90-luvulla, eikä siitä silloin mitään tullut" (ks. Peractum est! Kehitetään koulua rohkeasti ilmiölähtöiseen ja digitaaliseen tulevaisuuteen)


No pain, no gain - vaivannäöllä voittoon  - mutta milloin vaiva on vaivaa, eikä harmia?

Heti alkuun on todettava, että Kinnusen esittämä vaivan käsite on oppimisen ja kasvun kannalta merkityksellinen. Koulun yksi tärkeimmistä tavoitteista on ilmanmuuta ahkeruuden ja ponnistelun halun herättäminen oppilaissa - mutta millä keinoin? Kun puhutaan oppimisen mielekkyydestä tai oppimisen ilosta, ei vaivannäkeminen ole tällöin poissuljettu. On kysyttävä, miksi oppiminen ja koulunkäynti ei voisi olla lähtökohtaisesti mukavaa tai hauskaa? Intohimo työhön syntyy mielekkään tekemisen, hyvän vuorovaikutuksen sekä onnistumisten kautta. Ovatko oppimistulokset jotenkin jalostuneempia ja arvokkaampia, jos taustalta löytyy hieman tahmeaa puurtamista, pikkuista pakkoa, pidempiä vastauksia ja ehkä näennäistä pitkäjänteisyyttä? Kun kukin tarkastelee asiaa oman motivoitumisensa kautta, uskoisin valtaosan vastauksen olevan, ei, ja ajattelevan, että koulua on vain kehitettävä ajan tarpeita ja henkeä vastaavaksi. Kyse on oikeastaan siitä, mitä vaivannäkeminen merkitsee kasvulle, missä vaiheessa oppimisprosessia on "otollisinta" alkaa näkemään vaivaa ja milloin vaivannäkeminen muuttuu harmiksi, joka tappaa motivaatiomme

John Dewey (1916) määrittelee vaivannäkeminen (pain) ihmisen kasvun lähtökohdaksi. Vaiva on perusta yhteisön elämälle, olemassaololle ja uudistumiselle. "Vaaditaan tietoista ponnistelua ja syvällistä vaivannäköä asioiden saavuttamiseksi." Jos yhteisön ei tarvitse nähdä enää vaivaa elämässään, alkaa yhteisö taantua Deweyn mukaan hiljalleen "barbaarisuuden tasolle". Vaiva on yhteisöllisessä tekemisessä, työssä sekä näiden prosessien kokemisessa ja ymmärtämisessä. Vaiva ei ole valmiiksi tehdyssä tai annetussa. Esimerkiksi opetuksen sisältöihin olisi osattava valita yhteisöllisiä ilmiöitä / prosesseja, jotka ovat vaikuttaneet vallitsevan materiaalisen kulttuurin ja yhteisön toimintojen syntyyn. Vain tällä tavalla lapsi kasvaa osaksi ympäristöä ja siinä vallitsevia kokemuksia sekä arvoja. Näin opetuksen sisältö on hyvän opetuksen ja oppimisen kannalta keskiössä. Aiheesta olen kirjoittanut tarkemmin blogissa "Oppimisympäristö oppimisen keskiössä - uutta luova opetus".

Vaivalla on kuitenkin myös negatiivinen merkityksensä. Jos opetuksen tavoitteena oleva tapahtuma, asia, ilmiö tai suoritus ei ole älyllisesti ohjautunut eli toimintojen tai lopputuloksen merkitys ei ole oppilaalle selvä, muuttuu vaiva harmiksi ja se menettää tällöin kasvattavan merkityksensä. Oppimisesta tulee tervanjuontia, jossa saadaan etsiä motivaatiota ja merkitystä.


Ei digitalisaatio sinänsä, eikä myöskään yhteisöllisyys sinänsä

Syntyykö yhteisöllisyys siitä, että ollaan yhdessä? Ei synny. Kirje, sähköposti, someviesti ihmisten välillä voi olla huomattavasti sosiaalisempi tilanne, kuin kahdenkymmenen samaan luokkatilaan asetetun oppilaan omia yksilöllisiä intressejä kiinnostava ja omaa yksilöllistä suoriutumista edistävä ryhmätyötilanne. Kun toiminnasta muodostuu jäykkää ja rutiininomaista, häviää siitä sosiaalisuus ja sitä kautta sen kasvattava voima. Ei ole riittävää, että ihmiset ovat kasvokkain samassa tilassa. Ryhmällä on oltava yhteinen mieli, jotta toiminnan voidaan sanoa olevan sosiaalista. Se on kiinnittymistä samoihin asioiden ja esineitten merkityksiin ja toimimista tässä toisten kanssa. Sosiaalisesta toiminnasta muodostuu jaettua ja tietoista toimintaa niille, jotka pääsevät siitä osalliseksi. On oltava yhteinen lopputulos eli tavoite ja keskinäinen kiinnostus toisten tekemisistä tässä prosessissa. Jokaisen on saatava työskennellä omia vahvuuksiaan hyödyntäen, omalla absoluuttisella intensiteetillään tätä yhteistä lopputulosta tavoitellen. Deweytä (1916) lainaten "vain jaetussa toiminnassa jokainen henkilö viittaa teoillaan toisten tekoihin ja vice versa ... jokainen voi toimia erillistä lopputulosta kohden - oman edun nimissä. Tässä tapauksessa ei ole olemassa yhteistä tietoisuutta, jaettua mieltä, mihin kunkin toiminnat viittaavat ja siten ei ole aitoa vuorovaikutusta tai yhdistymistä." (ks. Ja vaikka usko emme, ja vaikka epäilemme, on meidän onneksemme maljat juotu... sosiaalinen media on sosiaalinen mahdollisuus.)


Lopuksi

Sitran johdolla tulevaisuuden koulutusta suunnitelleen työryhmän tavoite "maa, jossa kaikki rakastavat oppimista" on erinomainen ja edellyttää koulutuksen kehittämistä mielekästä ja ajanmukaista opetusta edistävään suuntaan. Tosiasia on se, että moni oppilas kokee oppimisen ja koulunkäynnin turhauttavaksi ja pieni maa haaskaa siten tulevaisuuden näkökulmasta paljon luovaa potentiaalia. Ryppyotsaisuus ja taustapeiliin tähyily eivät kanna tulevaisuuteen. Maailma on muuttunut ja myös koulun pitää muuttua matkassa. Se, että suomalaisten oppimistulokset mm. matematiikan osalta ovat heikentyneet merkittävästi vuosien 1999 ja 2011 välillä voi kertoa myös siitä, että emme ole osanneet uudistua riittävästi.

OPS2016-prosessin kuluessa käyty julkinen keskustelu tulevaisuuden koulusta ja opetuksesta on ollut tarpeellista ja koulutuksen kenttää myös raikastavaa. Erilaiset näkemykset ja kritiikki ovat tässä tarpeellisia. Olettaisin, että määritämme myös huomaamattamme 2030-luvun yleissivistystä. Luotan, että olemme kehittämässä koulua entistä parempaan suuntaan ja luomassa siten hyvää tulevaisuutta - kansainvälisistä koulutusvertailuista ja talouspaineista huolimatta. Pahinta olisi se, että kompuroisimme talouspaineisiin ja arvokas kehitystyö jätettäisiin tekemättä talouden haasteisiin vedoten. Siinä pelissä ei olisi voittajia.

Rousseaun filosofiasta voisi johtaa tämän tekstin päätteeksi vapaasti sanaillen seuraavan analogian, mistä halu rakastaa oppimista syntyy: Murrosikä, kahdentoista ikävuoden jälkeen, on lapsen aikaa moraaliselle heräämiselle. Tätä ennen lapsen on ollut saatava toimia vain itseään varten. Sen kokemuksen kautta, mitä itse uskoisimme itse kokevamme esimerkiksi toisen ihmisen kokiessa vaikeuksia ja kärsimystä, kehittää ihmistä realistiseen empatiaan. Niin ikään lapselle on luonnollista omistamisen halu, jonka heräämistä on vahvistettava. On puhuttava ensin oikeuksista ja vasta tämän jälkeen velvollisuuksista. Anteliaisuus muodostuu muutoin lapsella helposti ehdolliseksi ”koronkiskurin anteliaisuudeksi”, ei toisen hyvää ajattelevaksi toiminnaksi. Kasvun on johdettava luonnonmukaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa vallitsee yleinen tahto. Koska tämä luontosuhde on tunnepohjainen, ei lapsen kasvulle ole hyödyllistä esimerkiksi käyttäytymissääntöjen luetteleminen. Niillä ei ole lapsen luontaiseen ajatteluun nähden rationaalista merkitystä. Näin olleen, aivan kuten lapsen empatiakyvyn tai vastavuoroisuuden kehittymisen näkökulmasta, halu vaivannäköön ja pitkäjänteiseen työhön saadaan herätettyä vain mielekkään, merkityksellisen ja hauskalta tuntuvan oppimisen kautta. On vältettävä kielteisiä ja harmillisia oppimiskokemuksia ja vahvistettava myönteisyyttä sekä mielekkyyttä - hauskaa oppimista. Suhde oppimista ja koulua kohtaan suuntautuu jo heti koulutien alusta alkaen myönteiseksi ja vahvistaa myöhemmin nuoren halua ponnistella ja menestyä, tehdä töitään luovasti ja ahkerasti. Oppimisessa on kyse tulen sytyttämisestä astian täyttämisen sijaan.


Linkkejä aihetta sivuaviin aiempiin blogeihin:

Merkityksellisyyden kokeminen oppimismotivaation perustana - Milloin oppilas kokee koulutyön merkityksellisenä?

Oppimisen ilosta iloiseen oppimiseen

Kohti uutta luovaa ja oppimista rakastavaa tulevaisuuden koulua - opettajan TVT:n kehityksen portaat

Kasvatusfilosofian ajattelijoita OSA1 - Jean-Jaques Rousseau ja kasvatusfilosofinen teos Èmile

On tehtävä työtä kuin talonpoika ja ajateltava kuin filosofi - osaamista vai sivistystä?

Pöljä paljon töitä tekee mutta vielä pöljempi jättää mahdollisuutensa käyttämättä! Oodi sivistykselle

Tekstin taustalla myös:
Dewey, J. (1916) Democracy and education
Saari, M. (2006) Kielikylpyopetuksen kulttuuripedagoginen perusta


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Leadership and situational awareness - show the direction or give the pace behind the workers?

The same text can be found in Finnish on my blog (April 2015) "Johtajuus ja tilannetaju - suuntaa edellä näyttäen vai tahtia takana määräten?"

I found the below quite provocative image on social media:

To be the Boss, leader or instructor? The picture is a aggravating generalization but a good starting point for discussion - what is the director's position or place in the organization?

I have often compared the management to teaching. A teacher who gets along well with a group of students and also in a teacher's room, he probably also can manages in management. A good teacher (= director) manages motivation and constructive interaction among the pupils. A good teacher (= director) can read pupils' mind and their own situation in a sense, through which he is able to position his own place and role in relation to the pupils. Good teaching (= leadership) is active presence and life in interaction. A good teacher (= director) is interested in pupils (= personnel) and he has sincere desire to help his pupils (= personnel) to succeed. That is why teaching (= management) is intensive and hence occasionally mentally hard work.

The above picture of view can be said that both situations are correct and justified in a particular stage of operation or organization leadership styles. Quote John Dewey's idea of interaction can talk about balance of control and guidance, which consists of refined targeting. We can talk about among other example, order, delegation or trust. CEO Jari Haapaniemi  (Priiffari Ltd) kept our management team some about year ago an excellent education, where he presented a pattern of situation management - situational awareness.

Situation Management Model, by Jari Haapaniemi (Blanchard and others quoting)

The control and the amount of aid are high when the commitment and task management employees are low. The Director has to understood to be more conscious and more intensely in the presence of the employee's daily lives. This is particularly true of the new front and in organizational change. In this case, directors skills put to the test: what kind is sense of the situation, the ability to listen, to throw oneself, to manage content and create a common view. The Director have to carry on and if necessary show an example. When the task management grows, so does the feeling of security as well as employee commitment. The manager can move aside, to assign tasks, to delegate, to trust and enjoy together with the organization's successes, remembering intervention also like to thank success.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Pöljä paljon töitä tekee mutta vielä pöljempi jättää mahdollisuutensa käyttämättä! Oodi sivistykselle

"Opetusministeriöstä tuli kylmää kyytiä, kun ministeriö julkaisi raportit suomalaisen koulutuksen tilasta. Koulutustason nousu Suomessa on käytännössä pysähtynyt. Korkeasti koulutettujen osuus putoaa kaikissa ikäluokissa ja perhetausta määrittää taas oppimista." Näin kirjoittaa Kauppalehti syksyllä ilmestyneessä artikkelissa "Suomi: eriarvoistuva takapajula". Facebookin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumilla #SOKF on käyty mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Kommenteissa pohditaan suomalaisen koulutuksen eriarvoisuuden syntyä ja olemusta sekä koulutuksen ja sivistyksen merkitystä.

Sivistys on vaivannäköä ja asennetta
Oma teesini aiheesta kuuluu: Kun 1990-luvun puolivälistä alkaen suomalaisessa koulutuspolitiikassa ryhdyttiin painottamaan osaamisperusteisuutta sekä käytännönläheisyyttä, kiihdytti tämä sivistyksen alasajoa. Käsitteellisesti helppo ja dynaaminen mutta merkityksetön osaaminen syrjäytti yhteisön kehityksen kannalta merkityksellisen sivistyksen. Olen kirjoittanut tästä aiheesta jo aiemmin blogissani "On tehtävä työtä kuin talonpoika ja ajateltava kuin filosofi - osaamista vai sivistystä" mutta tarkennan tässä tekstissä aihetta ja seuraavassa perusteita esittämälleni väittämälle.

Sivistys on tietoa
Sivistys on asenne- ja tahtokysymys. Koulutuksessa kyse on oppimis- ja koulutushalun herättämisestä, koulutuksen arvostuksen herättämisestä. On haluttava tehdä työtä "kuin talonpoika" ja tahdottava "ajatella kuin filosofi". Reijo Wilenius kiteyttää sivistyksen merkityksen Opettaja-lehden (15/2015) haastattelussa "Sivistys rakentuu ikuisille arvoille": 

 "Sivistys ei ole mitään ihmiseen ulkopuolelta ympättyä, jonka avulla hän pystyisi keskustelemaan henkevästi. Sivistys on sitä, että ihminen löytää omat voimavaransa ja ulottuvuutensa ja ryhtyy miettimään, millä tavalla hänen koko ihmisyytensä pääsee esiin tässä elämässä ja mitä hän voi antaa toisille."


Sivistys on kulttuuria ja esteettisiä kokemuksia
Sivistys on tapa suhtautua itseensä ja ulkopuolella olevaan. J. E. Salomaa puhuu sivistyneestä ja mekanistisesta otteesta työtä kohtaan. Mekaanista työtä voi tehdä sivistyneellä otteella ja hyvinkin luovaa työtä mekanistisesti. Wilenius toteaa em. haastattelussa "Opettajan ammattia ei voi kestää, jos on vain toteuttava virkamies." Sivistynyt ote on edellytys työssä jaksamiselle, työssä menestymiselle, työn kehittämiselle. Sivistys on edellytys ihmisen ja yhteisön kasvulle.

Sivistys on fyysiä kokemuksia
Suomalaiselle koulutuspolitiikalle on ollut osaamisperusteisen painotuksen myötä leimallista pyrkimys nopeuteen ja helppouteen. Tämä on muokannut ja uskallan sanoa jopa rapauttanut, ihmisten suhtautumistapaa - arvoja ja asenteita - koulutusta ja työntekoa kohtaan. Yhä kasvavassa määrin meillä ei ole tahtoa ponnistella ja kunnianhimoa menestyä. Koulutusvalinnat tapahtuvat liian monen koululaisen ja opiskelijan kohdalla sen mukaan, mikä tuntuu mukavalta tai helpolta. John Deweytä lainaten: kun yhteisöltä viedään pois vaiva ja elämä perustuu helppouden tavoitteluun, alkaa yhteisö taantua hiljalleen barbaarisuuden tasolle. Downshiftaus sekä omaan kapasiteettiin nähden helpot koulutusvalinnat ovat merkki tästä. Alf Rehn kirjoittaa HS:n kolumnissa "Empijä jää kakkoseksi" aiheellisesti perfektionismin ongelmista työelämässä menestymisen kannalta. Ihmisen kykyjä sekä taitoja edistävästä ponnistelussa ja vaivannäössä ei kuitenkaan ole kyse tästä vaan halusta ja tahdosta tehdä työtä, saada aikaan hyödyllistä tulosta itsensä ja edustamansa yhteisön näkökulmasta tarkasteltuna. Sanotaan, että hullu paljon töitä tekee ja viisas pääse vähemmällä mutta vain typerys jättää käyttämättä mahdollisuutensa ja hyödyntämättä kykynsä.

Sivistys on historiansa tuntemista
Sivistyspuhe ei tunnu olevan nykypäivänä trendikästä. Se on jopa helppoa leimata vanhanaikaiseksi idealismiksi tai sitä pidetään vain juhlapuheiden hymistelynä. Olisi kuitenkin suotavaa, että koulutuspoliittisia linjauksia tehtäessä ymmärrettäisiin myös käsitteiden merkityksiä ja tavoitteet asetettaisiin ihmisen ja yhteisön kasvun ja kehityksen kannalta jänteviksi. Koulutusta on tarkasteltava ihmiselämän laajuisena prosessina, jossa helpoimmat ratkaisut eivät aina ole parhaita ja tarjolla ei ole nopeita tai helppoja voittoja.