perjantai 4. maaliskuuta 2016

Pulpetista tablettiin -kirjan arviointia. Tarjoaako pamfletti näkökulmaa opetuksen digitalisaatioon?

Työmatkalla avautuu aikaa lukemiseen ja tutkailin tällaisella hetkellä läpi Päivi Lipposen ja Antton Rönnholmin kirjan "Pulpetista tablettiin - suomalainen koulu edelläkävijäksi maailman muutoksessa". Kirjoittajat kuvaavat itse kirjaa pamfletiksi, eli kirja on kriittinen kannanotto suomalaisen koulun digitalisaatioon. Seuraavassa muutama nosto kirjasesta.


Lipponen ja Rönnholm (mts. 33) määrittävät kirjassa digitalisaation toisaalta tietoa koskevaksi muutokseksi ja toisaalta koulun toimintaa uudistavaksi. Materiaali ja tieto ovat digitaalisia ja oppilaat kehittävät opettajan antamaa tehtävää tai ideaa eteenpäin. Toisaalta laajat sosiaaliset tietoverkot sekä laitteet vapauttavat oppimisen toisaalle totutuista tiloista - irti pulpetista ja luokkahuoneesta. Kirjoittajat (mts. 33) tarkentavat asiaa toteamalla osuvasti, että teknologia itsessään ei kuitenkaan synnytä pedagogiikkaa. Oppilas on kyettävä näkemään aktiivisena toimijana ja tiedon tuottajana, koska jo nyt ja erityisesti tulevaisuudessa meillä on oltava kykyä hahmottaa kokonaisuuksia, ennakoida tapahtumia ja ymmärtää uusia ilmiöitä (mts. 52). Lipponen ja Rönnholm esittävät huolensa koulujen erilaisesta kehityksestä digitaalisaatiossa sekä yleisestä vallitsevasta tilasta, jossa koulu ei ole pysynyt yhteiskunnan muutoksen mukana. Koulun todellisuus eroaa merkittävästi lasten reaalimaailman todellisuudesta ja ongelmaa värittää se, että kaikilla perheillä ei ole mahdollisuuksia panostaa teknologiaan. Tämä vahvistaa polarisaatiota. (mts. 38.) Ratkaisuksi kirjoittajat esittävät keskitetympää digitalisaation johtamista, jäntevämpää budjettiohjausta (lisää resurssia) sekä tätä kautta tapahtuvaa kansallisen tahtotilan muodostamista.
"Miten voidaan tehostaa ajallisesti valtaosan tyhjillään olevien kiinteistöjen käyttöastetta?"
Keskeisinä digitalisaation kehitykseen vaikuttavina resurssikysymyksinä Lipponen ja Rönnholm näkevät välineiden sekä oppimateriaalin hankinnan lisäksi oppimisympäristöjen kehittämisen ja yleisen ajatuksen siitä, millaisen mm. koulurakennuksen olisi tulevaisuudessa oltava (mts. 64 - 66). Tulevaisuus on ennakoitava koulurakennusinvestointeja tehdessä mutta tilaresurssikysymys konkretisoituu jo nyt kunnissa siihen, miten voidaan tehostaa ajallisesti valtaosan tyhjillään olevien koulukiinteistöjen käyttöastetta. Kirjoittajat (mts. 66) kysyvät, olisiko koulutilaa mahdollista jakaa kahteen vuoroon "jossa vain puolet ajasta vietetään luokkahuoneessa, toinen puoli ollaan ilmiöpohjaisessa oppimisessa pois koulutiloista sekä itseoppimassa digitaalisista oppimisapplikaatioista (jolloin koulutilat voi käyttää "toinen vuoro")." Mielenkiintoinen ajatus, joka tuo uutta pedagogista näkökulmaa pelkän vuoroluvun rinnalle!


Kirjoittajat tarkastelevat opetusta ja oppimista monin osin oppimateriaalilähtöisesti. Materiaalin näkökulma läikähtelee esiin pitkin kirjaa eri muodoissaan. Erityisesti kirjan loppuosa luvusta "Kansallinen strategia uudesta oppimisesta" keskittyy oppimateriaalin näkökulman tarkasteluun. OAJ:n kantaan viitaten kirjoittajat toteavat, että "oppimateriaalin hankinta on opetuksen järjestäjän vastuulla" ja muovaavat pamfletin näkemystä aika mekaanisesti hyviin sekä todennettuihin oppimistuloksiin perustuvan materiaalin jakamiselle: "...kuratoivan ohjausryhmän valitsemia parhaaksi arvioimia oppimispelejä voitaisiin jakaa päiväkoteihin ympäri maata, ja vaikkapa puolensataa noin 20 lapsen ryhmää saisi ne käyttöönsä. Laitteisiin asennettaisiin valmiiksi tietyt pelit, joita nämä 1 000 lasta käyttäisivät. ... Kun vastaavia kokeita jatketaan säännöllisesti ja toistettavasti muillakin keinoilla kuin peleillä, syntyy riittäviä aineistoja, joista voidaan johtaa selkeitä suosituksia eri oppimistarpeille." (mts. 70-71.) Oppimateriaalin näkökulma muotoutuu kirjan loppuosassa sinänsä tärkeisiin kuntien hankintakysymyksiin ja niiden ratkaisemiseen kuntatalouden kannalta resurssiviisaasti. Taloudelliset tekijät ovat tärkeitä huomioida mutta itse olen havainnut, että me byrokraatit innostumme helposti juuri tällaisista kysymyksistä ja näkemys alkaa helposti luutua yksinkertaisten mekaanisten kysymysten äärelle. Myös toiminnasta on riskinä muodostua yksinkertaisen mekaanista. Lopputulos on se, että kunnissa ei uskalleta ottaa loikkaa, kun ei osata olla varmoja askelmerkin pitävyydestä. Digitalisaatiota ei tällöin oikeasti johdeta.

Kirjan sisältö jää kaikkiaan hitusen kevyeksi tai oikeastaan se ei täytä lukijan odotusta siitä, miltä tulevaisuus koulutuksen digitalisaation osalta voisi näyttää. Kaivattu suunta loikalle jää osoittamatta. Kirja on kuitenkin hyvä kooste tämän hetken vallitsevaan tilanteeseen sekä käytyyn keskusteluun digitalisaatiosta.

Digitalisaatio (lähde Whitestone, järjestelmällinen digitoimisto)

Lopuksi - koulun, opettajien ja johdon on toiminnan on oltava samansuuntaista, mitä tulevaisuus näyttää edellyttävän lapsilta ja nuorilta

Digitalisaatioon liittyvä resurssi- ja ohjauskeskustelu on tärkeä. Pedagogista suuntaa ei pidä haikailla, koska se on asetettu selkeästi opetussuunnitelmaan. Oppilaitosten johdon koulutuksen merkitystä on jatkossa painotettava nykyistä enemmän opettajien täydennyskoulutuksen lisäksi, koska "se mikä on ylhäällä, on alhaalla" (ks. Osaava-Kainuu -hanke). Koulujen toimintakulttuurin ja digitalisaation käytänteiden johtaminen edellyttää näkemystä. Näkemyksestä muodostuu varmuus ja toiminta varmalta perustalta on vaikuttavaa. Opettajien täydennyskoulutuksen on mentävä opettajien vierelle, ja johdon koulutuksen on oltava strategista sekä vahvasti tulevaisuusorientoitunutta. Digitalisaation suunnan ja merkityksen määrittelyä kaivataan niin ikään mutta ensisijaisesti kunnissa ja kouluissa on uskallettava toimia.

On hyvä muistaa se, että mikäli tavoitteenamme on 1) kasvattaa lapsia ja nuoria selviytymään ja menestymään epävarmassa tulevaisuudessa, 2) olemaan kykeneviä hallitsemaan kokonaisuuksia, 3) ymmärtämään merkityksiä, 4) luottamaan osaamiseensa ja 5) kehittämään itseään alati muuttuvaan maailmaan, on myös koulun (sivisty- ja koulutoimenjohtajien, rehtoreiden ja opettajien) toimittava samalla periaatteella. Näin oppimateriaalin  tuottaminen ja digitalisaation suunnan ja tavoitteiden määrittely ovat lähtökohtaisesti koulun, opettajien ja johtajien "businessta".


Linkkjä

Whitestone, järjestelmällinen digitoimisto

Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen

2 kommenttia:

  1. Digitalisaatio ei tule osaksi opetusta pelkästään välineillä. Koulu voidaan täyttää uusilla laitteilla ja käyttää tähän paljon rahaa, mutta laitteet eivät siirry luontevaksi osaksi opetusta ilman yhteistä näkemystä ja halua ottaa tekniikka osaksi koulutyötä. Opetuksen luonne tulee varmasti muuttumaan jonkin verran, kun opetuksessa ja oppilaan oppimisen seuraamisessa ei olla niin sidottuja kouluun ja luokkahuoneeseen. Suomen tulevaisuuden kannalta ei olisi ollenkaan huonompi asia saada oppilaiden koulupäivästä vapaasta ajasta huomattavasti isompi osa tukemaan koulutyötä. Verkossa tehtävät suoritukset voi olla helpommin miellettävissä osaksi koulutyön kokonaisuutta eikä vain kotiläksyiksi. Kotiläksyjen osuutta pitäisi selvästi nostaa perusopetuksessa, mutta nostamista ei välttämättä kannata tehdä tässä vaiheessa vanhoilla käyttöliittymillä eli kynällä ja työkirjalla. Perusopetuksen maksuttomuuden näkökulmasta valtakunnan kattavaa jokamiehen langatonta verkkoa olisi voitu suunnitella Suomeenkin enemmän tai ottaa se edes alustavaan suunnitteluun.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kommentti Marko! Arvelen, että 5-8 vuotta eteenpäin, ja koko koulutusketjun toiminnallinen luonne on muuttunut digitalisaation ansiosta tai vuoksi toisenlaiseksi. Myös sisällön luonne alkaa tästä / tämän jälkeen muuttumaan...

    VastaaPoista