lauantai 26. marraskuuta 2016

Yhteisen tavoitteen kautta yksilölliseen oppimiseen ja omatahtiseen kasvuun - kohti yhteisöllisempää koulua

Matti Rimpelä avasi jokunen viikko sitten keskustelun ansiokkaalla kiteytyksellä opetuksen ja oppimisen luonteen muutoksesta (tässä osa kirjoituksesta):
Peruskoulun suhde sosiaalisiin luokkiin on virittänyt keskustelua. Osallistuminen Opetuksen fiestaan selvensi minulle tätä suhdetta hieman toisin sanoitettuna. Oli hämmentävää seurata, miten satapäinen opettajajoukko haltioituneena seurasi kollegan esitystä, jonka pääviesti oli, että oppilaat ovat erilaisia ja kehittyvät omaa polkuaan. Jotenkin jäi se tuntuma, että kotien erilaisuus ja saman kodin lasten keskeinen erilaisuus ja erityisestyi tämän ottaminen perustaksi opetuksen järjestämisessä olivat uusia juttuja.
Monissa esityksissä ja keskusteluissa puhuttiinkin yksilöllistämisestä, yksilöllisistä oppimispoluista tai toisin sanoittaen omatahtisuudesta, henkilöllistämisestä, yms.
Minulle kaikki tämä on hahmottunut kolmen sanan yhdistelmäksi: "Omatahtinen yhdessä oppiminen". Vähän samalla tavalla kuin joukkuelajeissa 'kaikki pelaa', jokaiselle haetaan oma rooli, jossa hän oppii omatahtisesti mutta samalla tuo oman panoksensa joukkueeseen, on hyväksytty ja arvokas vahvuuksineen ja puutteineen. Tällaista ajattelu olen oppinut erityisesti Äärelän väitöstutkimuksesta, jossa hänen aineistonaan olivat nuoret vangit ja tutkimuskohteena heidän koulukokemuksensa. (Lapin yliopisto 2012) ja uudelleen pohdittuna kahden nuorimman lapseni vuosista steinerpäiväkodissa ja koulussa sekä parista vuodesta göteborgilaisessa montessoriorientoituneesta koulusta.
Koko postaus löytyy tästä linkistä: https://www.facebook.com/groups/1578576309058986/permalink/1778043042445644/

"Jokaiselle haetaan oma rooli, jossa hän oppii omatahtisesti mutta samalla tuo oman panoksensa joukkueeseen". Ollaan opetuksen kehittämisen ytimessä. Väitöskirjassani (2006) käsittelin teemaa, ehkä paikoin liiankin syvällisesti, mutta perusajatus kiteytyy juuri Matti Rimpelän esittämässä tiivistyksessä. Seuraavassa muutama sana oppimisen, yksilöllisyyden sekä yhteisöllisyyden luonteesta.

Tekstin taustalle on asetettava pari väitettä:

  1. Puhun kasvattavasta opetuksesta. Katson, että kaikki osaaminen ja mahdollinen menestyminen perustuvat tasapainoiseen kasvuun ja tasapainoiseen psyykeeseen. Jos tämä perusta ei ole kunnossa tai jos se särkyy, menettävät kaikki tieto ja osaaminen ihmisessä merkityksensä. 
  2. Kasvu tapahtuu ihmisen luontaisen olemuksellisuuden puitteissa. Luontaisen olemuksellisuuden tunnistaminen ja olemuksellisuuden arvostaminen ovat psyykkisen hyvinvoinnin edellytys.
  3. Kasvu on myös aina yhteisöllisen ja vuorovaikutteisen toiminnan tulosta. Siksi kasvu on oppimisen perusta ja oppiminen on kasvua. Oppiminen on itsetietoisuuden kasvua. Yksilön kyvykkyys tai kykenemättömyys ovat sosiaalisen toiminnan ja ympäristön seuraus, eivät synnynnäisiä ominaisuuksia. 
  4. Kun oppiminen ymmärretään osaksi kasvua ja sen kautta tapahtuvaksi, koulu pystyy tukemaan oppilaan kasvua pelkkien tietojen ja taitojen kartuttamisen sijasta.

Jotta voidaan ymmärtää oppimisen luonnetta ja edellytyksiä, on kurkistettava lyhyesti ihmiskäsitykseen eli siihen, millaiseksi käsitämme ihmisen kokonaisuutena. Ihmisenä olemisen perusteet ovat fyysinen, elollinen, sielullinen (tajunnallinen) sekä henkinen (itsetajuinen) olevaisuus. Kaikilla elävillä olennoilla on sielu mutta se, mikä erottaa ihmisen eläimestä, on henki. Henkisesti rakennettu - kulttuuri ja sivistys - muodostavat olennaisen osan ihmisluonnosta.

Kun pohditaan opetuksen ja kasvatuksen edellytyksiä, on kysyttävä missä määrin voimme vaikuttaa kasvavaan ihmiseen. Missä määrin ihmisen oma tahto sekä tietoisuus vaikuttavat kasvatustapahtumassa ja missä määrin näihin tekijöihin voidaan vaikuttaa? Lähtökohtana on, että ihmisen toiminta on tietoista, siihen voidaan vaikuttaa ja tietoisuus suo mahdollisuuden muuttaa omaa suhtautumistaan ympäristöään kohtaan. Ihmisen toimintaa voidaan yrittää ymmärtää siten Reijo Wileniuksen mukaan kahdesta näkökulmasta:
  1. tietoisuus säätelee mekaanisesti ympäristöstä tulevia ärsykkeitä. Ihminen ymmärretään tällöin olennoksi, jossa tietyt ärsykkeet saavat aikaan halutun toiminnan. Tämän fysikaalisperusteisen käsityksen vastakohdaksi muodostuu käsitys, jossa 
  2. ihmisen tietoisuus ymmärretään luovaksi ja yksilölliseksi kyvyksi muokata ympäristöstä saatuja ärsykkeitä. Ilman tätä inhimillisen tietoisuuden luovaa luonnetta ihmisen toiminnan selittäjänä emme Wileniuksen mukaan pystyisi ymmärtämään kulttuurista kehitystä. 
Itsetietoisuuden avulla ihminen saa mahdollisuuden kehittää itseään. Ihmisen ajattelu, toiminta ja tietoisuus kehittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Vygotskyn toiminnan yleistämisen teoriassa (the idea of internalisation) sanoin "any higher mental function was external because it was social at some point before becoming an internal, truly mental function".

Oppiminen voidaan määrittää yhteisölliseksi prosessiksi, jossa yksilön tietoisuus on asteittaista kehittymistä lapsen yksilöllisestä ja subjektiivisesta käsityskyvystä, yleensä aikuiselle kehittyneeseen objektiiviseen käsitykseen ja aina parhaimmillaan persoonalliseen käsitykseen, jossa tapahtuu uuden luominen.

Kasvulla on kaksi puolta - identiteetin kasvu ja luontaisen olemuksellisuuden kasvu. Opetuksen sisällöllä (mitä opetetaan) sekä toiminnalla (miten opetetaan) voidaan vaikuttaa lapsen kasvua tukevasti. Identiteetin kasvuun vaikutetaan sisällön valinnoilla. Ihmisen identiteetti rakentuu suhteessamme ulkoiseen. Se on siten paitsi sosiaalisen ryhmän vaikutusta myös koulussa opetuksen sisältöön liittyvä kysymys. Siksi koulussa on kysyttävä, mitä opetetaan ja miksi. Oppiaineita tai ainakaan niiden sisältöjä ei saa pitää itsestään selvinä ja oikeutettuina, koska niillä nyt vain sattuu olemaan vanhat perinteet ja vahva tieteellinen taustayhteisö.

Kasvatus on lapsen luontaisen olemuksellisuuden tukemista ja hyväksymistä. Lapsen on annettava tulla siksi, mitä hän jo on. Tämä on kasvattajalle suuri haaste mutta todellisen yksilöllisyyden arvostamista. kahdenkymmenenviiden oppilaan ryhmässä, jossa jokaisen lapsen kohdalla pyritään edistämään kunkin lapsen yksilöllistä suoriutumista eli yksilöllistä oppimista, yksilöllisine tavoitteineen, todellisen yksilöllisyyden huomioiminen on raskasta ja vaikeaa. Juuri tämän yksilön yksilöllistä suoriutumista painottavan koulun vuoksi puhumme mm. sopeutumattomuudesta tai oppiaineiden yksilöllistämisestä1. koulutyötä hallitsevina ja ohjaavina toimintoina. Todellinen yksilöllisyys toteutuu opetuksessa, jossa pyritään ryhmän yhteiseen tavoitteeseen, jossa jokaisella oppilaalla on oma roolinsa suhteessa tavoitteeseen ja jossa toiminta on näin aidosti sosiaalista.

Miten koulutyötä voidaan toteuttaa niin, että yhteiseen tavoitteen kautta voidaan tukea opetussuunnitelmaan asetettujen tavoitteiden toteutumista? Esitän ratkaisuksi ongelmalähtöistä oppimista, projektimetodia, oppiaineet ja luokkarajat eheyttäviä kokonaisuuksia, joissa toiminnan keskiössä on yleensä ryhmän yhteinen tavoite, jonka toteutumiseksi jokainen oppilas saa mahdollisuuden antaa oman yksilöllisen panoksensa. Vain tällaisessa toiminnassa koulutyöstä muodostuu myös aidosti sosiaalista toimintaa. Se, että ihmiset toimivat yhdessä, tekevät ryhmätöitä, ei välttämättä vielä tarkoita lainkaan sitä, että toiminta olisi sosiaalista. Jotta toiminta on aidosti sosiaalista, edellyttää seuraavien tekijöiden toteutumista:
  1. Tarvitaan yhteinen tavoite ja toimintaa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi
  2. Tarvitaan kiinnostusta ja tietoisuutta toisten toiminnoista suhteessa kokonaisuuteen sekä lopputulokseen, ja lisäksi
  3. vaaditaan, että sosiaalisen ryhmän yksittäiset henkilöt tiedostavat oman toimintansa merkityksen ja roolin kokonaisuuden muodostumiselle.
Sosiaalisesta toiminnasta muodostuu positiivinen kehä, jossa yhteisen merkityksen muodostuminen luo samanmielisyyttä ja vahvistaa osallistumista ryhmän sosiaaliseen toimintaan. Oppilaat kiinnittyvät yhteisiin merkityksiin. Oppimista keskeisesti motivoiva voima on siten sosiaalisessa tilanteessa, jossa lapsi saa olla mukana omalla taitotasollaan ja pystyy vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.

Olen kirjoittanut aiemmin mm. opetuksen eheyttämisen edellytyksistä seuraavissa teksteissä:
ja kuvannut yhden esimerkkimallin, jolla voitaisiin selättää perustaitojen ja tankattavien sisältöjen sekä koulun toiminallisuuden edistämisen välinen ongelma: Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, oppiainejakoisuuden ja aihekokonaisuuksien "pirullisen dilemman" yhteensovittaminen


Lopuksi

Koulua on sanottu yritettäneen muuttaa noin 400 vuotta. Joku on sitä mieltä, että turhaan. Katsoisin muutosta kuitenkin tapahtuneen paljonkin, vaikka muutoksen tekeminen on hidasta. Perusopetuksen opetussuunnitelmauudistus 2016 on merkittävä ja selkeä osoitus uudistuksesta. Olen joskus kyynistellyt tuohon edellä mainittuun koulun muuttumattomuuden ongelmaan, että koulu ei muutu niin kauan kuin sen voimat eli metodi ja tavoitteet ovat valjastettu oppilaan yksilöllisen suoriutumisen toteuttamiseen. Oli ilo huomata Rimpelän postauksesta, että ilmassa on merkkejä yhteisöllisemmän koulun rakentumisesta uuden opetussuunnitelman ansiosta, jolloin olemme kulkemassa kohti todellista koulun uudistusta! Sirkusta projektit tai ilmiöviikot eivät aiheuta, kun opettajat huomioivat opetuksen suunnittelussa ja toiminnan ohjauksessa koko prosessin ajan, mitä opsiin kirjattuja eri oppiaineiden ja laaja alaisen osaamisen alueiden taitoja ja valmiuksia toiminnan ja tehtävien avulla opitaan.


Viite

1Tässä välissä Rimpelä on jatkanut pedagogisesti kiinnostavien näkemysten esittämistä, kommentoimalla mm. Liisa Keltinkangas-Järvisen hyvää artikkelia "Ymmärrys ihmisestä lisääntyy – vai lisääntyykö?", jossa Keltinkangas-Järvinen kuvaa yksilöllisyyden merkityksen muutosta viime vuosikymmenten aikana.  Lisäksi Matti Rimpelä esittää facebook-kirjoituksessaan mielenkiintoisen näkökulman Hannu Simolan esittämään näkemykseen perustuen yksilöllistämisen ja eriyttämisen välisestä erosta:
Olennainen ero myös on, että eriyttäminen kohdistuu pääasiassa (tietyntasoiseen) oppilasryhmään, yksilöllistäminen nimenomaan yksilöön. Olemme kiteyttäneet tämän muutoksen sanomalla, että 1990-luvulla on tapahtunut siirtymä egalitaarisesta individualismista kilvoittelevaan individualismiin.


Linkkejä

Tunne itsesi - itsetuntemuksen kehittäminen on avain tasapainoiseen kasvuun ja suvaitsevaisuuteen
Opetuksen eheyttäminen OSA 1 - ops-työtä vai touhupedagogiikkaa?

Opetuksen eheyttäminen OSA 2 - toiminnan ja aihekokonaisuuksien suunnittelu

Opetuksen eheyttäminen OSA 3 - projektimetodi eräänä työtapana toteuttaa opetuksen 

eheyttämistä

Mikä ihme on ”kouluton koulu”? Kävimme katsomassa, millaisia ovat Helsingin kokeilukoulut (HS 18.11.2016)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti