tiistai 13. joulukuuta 2016

Oppiminen ei rajoitu vain kouluun - tunnistetaan ja tunnustetaan tämä paremman kasvun tukemiseksi!

Maarit Korhonen kirjoittaa blogitekstissä "Meillä on yhdeksän vuotta aikaa" nuorten huolestuttavasta psyykkisestä tilasta. Liki 20 prosenttia lapsista tarvitsee tukea psyykkiseen jaksamiseensa. Hän toteaa, että kun syrjäytyneiltä nuorilta on kysytty, mikä heille on aiheuttanut syrjäytymisen, on vastaus valtaosalla ollut "koulu". Oppimisvaikeudet ovat usein syrjäytymisen taustalla ja koululla ei ole riittävästi voimavaroja, eikä aina taitoakaan tukea lapsia vaikeuksien voittamisessa. Korhonen esittää ratkaisuksi mm. järjestöjen tai nuorisotyön mukaan ottamista kouluun ja tarjoamaan kasvua tukevaa toimintaa koulupäiviin niille lapsille, joiden perheiden taidot tai voimavarat eivät ole riittävät lapsen kasvatustehtävässä. Tärkeä näkökulma. Minulle juontuu Korhosen kirjoituksesta ajatus koulun oppimista koskevan ajatuksen laajentamisesta koulupäivän ja koulurakennuksen ulkopuolelle. Kirjoitin eilen blogiin tekstin Viron Pisa-menestyksestä. Tuohon tekstiin viitaten kysyn, voiko oppiminen olla harrastus ja missä määrin on järkevää rajata oppimista koskemaan vain koulua. Voiko koulu kehittää kykyään tunnistaa oppilaiden koulun ulkopuolella opittua ja tunnustaa tämä myös osaksi kouluoppimista? Kyse ei ole yksistään koulun kerhojen tai seuratoiminnan parissa tapahtuvasta toiminnasta vaan omaehtoisesta ja vapaasta, yksin tai kavereiden kanssa tehdystä toiminnasta tai harrastuksesta. Pidän aihetta tärkeänä, koska katsoisin opitun tunnistamisen ja tunnustamisen jo peruskoulusta alkaen olevan yksi tehokas keino oppilaiden osallistamiselle sekä yksilöllisten vahvuuksien, taitojen ja potentiaalin esiin nostamiselle. Didaktista termistöä käyttäen kyse on myös oppilaan tuntemuksesta.

Formaalin ja informaalin, koulussa ja koulun ulkopuolella opitun välinen suhde.
Alakouluikäinen lapsi oppii koulussa noin 20 prosenttia ja loppu oppiminen
tapahtuu koulun ulkopuolella

David Hood (2015) toteaa koulun olevan kuin liukuhihna, jota tuetaan ylläpitämällä koulun yhden paradigmaa: “one teacher, teaching one subject to one class of one age using one curriculum at one pace, in one classroom for one hour” Yksi keino murtaa tätä paradigmaa, joka aiheuttaa esim. Korhosen blogissaan kuvaamia ongelmia koulussa, on tunnustaa:
  1. oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokassa, koulussa ja opettajan opettamana (ks. kuvio yllä), 
  2. ja tunnistaa tämä opittu osaksi lapsen ja nuoren oppimista ja vahvistaa lasten "akateemista heräämistä" eli myönteistä asennoitumista oppimista, omia taitoja sekä valmiuksia ja sitä kautta myös koulua kohtaan. 
Oppiminen voi olla ja siitä voi tulla lapselle ja nuorelle harrastus, kun huomataan ja kannustetaan huomaamaan, kuinka paljon kouluajan ulkopuolella on mahdollisuuksia oppia ja kehittää itseään myös koulumenestyksen näkökulmasta. Se, että merkityksellinen oppiminen määritetään koulussa ja oppitunneilla tapahtuvaksi, voi ajatella estävän lasten akateemista heräämistä, jolla tarkoitan innostuksen syttymistä oppimista ja koulua kohtaan. Viron kouluissa kerhot tuntuivat toimivan tällaisina heräämöinä. Meillä vapaa-aika halutaan erottaa jopa tiukastikin kouluista - ainakin kello 17.00 jälkeen. Sen sijaan lapsia ja perheitä pitäisi herätellä harrastamaan oppimista ja koulujen tehtävänä on tällöin tunnistaa ja myös tunnustaa koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen tärkeäksi osaksi koulutyötä ja lapsen akateemisen polun rakentumista, muodostuipa tuo polku millaiseksi hyvänsä aikuisena. Aikanaan opettajana huomasin liikunnan harrastamisen osalta hieman saman tyyppisen ilmiön: lapsille oli kehittynyt vahva illuusio siitä, että esimerkiksi hyvä jalkapalloilijan alku voi olla vain, jos pelaa jalkapalloa jossain seurassa. Omaehtoista toimintaa vapaa-ajalla ei tunnuttu pidettävän merkityksellisenä.


Lopuksi

Muistan omalta kouluajalta sen, kun "harrastin oppimista". Koulussa olisi voitu antaa harrastaa näitä asioita ja jonkin verran sisällöt niitä sipaisivatkin mutta "yhdellä tunnilla, yhdessä luokassa jne." asioiden käsittely oli vain hätäistä raapaisua. FyKen alkaminen yläluokilla käynnistyi suurin odotuksin mutta pettymys oli suurempi, kun toiminta oli lähinnä sitä, että luokka katsoi kun opettaja demonstroi edessä. Omalla ajalla herännyt innostus kemiaan ja fysiikkaan lopahti nopeasti, jolloin näistä tuli vaikeita ja inhottuja oppiaineita. Harrastin vapaa-ajalla myös elektroniikkarakentelua (80-luku) mutta koulussa ei ollut viitettäkään tällaiseen. Harrastin kivien keräilyä mutta koulussa aihetta sivuttiin maantiedon tunnilla nopeasti, koska oppikirjoissa oli paljon läpikäytävää. Luin paljon mutta muita kirjoja, kuin koulussa hyväksi katsottu kirjallisuus oli. Koulussa muodostui jopa käsitys, että ne kirjat, joita mielellään luin, olivat kielen kehityksen ja oikeinkirjoituksen oppimisen kannalta jopa haitallisia. Ylipäätään vahvuudet olisi pitänyt löytää koulukirjojen ja ulkoisten sisältöjen lukemisesta ja ulkoa oppimisesta. Suhde kouluun muodostuikin jo alaluokilta alkaen melko negatiiviseksi, voimistuen yläasteelle siirryttäessä - monen ikätoverin tavoin. Toivottavasti 2020-lukua lähenevä koulu on muuttunut. John Deweyn sata vuotta vanhat ajatukset koulusta ovat relevantit tunnistaa yhä 2020-luvun kynnyksellä. Tämän mukaan opetuksen järjestämisessä tulee: a) hyödyntää lapsen luontaisia taipumuksia, b) kehittää lapsen oma-aloitteista toimintaa uudessa tilanteessa (to develop initiative in coping with novel situations) ja c) kehittää lapsen toimintaa persoonalliseen tiedonhankintaan. Mikä onkaan tähän parempi keino, kun mahdollistaa monet tiet hyvään oppimiseen myös kouluajan ulkopuolella sekä tunnistaa ja tunnustaa tämä opittu osaksi koulua.


Linkkejä


Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen

Pisa Suomi vs. Viro - oppimisessa on kyse motivaatiosta



maanantai 12. joulukuuta 2016

Pisa Suomi vs. Viro - oppimisessa on kyse motivaatiosta

Helsingin Sanomat julkaisi erinomaisen artikkelin Viron Pisa-menestyksen taustalla olevaa opetusta kuvaten. Viron menestystä on hämmästelty Suomessa. Tulokset ovat parantuneet vaikka opettajien palkka on alhainen ja koulutuksen resurssit heikommat kuin Suomessa. On mietitty mm. sitä, voisiko neuvostoaikainen vaatimus luonnontieteissä selittää hyvää menestystä. Osa on myös sitä mieltä, että vaadimme oppilailta liian vähän.

Artikkeli herätti ajatuksia suomalaisesta opetuksen kehittämisen suunnasta. En ole henkilökohtaisesti koskaan tutustunut virolaiseen kouluun, joten siltä pohjin teksti on mutua. Hesarin kirjoitus löytyy tästä linkistä:
Luonnontieteiden uudet ihmepojat tulevat Virosta – Katso, mitä Pisa-testi kysyi koululaisilta meteoroideista


Kun seuraa käytyä uutisointia oppimistuloksista tai sosiaalisen median keskustelua opetuksen kehittämisen suunnasta, tuntuu että kuuluisa punainen lanka meinaa livetä sormista mediakohinaan ja huutoon: Matematiikan dosentti peruskoulun ongelmista: Tietokoneista on oppimiselle haittaa;
Pisa sen kertoo: Suomi eriytyy – tutkijan mukaan ajatus yhtenäisestä nuorisosta voidaan unohtaaSuomelta puuttuu koulutusstrategiaKoulutus on oikealla tiellä – sivuille ei kannata vilkuillaPISA-tulokset kertovat, että perusopetuslain kokonaisuudistusta tarvitaan... pari aihetta käsittelevää uutista / artikkelia mainiten.

Sanoisin tuloksista, että "no hätä". Olemme nähneet oppimistulosten kehityssuunnan jo kauan. Uskallan olla jälkiviisas. Nykyiset oppimisen hedelmät ovat seurausta aiemmasta opetussuunnitelmasta vuodelta 2004. Kuten Leena Pöntynen kirjoittaa osuvasti Kuntaliiton blogissa "PISA-tulokset kertovat, että perusopetuslain kokonaisuudistusta tarvitaan", olivat 2000-luvun alkupuoliskon hyvät tulokset vuoden 1994 OPS:n ansiota, jos tuloksia katsotaan perusopetusta keskeisesti määrittävien asiakirjojen valossa. Uskallan siis olla jälkiviisas ja kritisoida vuoden 2004 OPS:ia, koska kirjoitin kritiikkiä 2004 OPS:sta jo sen valmisteluvaiheessa väitöskirjaani (s. 148 - 149 ja 352 - 353) seuraavasti (vertasin silloista OPS:n tekemisen henkeä tyleriläiseen oppiin opetuksesta):
Rationalisoitu opetustyö teknisti opetuksen. Tylerin oppi tavoitteiden määrittelystä opetuksen suunnittelun sekä evaluoinnin perustana johti päätekäyttäytymistavoitteiden äärimmäiseen määrittelyyn. Mallissa katsottiin, että yleisten käsitteiden oppimisella pystyttiin turvamaan monien yksittäisten ongelmatilanteiden hallinta. Oppimistulokset ilmenivät käsityksen perusteella oppilaan käyttäytymisen muutoksina. Opetusteknologisessa mallissa opetuksen järjestämisen ja suunnittelun keskeisiksi faktoreiksi muodostuivat eri oppiaineiden osaamisen perus- eli minimitason määritteleminen, yhtenäiseen ja tasa-arvoiseen oppimiseen tähtäävien standardikokeiden laatiminen ja suorituskeskeisten opetussuunnitelmien muodostaminen. Opetussuunnitelmia sekä -materiaalia kehiteltiin yhtenäisyyden saavuttamiseksi. (Miettinen 1990, 86 - 99.) Kun kolme vuosikymmentä sitten tapahtunutta muutosta Yhdysvalloissa verrataan tämän päivän suomalaiseen opetussuunnitelmalliseen kehitykseen, voidaan tilannetta pitää identtisenä (ks. Laaksola 2002)...Arvioitaessa uuden opetussuunnitelman perusteiden sisältöä (Opetushallitus 2004) havaitaan se atomistisuus, yhdistettynä yksilölliseen suoriutumiseen, mikä vaikeuttaa opetuksen eheyttämispyrkimyksiä. Joukko erinäisiä tietoja ja taitoja sekä keinoja näiden saavuttamiseen sekä toimivan ja tuottavan kansalaisen määreitä ohjaavat ajattelua. Opetuksen tavoitteet sekä samanaikainen pyrkimys konstruktivismin hengen luomiseen (ks. Opetushallitus 2004, 7 - 8), edellä esitetyin tavoittein, johtavat ristiriitaan tiedon ja toiminnan yhteensovittamisessa. Miettinen (1990, 109) toteaa tällaisen tilanteen johtavan koulun kasvatuksellisen hengen tyhjiöön, jossa opetussuunnitelman ydinsisällöllä ja tiedolla ei ole enää kulttuurisesti merkittävää arvoa (vrt. Antikainen 1990). Opetuksen ja oppimisen motiivit perustuvat arvosanojen avulla kuvattavien tiedollisten ja taidollisten saavutusten tavoittelemiseen. Toiminnalta häviää merkitys, joka johtaa välinpitämättömyyteen koulua, erityisesti sen henkistä merkitystä kohtaan. Nykyisen opetussuunnitelmauudistuksen avulla on vaikea muuttaa koulujen toimintaa kasvattavaan suuntaan. Oletettavasti vanha tietopainotteisuuden henki saa vain uusia ja entistä mutkikkaampia muotoja. Laaksolan (2002) opetussuunnitelmauudistuksen välttämättömyyttä käsittelevän artikkelin loppulauselma kuvastaa Miettisen (1990, 108 - 109) esittämää Orwellin kauhu utopiaa valtion lisääntyneestä ja tehostuneesta kontrollista: ”…Uusien opetussuunnitelmien käyttöönottoa puoltaa sekin, että koulutus on aiempaa enemmän suurennuslasin alla. Sitä arvioidaan tuloksellisuuden perusteella ja jo kansainvälisten mittausten vuoksi tarvitaan selkeitä kriteereitä. Yhteiskunnallinen tilivelvollisuus koskee myös koulua. …” (Laaksola 2002.) Indikaattorimentaliteetti ilmentää luvussa viisi esitettyä suomalaisuuden itsetunnollista tilaa. Olemme itsellemme riittämättömiä. Pyrimme edelleen kansallisella tasolla näyttävyyteen. Unohdamme sen, mikä merkitys tällä näyttävyyden hengellä on ihmisyydelle. Millaista kasvun todellisuutta olemme lapsillemme luomassa? (HUOM lähteet löytyvät väitöskirjasta)
En veikannut hirvittävän heikosti. Aika ja yhteiskunta ovat muuttuneet paljon ja tähän OPS2004 ei enää pystynyt vastaamaan. Uusi opetussuunnitelma (2016) huomio ajan ja yhteiskunnan muutoksen. Se huomioi muutoksen myös siten, että OPS:ia ei ole kirjoitettu kiveen vaan meillä on periaatteessa jatkuva mahdollisuus kehittää sitä paremmin ajan tarpeita huomioivaksi. Mutta sitten asiaan, Viron tulosten uutisointiin.

Nostan Hesarin erinomaisesta artikkelista esille seuraavat kohdat:
  • Viro johtaa Euroopan koulujen kesälomatilastoja pisimmillä kesälomallaan. 
  • Viro oli luonnontieteissä Euroopan ensimmäinen... ”Yksi syy voi olla se, että selitämme paljon käytännön testien avulla. Esimerkit ovat elävästä elämästä”.
  • Kerhotoiminta voi olla yksi selitys Viron koululaisten pärjäämiseen. Kouluista lähes puolessa on luonnontieteellisiä kerhoja. 
  • Testin Ott (oppilaan nimi) löysi internetistä sosiaalisen verkostonsa kautta ja toi sen kerhoon kokeiltavaksi. ...”Oppilaiden ideoita ei saa vähätellä”, sanoo opettaja. 
  • Fysiikan opettaja Laur Leetjõe on ottanut videon internetistä sosiaalisesta verkostosta, jossa fysiikan opettajat jakavat aineistoja keskenään. 
  • Sekä Leetjõe että Avlon kehuvat opettajien vapautta valita opetusaineistonsa ja -menetelmänsä.
  • Viron koulujärjestelmä on ollut viime vuodet jatkuvassa uudistamisen tilassa. Se vaatii kuuluisaa virolaista joustavuutta.
  • Nyt arvostetaan oppilaiden itsenäistä tiedon hankintaa, luovaa työtä ja uutta teknologiaa apuvälineenä. 
  • ”Opettajat haluavat, että omat oppilaat pärjäisivät”, sanoo Avlon. ...Kilpailuja on paljon.
Nostot ovat monin osin sen suuntaiset, mitä uuteen OPS:iin on kirjattu koulun toimintakulttuurin uudistamisen osalta. Ensinnäkin lisäämällä kierroksia ja opetuksen määrää, ei saavuteta kuin uupumusta ja kyllästymistä. Jos ja kun eriarvoistuminen on yksi suurimmista ongelmista suomalaisessa koulussa, ei sitä korjata opetuksen määrää lisäämällä, koska ne lapset, joista on kyse, eivät voimaannu määrästä vaan laadusta. Kyse on motivaatiosta. 

Artikkelissa kuvataan, kuinka tekemällä oppiminen on oppilaille merkityksellistä ja hauskaa. Koulujen kerhotoiminta perustuu tämän hauskan ja kokemuksellisen mutta akateemisuutta ja oppimista edistävään toimintaan. Oppimisesta tulee oppilaille harrastus. Oppiminen ei rajoitu vain oppitunteihin ja koulun seinien sisälle. Oppilaat oppivat arvostamaan oppimista ja koulunkäyntiä. Kuvasin taannoin parissa blogitekstissä pelillistä oppimisympäristöä Nakertajan koululla "Ilmiömäistä oppimista! Digipilotointia ja oppimisen pelillistämistä". Tämä toiminta sisälsi elementtejä, jotka innostivat oppilaita tekemään töitä oppimisen eteen ja olemaan vuorovaikutuksessa keskenään myös kouluajan ulkopuolella. Digitaalinen ympäristö mahdollistaa tämän vuorovaikutuksen erinomaisesti.

Artikkelin perusteella oppilaat kokevat syvää osallisuutta opetukseen ja oppimiseensa. Heille annetaan aito mahdollisuus osallistua opetuksen kulun suunnitteluun ja siinä hyödynnetään internetin mahdollisuuksia. Myös opettajat jakavat tietoa eli opetusmateriaalia. Raha ei ole opettajan ensimmäinen innotin vaan oppilaan halutaan pärjätä. Omataan myönteistä kilpailuhenkeä ja ymmärretään, että opettajan ammatillisuus rakentuu oppilaan menestymiselle. Artikkelissa todetaan suoraan, että oppilaiden halutaan toimivan luovasti, kokeilevasti, tietoa etsien ja teknologiaa hyödyntäen. Kilpailu ja testaaminen ovat vieraat suomalaiselle koulujärjestelmälle. Terve kilpailu on hyvästä mutta testaaminen, joka luo konkreetin tai henkisen leiman osaamisesta tai kyvyttömyydestä, ei edistä näkemykseni mukaan oppimista. Oppimisesta muodostuu tällöin helposti mekaanista ja vierasta todelliselle elämälle.


Lopuksi

Suomalainen peruskoulu on oikealla tiellä. Kuten Hesarin artikkelissa "Koulutus on oikealla tiellä – sivuille ei kannata vilkuilla" todetaan, on luotettava itseensä. Tästä, omaan tekemiseen luottamisesta kumpuaa niin yksilön kuin yhteisön menestyminen. Opetuksen määrä tai ryhmäkoot eivät selitä oppimistuloksista kuin osan. Eriarvoistumisen kasvun lisäksi ja tähän liittyen suomalaisen koulun tulee olla erityisen huolissaan lasten ja nuorten alhaisesta koulumotivaatiosta. Uusi OPS huomioi tätä ansiokkaasti. Kun motivaatio ja into, sisukkuus, ovat kohdillaan, löytyy myös menestyminen. Motivaation sanotaankin selittävän noin 30 % oppimisesta. Äidin koulutustaustalla on myös iso merkitys, mikä liittyy oppilaiden sosiaaliseen taustaan. (ks. Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma. Sitran raportteja 75.) Jotta sosiaalisesta taustasta ei tule liian merkityksellistä oppimisen selittäjää, on opetuksessa panostettava motivoivan oppimisen ja oppimisympäristöjen muodostamiseen. Koulun on tarjottava oppilaille merkityksellinen ja mielekäs ympäristö. John Dewey (1916, 47) totesi aikanaan aiheesta osuvasti:
We may secure motor activity and sensory excitation by keeping an individual by himself, but we cannot thereby get him to understand the meaning which things have in the life of which he is a part. We may secure technical specialized ability in algebra, Latin, or botany, but not the kind of intelligence which directs ability to useful ends. Only by engaging in a joint activity, where one person's use of material and tools is consciously referred to the use other persons are making of their capacities and appliances, is a social direction of disposition attained.


tiistai 6. joulukuuta 2016

Havaintoja uuden OPS:n käyttöönotosta - aktiivista, innostunutta ja iloista yhdessä tekemistä

Peruskoulun "uutta aikaa" on eletty reilut neljä kuukautta. Keskustelu peruskoulun ympärillä jatkuu vilkkaana. Työrauha, koulukiusaaminen, digitalisaatio, opetuksen uudistuksen vaikuttavuus ja oppimistulokset puhuttavat. Hyvä näin. Peruskoululla on keskeinen merkitys lasten ja nuorten hyvälle arkipäivän elämälle, kuin myös tulevaisuudelle. Keskustelua yhteiskunnan tärkeimmästä tehtävästä onkin syytä käydä jatkuvasti.

Ehdin raapaisemaan viime viikolla koulun arkea hitusen pintaa syvemmältä ja teimme perusopetuksen tulosalueen johtajan kanssa yllätysvisiitin Lohtajan kouluun. Halusimme nähdä, miltä koulun arki näyttää uuden OPSin aikana. On todettava, että muutosta on tapahtunut ja myönteiseen suuntaan. Luokkien ovet olivat auki, oppilaat tekivät yhdessä töitä ja digitaalisia laitteita hyödynnettiin työskentelyssä. Erään luokan historian jakso oli ohitse ja oppilaat kertasivat jakson sisältöjä tekemällä aiheesta uutiskatsauksia tai eräänlaisia lyhyitä dokumentteja. Toisessa luokassa tehtiin keskittyneesti käsitöitä, joissa pehmeät ja kovat tekniikat yhdistyivät sulavasti toisiinsa. Työskentelyä oli dokumentoitu säännöllisesti OneNoteen, mikä vahvistaa takuulla työskentelyprosessia ja kykyä arvioida, ei vain lopputulosta vaan nimenomaan työskentelyä: mitä olen tehnyt, mitä täytyy tehdä seuraavaksi, missä onnistuin, mitä tulisi tehdä toisin... Ajattelisin, että oppilaan työskentelyprosessiin sisältyy tällaisen työtavan kautta jo automaattisesti itsearviointia edistävää prosessointia. Koululla oli aloitettu tänä syksynä digiagenttitoiminta ja oli mahtavaa nähdä, kuinka vastuullisesti isommat oppilaat ohjasivat nuorempia välineiden käyttöön. Parin luokan isompi Kajaanin ja rauniolinnan historiaa käsittelevä projekti oli valmistumassa päätökseen ja oppilaat harjoittelivat linnan loppuhetkiä kuvaavaa näytelmää. Minulle toiminta näyttäytyi aktiivisena mutta silti seesteisenä yhdessä tekemisenä. Osassa luokkia harjoiteltiin "perinteiseen tyyliin" matematiikkaa, lukemista ja kirjoittamista. Ei uusi OPS ole minnekään näiden keskeisten perustaitojen merkitystä hävittänyt. Tulevaisuudessakin oppiva toiminta edellyttää perustaitojen sujuvaa hallintaa.

Torstai-iltana pääsin seuraamaan Lehtikankaan koululla viitosluokkien (digipilotteja) vanhempainiltaa. Oppilaat olivat opettajia ja neuvoivat vanhempia erilaisten digitaalisten oppimateriaalien ja sovellusten käyttöön. Välineet olivat niitä, joita oppilaat hyödyntävät oppimisessaan päivittäin. Vanhempia oli paikalla paljon, mikä ilahdutti minua erityisesti, koska vanhemmat ovat tärkeä tuki ja oppimisen innostuksen perusta lapselle. Vanhempainiltaan osallistuminen osoittaa lapselle sen, että vanhempi pitää koulua tärkeänä. Oppilaat opettivat vanhempia innostuneesti ja todella reippaasti. Vanhemmat oppivat takuulla jotain uutta. Digitaalinen ympäristö mahdollistaa mainiosti esimerkiksi yksilöllisen etenemisen matematiikassa, paljon toistoja laskutoimitusten osalta ja motivoivaa pelillisyyttä etenemiseen. Kaikkea en osaa tässä edes kuvata. Eivät kynät ja paperi ole kuitenkaan pois käytöstä ja perusasioiden, kuten kertotaulun ulkoa oppimista ei digitaalisuuskaan poista. Oli hienoa päästä näkemään koulutyötä tällaisesta kodin ja koulun vinkkelistä!


Lopuksi

Opettajat tekevät hyvää työtä uuden opetussuunnitelman käytäntöön saattamiseksi. Keskustelin erään opettajan kanssa siitä, kuinka uuden opetussuunnitelman sisällöt koetaan paikoin haastavina ja uudistuksesta koitunut työmäärä tuntuu ajoittain suurena. Jotta huolet eivät pakkaudu uudistuksen esteeksi, on tärkeää että kouluihin luodaan henkeä, jossa pienetkin OPSin eteen tehdyt teot tunnistetaan ja nähdään merkittävinä. On luotava varmuutta edistävää ilmapiiriä. Asenne ja yrittäminen sekä kannustaminen, kokeilut ja virheet salliva ilmapiiri ovat ensiarvoisen tärkeitä. Uusi OPS otetaan käyttöön samalla tavalla, kuten sitä laadittiin: yhteistyöllä sekä suunnitelmallisin askelin. On muistettava, että myös opettajilla uuden oppimisen askellus on eri mittainen eri opettajilla. Taidot, valmiudet ja varmuus kehittyvät eri tahtiin ja tämä omatahtinen oppiminen on mahdollistettava myös opettajille.

Tuoreimmat kansainväliset oppimistulosten vertailututkimukset puhuttava ja antavat viitteitä oppimistulosten heikkenemisestä. Uusi OPS on mahdollisuus parempaan oppimiseen ja kasvuun. Se mahdollistaa aiempaa paremmin yhdessä tekemisen kokonaisuuksien parissa. Se mahdollistaa asioiden tekemisen alusta loppuun saakka, mikä mahdollistaa voimaannuttavien onnistumisen ja oppimiskokemusten toteutumisen oppilaan koulupäivässä. Yllä kuvaamani opetus sekä kodin ja koulun välinen yhteistyö antavat viitteitä siitä, mitä uusi opetussuunnitelma voi parhaimmillaan mahdollistaa oppilaille. Pamela Metzin Oppimisen Taoa mukaillen voisi todeta:
"Oppilaat ihmettelevät yhdessä ja hyödyntävät näkemäänsä ja kokemaansa pelkän tiedon ja tietämisen lisäksi. Oppilaat luottavat itseensä, eivätkä turvaudu yksinomaan auktoriteetteihin. Oppilaat kykenevät keskenään selkeään ajatteluun, kun opettaja pysyy välillä taka-alalla ja antaa tilaa tekemiselle. Oppilaat innostuvat ihmettelemään asioita, kun opettaja opettaa ilman tiukkoja sääntöjä ja käsityksiä. Opetus on innostavaa!"