maanantai 30. lokakuuta 2017

Kasvun ja kasvatuksen merkityksestä ja tavoitteesta - mihin yhteiskunnan ja kulttuurin jatkuminen sekä kehittyminen perustuvat?

Käsitteet "elämä", "yksilöllisyys", "oikeus", "vapaus", "vastuu", "kulttuuri", "yhteiskunta", "kokemus", "tapa",  ovat keskeisiä käsitteitä, kun pohditaan ihmisen kasvun ja kasvatuksen olemusta yhteisössä. Tarkastelen seuraavassa näiden käsitteiden merkitystä John Deweyn kasvatusfilosofisesta ja J. V. Snellmanin oikeus- ja moraalifilosofisesta näkökulmasta, jota kautta muodostuu kasvun yhteiskuntafilosofinen ohut kudelman alku. Kudelma on ohut, koska perustan kirjoituksen vain pariin (vanhaan) lähteeseen ja vain raapaisuun näistä: Deweyn kirjaan Democracy and Education (1916), ja J. E. Salomaan kirjaan J. V. Snellman – Elämä ja filosofia (1948). Katson, että vanhat teokset ja menneen ajan kasvatusfilosofiset pohdinnat ovat omalla tavallaan raikkaita ”alkuperäisiä” tuulahduksia, joissa asiat on osattu ilmaista pohdiskelevasti ja elävällä tavalla, mikä yhdistää hyvinkin teoreettiset pohdinnat toimivasti käytännön elämään. Pari maininta liittyy Eero Ojasen teokseen Sivistyksen filosofia (2008) sekä J. E. Salomaan Tie ihmisyyteen teokseen (1950).


Oikeus ja elämä

Oikeus on keskeinen käsite Snellmanin moraalifilosofiassa. Oikeus on olemassa yksilöstä riippumatta ja yksilön mielivallasta riippumatta. Oikeudella on subjektiin nähden ulkoinen olemassaolo ja se on vankkumaton osa todellisuutta ja toiminnan maailmaa. (Salomaa 1948, 293-294). Oikeus on itsearvo: 
"Kun oikeus on oma tarkoituksensa, kun sillä on oikeutuksensa ja arvonsa ainoastaan omassa olemuksessaan, sitä ei voida käsittää pelkästään ihanteeksi, jolla ei milloinkaan olisi todellisuutta... Oikeus on olemassa vaikka maa ja taivas hukkuisivat. Viimekädessä oikeus lankeaa yhteen moraalisen maailmanjärjestyksen kanssa, joten sillä on metafyysillinen perustus." (mt. 294).
Oikeus juontaa ajatuksen demokratiaan - yksilön vapauden ja vastuun merkityksiin. J.E. Salomaa toteaakin kirjassaan Tie ihmisyyteen (1950), että demokraattisesti toimiva yhteiskunta edellyttää tasapainotilaa, jossa tunnustetaan yksilön ja yhteiskunnan oikeudet eli kansalaisten vapaus ja hallituksen valvontaoikeus. Demokratia antaa jokaiselle yksilölle mahdollisuuden oman olemuksellisuutensa toteuttamiseen. Tämän edellytyksenä on riittävä ajattelun, toiminnan ja sanan vapaus. Yksilölle voidaan antaa tämä vapaus kuitenkin vain tietyin ehdoin. Jos annamme yksilölle vapauden olla oma itsensä, on sen edellytyksenä se, että ihminen on silloin jotain joka on toiminnassaan ja ajattelussaan arvokas olemassaoloon. Demokratia edellyttää myös sosiaalista vastuunalaisuutta. Hetkelliset arvot on kyettävä sysäämään pysyvien arvojen tieltä.

Snellmanin oikeus- käsitteellä on yhtäläisyyksiä yhteiskunnallisessa ja yksilön kasvun mielessä Deweyn elämän käsitteeseen, joka on Deweyn kasvatuksellisen ajattelun lähtökohta. Elämän käsitteestä juontuvat kytkökset kommunikaatioon, kokemukseen sekä tapaan ja tottumiseen, sosiaaliseen toimintaan, merkityksiin, merkityksellisyyden ja motivaation syntyyn sekä koulun luonteeseen ja merkitykseen yhteiskunnassa. Tästä muodostuu yhteisön jatkuvuuden kannalta sekä yksilön yhteisöön sopeutumisen kannalta tärkeä kehityskokonaisuus. Snellman puolestaan nivoo oikeuden yksilön vapauteen, moraalin kasvuun sekä sivistykseen ja kulttuurin tilaan ja kulloiseenkin kehitykseen, yhteiskunnassa vallitsevaan tapaan. Tapa kytkeytyy oikeuteen, joka johtaa lakiin ja siten yhteiskunnan tasapainoon sekä jatkuvuuteen.


Elämä ja yksilön elämän jatkuvuus

Deweyn kasvatusfilosofinen ajattelu lähtee liikkeelle arviosta elämän fyysisestä ja psyykkisestä olemuksesta. Deweyn mukaan luonnon tavoitteena on elämän monimuotoisuuden hyväksyminen ja elämän jatkuminen. Elollinen olento pyrkii kaikin keinoin turvaamaan olemassaolonsa ja jatkuvuutensa. Tämä tapahtuu hyödyntämällä ja kontrolloimalla ympäristön tarjoamia energiavaroja. Elämä luonnossa on Deweyn mukaan vuorovaikutuksellinen, toiminnallinen sekä itse uudistuva ja muuntuva prosessi. Dewey muistuttaa, että yksikään luontokappale ei ole tasavertainen elämän uudistumisprosessin kanssa, eikä uudistuminen ole riippuvainen yksittäisen olennon olemassaolosta. Yksilöllisyys on luonnossa olemassa mutta se on luonnolle yhdentekevää sinänsä. Luonto ei sinänsä arvosta yksilöitä. Elämä luonnossa hakee yksittäisten lajien kuoltua uusia, sopeutuvaisempia ja monipuolisempia elämänmuotoja. Uudet elämänmuodot perustuvat kehitykseensä aiempien lajien fyysisten kokemusten muodostamalle perimälle. Dewey (1916) toteaa teoksessaan "Democracy and education" asiasta:
"kun jotkut lajit häviävät, niiden tilalle muodostuu lajeja, jotka hyödyntävät paremmin esteitä, joita vastaan edelliset lajit kamppailivat turhaan, säilyttääkseen olemassaolonsa. Elämän jatkuvuus merkitsee elävän organismin tarpeiden taukoamatonta uudelleen organisoitumista ympäristöönsä nähden."
Tämä elämän "alin" eli fyysinen merkitys on perusta yksilön ja yhteisön henkisen elämän kehityksen ja jatkuvuuden ymmärtämisessä. Tämä yksinkertainen elämään liittyvä merkitys auttaa ymmärtämään yhteisön jatkuvuuden kysymystä.


Ihmisen ja yhteisön henkinen elämä – mistä ihmisen henkisyys saa voimavaran, tasapainon ja jatkuvuuden? Mihin voidaan asettaa kasvun tavoite?

Kun Dewey puhuu elämästä yksilön ja yhteisön henkisenä elämänä, tarkoitetaan tällä kokonaisuudessaan kokemuksen ja sosiaalisen elämän historiaa, johon liittyvät yksilön luonnetta ja psyykettä merkittävästi muovanneet tapahtumat, henkilökohtaiset tavoitteet, toiveet, uskomukset, ilot, surut, työt jne. Deweyn mukaan kokemus-käsite muodostuu siten eräänlaiseksi lähikäsitteeksi elämän kanssa. Käsite elämä tarkoittaa tällöin yhteisön ja yksilön kokemuksen kenttää. Sosiaalisesti ohjautuvassa yhteisössä elämän rakennuspalikoiksi muodostuvat tavat, uskomukset, työ, instituutiot, saavutetut voitot, kärsityt tappiot – koko yhteisön kollektiivinen historia. Tämä yhteisöllinen kokemusperusta on yksilön toiminnan perusta, voimavara sekä kasvun tavoite. Tämä kasvatuksellinen kollektiivinen kokemus voidaan määrittää henkisen elämän energiaksi, siinä missä vesi ja muut ravinteet ovat energiaa fyysisen elämän jatkuvuudelle.

Koulutus on kehittyneen yhteiskunnan keskeinen keino elämän sosiaalisen jatkuvuuden turvaamiselle, koska yhteisön kokemusperusta siirtyy ja karttuu yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa ja kommunikaatiossa ihmisten kesken. Lapset on perehdytettävä tavoitteellisesti ja tarkoituksellisesti yhteisölle ominaisille tavoille, henkiseen ja aineelliseen perintöön, jonka aikuiset omaavat, koska ilman tätä yhteisö lakkaisi hiljalleen olemasta. Dewey (1916) muistuttaa, että lapset 
"ovat syntyneet yhteisöön paitsi tietämättöminä myös välinpitämättöminä sen tapoja ja uskomuksia kohtaan. Tämän vuoksi sosiaalisen ryhmän tavoista ja tavoitteista täytyy ehdottomasti muodostaa sellaisia, että uudet jäsenet tulevat tietoisiksi niiden merkityksestä ja kiinnostuvat aktiivisesti niistä".

Mitä on tulevaisuuteen kasvattaminen? Missä koulutuksen tavoite ja arviointi tulisivat olla kasvun tukemisen näkökulmista?

Mitkä ovat sellaisia asioita yhä monimutkaistuvammassa yhteiskunnassa, jotka ovat henkisen elämän olemassaolon ja jatkuvuuden kannalta tärkeää tietää ja hallita? Voi todeta, että uuden opetussuunnitelman yleisen osan laaja-alaiset osaamisen alueet ovat tämän päivän yhteiskunnan kehittymisen kannalta verraton lista, kun niiden rinnalle nostetaan sujuvan luku- ja kirjoitustaidon oppiminen. Deweyn filosofiasta löytyy tukea tälle linjalle. Ongelmana on, että perustamme helposti koulutuksessa etenemisen yksilön arvioinnille ja huomiokykymme keskittyy "siirtymävaiheesta toiseen selviytymiseen", kun sen tulisi olla kasvattavien olosuhteiden muodostamisessa, jossa yksilön luontainen olemuksellisuus eli yksilöllinen ainutkertaisuus pääsee toteutumaan. Jos koulutuksen peruseetos on oppimäärien tavoitteiden standardoidussa arvioinnissa, epäonnistutaan koulutuksen keskeisessä tehtävässä eli tulevaisuuteen kasvattamisessa. Tämän vuoksi yhteisön kollektiivisen kokemusperustan (perinteet, työ ja ympäristön ilmiöt) huomiointi on ensiarvoisen tärkeää opetuksessa. Dewey toteaa (1916, 65) 
"jos ympäristö, niin koulussa kuin sen ulkopuolella tarjoaa olosuhteet, jotka käyttävät hyödykseen tarkoituksenmukaisesti lasten luontaista kapasiteettia, niin tulevaisuus joka kasvaa nykyisyydestä, on huomioitu. Koska valmistautumisen tarve jatkuvasti kehittyvää elämää varten on suuri, on välttämätöntä että kaikki energia olisi keskitetty muodostamaan nykyiset kokemukset niin rikkaiksi ja merkittäväksi lapsille kuin mahdollista.
Tämän vuoksi oppiaineen ja oppiaineen sisällön sijaan tavoitteissa pitää keskittyä opettajan kykyyn hallita ympäröivä kulttuuri ja sen historiallinen luonne, kehitys ja suhde yhteisön elämään. Juuri tämän vuoksi koulun on avattava ovia ympäristöön ja oppilaiden toimittava yhteistyössä autenttisissa ympäristöissä. Lapsen hyvän kasvun kannalta on tärkeää, että hän oppii tuntemaan kulttuuriperintönsä, ympäröivän yhteisön työ- ja elinkeinoelämää, perinteitä, asumisen ja elämän edellytyksiä. Hyvän kasvun ja yhteisön sivistyksen kehittymisen kannalta on keskeistä, että tuemme koulussa aiemmin mainittua lapsen luontaista kapasiteetin ja luontaisen olemuksellisuuden toteutumista sekä lapsen kulttuuri-identiteetin kehitystä. Nämä kaksi tekijää ovat perusta tasapainoisen psyykeen kehittymiselle, hyvälle kasvulle ja siten jokaisessa meissä olevan oppimiskapasiteetin parhaalle mahdolliselle hyödyntämiselle. Eero Ojasen määritelmä sivistyksestä ja kulttuurista vahvistaa ajatusta siitä, mihin koulutyössä tulisi sisällöllisesti keskittyä oppiaineiden sijasta:
Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä veljeksessä sivistyksen prosessin, eikä veljeksistä nuorimmainen ole suinkaan sen ainoa edustaja. Mutta tuo henkilöhahmo pursuaa alusta alkaen aivan omaleimaistaan tiedon ja tietämisen iloa …. Kiven kuvaus siitä, miten tuo myöhempi Eero Vuorenkalma tiesi kotomaansa ”rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet”, kannattaa ottaa hyvin vakavasti … Entä jos ihminen todella tarvitsee jotain tuonkaltaista positiivista suhdetta kulttuuriin, ja juuri omaan kulttuurinsa? Eikä tässä ole kysymys vain paljonpuhutuista juurista vaan vieläkin enemmästä. Ihmisen sivistys on johonkin kuulumista, maailman ja oman paikan jäsentämistä, ja siinä omalla kulttuurilla ja kulttuuriympäristöllä on aivan omanlaisensa merkitys. Tieto on osa ihmisen sisintä. … Ihminen tarvitsee taloudellisen toimeentulon, mutta hän ei koskaan kykene hankkimaan sitä ilman henkisiä kykyjään, kulttuurin eli sivistyksen taitojaan.” (Eero Ojanen, Sivistyksen filosofia 2008, s. 66 - 67 ja s. 80)

Kollektiivinen kokemus kulttuurissa vallitsevan tavan perustana

Snellmanin oikeusfilosofiassa "oikeus lankeaa yhteen moraalisen maailmanjärjestyksen kanssa". (294). Jos oikeutta ei olisi maailmassa, niin kaikki se mitä ihminen tietäisi ja käsittäisi luonnon järjestyksestä, olisi arvotonta tietoa. Tästä voi johtaa kytköksen edellä kuvattuun Deweyn esitykseen ihmisen ja yhteisön elämästä ja kasvusta. Oikeus on Snellmanin mukaan nykyisyydessä ja se on nykyistä inhimillistä toimintaa. Kansankunnan toiminnassa oikeus on valta (296). Hän tarkentaa oikeus-käsitettä oikean ja väärän käsitteillä. Armeliaisuus, hyväntahtoisuus tai esimerkiksi ihmisrakkaus ovat oikeita ja niiden vastakohdat väärää. On kuitenkin huomioitava, että nämä ja muut vastaavat määreet ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan ja lisäksi nämä ovat vain teoriaa ja tietoa kulloisestakin "oikeasta". Oikean tahtominen, toimintana, on kansakunnan toimintaa tapana ja lakina.

Deweyn filosofiassa tapa on osa kokemus-käsitteen merkitystä. Kokemus on tapahtuma, josta seuraa kokemukseen tottuminen, oppiminen, josta seuraa puolestaan yksilöä tai yhteisöä ohjaava tapa. Snellman puolestaan viittaa, että tavasta muodostuu olemassa oleva valta, joka hallitsee yksilön tahtomista. Snellman toteaa (Salomaa 1948, 300):
"mikä tässä tietyssä tapauksessa on oikeus, se ihmisen täytyy oppia laista ja tavasta oman kansakuntansa keskuudessa, siinä yhteiskunnassa, johon hän kuuluu. Mutta mikä lain tarkoitus on, mikä tapa on hyvä tapa, se hänen pitää itse ratkaista... me sanomme tätä ratkaisua omatunnon, siveellisen omantunnon päätökseksi.
Dewey tarjoaa ratkaisuksi koulutusta ja kasvatusta. 

Snellmanille oikeus on järjellinen tahto, mikä tarkoittaa Salomaan mukaan samaa kuin vapaa tahto. Oikeus on vapauden olemassa oloa. Ja kun se on vapaata, sisältäen moraalisen ymmärryksen ja kehityksen, on luontevaa että Snellman yhdistää tavan lainsäädännön eli lain muodostumiseen ja toteaa, että 
"kunkin kansakunnan lainsäädäntö on myös mitä läheisimmässä yhteydessä sen historiaan, ajan yleissivistykseen, kansan ilmastosta, maanlaadusta ym. riippuvaan luonteeseen ja elintapaan. Ylipäänsä positiivisen lain(kirjoittettu laki MS) on ilmaistava kansakunnan tapaa ja sivistystä, joten tämä laki voidaan määritellä kansakunnan tietoiseksi tavaksi." (300-301).
Sivistyksellinen ja moraalinen merkitys vahvistuvat tavasta johtuen, koska laki ei ole ainoastaan kirjoitettuna sanana yhteiskunnassa, vaan se on olemassa myös kansan toimintatavassa. Laki on riippuvainen vallitsevasta tavasta. 

Deweyn ja Snellmanin ajattelussa on yhtäläinen pragmaattinen perusta, koska mikään ei ole heille suhteellisesti oikeaa. Voidaan vain ajatella, että jokainen moraali, tapa ja ihmistä ohjaava laki ovat omassa ajassaan oikeita, totta. Mikä on totta tietylle ajalle, on teoriaa toiselle. Kokemukset, tavat, lait ja moraali muuttuvat ajassa. Deweyn ajatuksiin nivoen voisi tulkita, että kollektiivinen kokemus, henkisen elämän ravinto, on tavan, siten vallitsevan lainsäädännön ja loppujen lopuksi sivistyksemme perusta. Näin koulutus ja laki, joka ohjaa ihmisen toimintaa viimekädessä ankarimmin, ovat kansakunnan sivistyksen mitta ja sivistyksen perusta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti