sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Hyvää kasvua arvostavassa koulussa menestytään - keskustelu suomalaisen koulun kehittämisestä keskittyy liiaksi oppimisen ja oppimistulosten tarkasteluun

Tekstiä on päivitetty 27.11. lisäämällä loppuun Matti Rimpelän kommentti

Koulumaailman kehittämiseen on riittänyt viime vuosien aikana mielipiteitä. Sanomalehtien mielipidepalstat ja viralliset uutisoinnit pursuavat erilaisia kannanottoja koulumaailman nykytilasta ja kehittämistyöstä. Sosiaalisesta mediasta tai näistä blogipostauksista puhumattakaan. Tällä viikollakin erilaisia kirjoituksia löytyy kymmeniä. Ilmaisia rakennusmestareita riittää koulun ja opettamisen äärellä. Tommi Kinnunen kirjoitti aiheesta kolumnin YLEn sivuilla (Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään). Menestyneiltä, silmää tekeviltä tai "tvstä tutuilta" henkilöiltä halutaan kuulla mielipiteitä koulusta, oppimisesta ja siitä, miten kummassa heistä on tullut sitä mitä he ovat. Rivien välistä urkitaan ja tulkitaan, miten koulu on mahdollisesti vaikuttanut elämässä menestymiseen, millainen suhde oppimiseen, kouluun ja työntekemiseen menestymisen taustalla on... Näistä vedetään tai pelätään vedettävän johtopäätöksiä koulun kehittämiselle.

"Opettajien, rehtoreiden, koulu- ja sivistystoimialan johtajien on tärkeää säilyttää maltti ja kehitettävä teoreettista ajatteluaan hyvästä opetuksesta ja kasvatuksesta"

Keskustelu on mahdollisuus opettajan kasvatusajattelun kehittymiselle ja hiljaisten signaalien kuulemiselle

En pidä lainkaan pahana sitä, että yhteiskunnan tärkeimmästä tehtävästä ollaan kiinnostuneita ja ihmiset haluavat vaikuttaa paremman tulevaisuuden tekemiseksi. Päinvastoin. Koulun on avattava jatkuvasti ja aina uudestaan ja uudestaan ovia yhteiskuntaan. Se, että erilaisista taustoista lähtöisin olevat ihmiset osallistetaan koulun kehittämiseen, on osa koulun ovien avaamista ulospäin. Se, että luokkien ovia auottiin kouluissa jo 90-luvulla, ei riitä. Yhteiskunta on muuttunut ja uusia ovia ilmestyy eteen nurkaan takaa auottavaksi.

Jatkuva kehittymisen paine ja ristiriitaiset näkemykset hyvästä oppimisesta ja kasvusta ovat tietenkin haaste meille kaikille - emme löydä varmuutta siihen, kuinka pitäisi olla, miten toimia ja mitä olisi syytä hallita. Horisontti on haasteellista pitää kirkkaana edessä. Aina voi eksyä ja jopa hukkua tässä "koulumerenkäynnissä". Tässä punnitaan ammatillisuus. Opettajien, rehtoreiden, koulu- ja sivistystoimialan johtajien on tärkeää säilyttää maltti ja kehitettävä teoreettista ajatteluaan hyvästä opetuksesta ja kasvatuksesta. On luotettava omaan ja yhteisönsä osaamiseen. Mielipiteiden moninaisuudesta huolimatta kannattaa osallistua keskusteluun ja kuunnella ja seurata erilaisia näkemyksiä koulusta. Keskustelu ja toisten kuunteleminen on mahdollisuus oman ajattelun kehittämiseen sekä erityisesti mahdollisuus hiljaisten signaalien kuulemiseen, löytämiseen.

"Nykyinen keskustelu koulun äärellä on tarpeellista mutta kapea-alaista, jos keskitymme pelkästään oppimisen ja oppimistulosten tarkasteluun. On osattava keskustella kasvatuksesta ja ymmärrettävä hyvän kasvun merkitys kaiken osaamisen ja oppimisen perustana"

Koulun kehittäminen edellyttää näkemystä siitä, mitä hyvä kasvu ja kasvatus ovat

Mikko Jordman postasi tänään ajatuksia koostavan sekä herättelevän kirjoituksen facebook seinällään sukupuolittuneesta koulukeskustelusta: "Mietityttää tämä sukupuolittunut keskustelu koulusta ja oppimisesta. Elämästä. Joo, sukupuolieroja on. Samoin on monenlaisia muita fyysisiä tai geneettisiä eroja. Mitä kaipaisin? Puhetta siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa. Kai sille sopiva käsite on 'hyve'. ..." Juuri näin! Huoli oppimisesta ja huoli tietyn osan poikien oppimistulosten heikkenemisestä on aiheellinen mutta keskustelu ei tällöin osu opetuksen ja hyvän kasvatuksen ytimeen. Jos koulun kehittämisen näkökulma on vain oppimisessa, tulee kehitystyö olemaan hidasta ja jopa vain pinnallista kehittymistä. Jordmanin tavoin keskustelua on laajennettava kasvun merkityksen ymmärtämiseen, joka postauksen kohdalla viittaa sukupuolittuneen ajattelun yli näkemiseen. On nähtävä yksilöllisyyteen, yksilön ainutkertaisuuteen, ainutkertaiseen kasvuun.  Nykyinen keskustelu koulun äärellä on tarpeellista mutta kapea-alaista, jos keskitymme pelkästään oppimisen ja oppimistulosten tarkasteluun. On osattava keskustella kasvatuksesta ja ymmärrettävä hyvän kasvun merkitys kaiken osaamisen ja oppimisen perustana.

Mikä on koulussa ja kasvatuksessa hyvää ja tavoiteltavaa? Eivät hyvät arvosanat. Ei huippuosaaminen. Hyvää ja tavoiteltavaa on lapsi ja nuori itse. Meidän jokaisen on saatava ensin tulla siksi, mitä olemme ja juuri sellaisiksi millaisena olemme sattuneet tähän maailmaan syntymään. Kasvattavan opetuksen ja pedagogisen rakkauden käsitteet ovat harvinaiset tämän päivän koulupuheessa, mutta juuri tästä on kysymys, kun alamme tavoitella ihmiselle hyvää hänen itsensä vuoksi. Lasta, nuorta tai aikuista on rakastettava sellaisenaan, ilman ehtoja jostain muunlaisesta olemisesta tai olemukselle vieraista aikuisen määrittämistä odotuksista tai menestymisestä tai toisten miellyttämisestä. Kun osaamme tunnistaa ja tunnustaa lapsen luontaisen olemuksellisuuden, saavutamme sen yksilöllisyyden, jota tavoittelemme. Kun tämä hyvän tavoitteleminen lapsen itsensä vuoksi pääsee toteutumaan lapsen kasvussa, hän oppii rakastamaan itseään terveellä tavalla, sellaisenaan kuin on. Vain näin opimme myös rakastamaan toisia terveellä tavalla sellaisenaan, ilman ehtoja. Yhteisöllinen ja yksilöllinen kasvu saavuttavat positiivisen kierteen. Kun ihminen pystyy hyväksymään itsensä, tuntee vahvuutensa ja heikkoutensa, on hänen kehittymisen potentiaalinsa valmis kasvuun, jota tavoittelemme ja joka jää loppujen lopuksi monen lapsen ja nuoren kohdalla tavoittamatta, jos tavoittelemme pelkkää oppimista ja yksilöllistä etenemistä sinänsä koulussa tai koulun kehittämisessä.

"Kun tämä hyvän tavoitteleminen lapsen itsensä vuoksi pääsee toteutumaan lapsen kasvussa, hän oppii rakastamaan itseään terveellä tavalla, sellaisenaan kuin on"

Lopuksi

Tällaiselle kasvatuspuheelle löytyy valitettavasti vain vähän tilaa hyötyä ja nopeita sekä selkeästi mitattavissa olevia tuloksia arvostavassa yhteiskunnassa. Jordmanin postaus oli valopilkku tämän syksyn koulukeskustelussa ja oikeastaan pitkään aikaan. Kasvatusalan ammattilaisten on pidettävä yllä kasvatuspuhetta. Näkemys kasvatuksesta ja kasvatustieteen teoria pitää koulun kehittämisen suunnan kirkkaana ja hukkumisen riski mielipiteiden aallokossa on pienempi. Kasvua arvostavassa yhteiskunnassa tulokset eivät ole ehkä nopeita tai välittömiä mutta ne ovat kestäviä ja yhteisön hyvinvointia edistäviä.

Kirjoitusta on päivitetty seuraavan osalta. Matti Rimpelä kommentoi facebookissa tätä kirjoitusta viitaten Sari Vesikankaan (2009) väitökseen ja perhekasvatuksen merkitykseen sekä rooliin suomalaisessa peruskoulussa ja opetussuunnitelmissa. Liitän aihetta erinomaisesti syventävät kommentit seuraavaan suorina tekstilainauksina:

"Kiitos erinomaisesta kasvatusblogista. Palautan mieleesi keskustelua perhekasvatuksesta. Oletko lukenut Sari Vesikansan väitöstutkimusta vuodelta 2009 kasvatuksen ja koulukehittämisen lähihistoriasta? Vuoden 1970 peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnössä esitettiin, että perhekasvatukseen liittyviä kysymyksiä tulisi käsitellä jonkin verran kaikilla luokka-asteilla läpäisyperiaatteella. Viimeisellä luokalla tulisi olla kaikille oppilaille yhteinen lasten hoitoa ja kasvatusta käsittelevä kurssi. Vuoden 1983 peruskoululaissa ja samana vuonna voimaantulleessa päivähoitolaissa asetettiin yhteiskunnan antaman kasvatuksen tehtäväksi kodin kasvatustyön tukeminen. Pulkkisen työryhmä (1983) tutki perhekasvatusta peruskoulussa 1980-luvun alussa. Tulosten mukaan monia perhekasvatuksen aihepiirejä käsiteltiin eri luokkatasoilla ja eri oppiaineissa, mutta viitekehykset vaihtelivat ja aiheiden valinta oli hajanaista. Oppilaiden keskuudessa tiedostamisen taso oli yleensä melko alhainen eikä tiedon määrä ollut itsearviointien perusteella runsasta. Puutteellisinta oli opetus lasten hoidossa ja kasvatuksessa. Vuoden 1985 opetussuunnitelmauudistuksessa perhekasvatus yhdistettiin kuluttajakasvatukseen ja oppiainejaossa kotitalousopettajien tehtäväksi. Lähes kymmenen vuoden ajan perhekasvatusta kehitettiinkin tässä yhteydessä. Perhekasvatus oli mukana vuonna 1993 tuntijakouudistuksen valmistelussa, mutta päätöksessä vähennettiin kotitaloutta yhdellä vuosiviikkotunnilla eikä perhekasvatusta enää mainittu. Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteiden mukaan perhekasvatuksella tuetaan lapsen ja nuoren kasvua ja kehitystä kohti aikuisuutta ja luodaan pohjaa perhe-elämässä onnistumiselle ja sitä käsitellään lapsen ja nuoren kehitykseen luontevasti sopivissa yhteyksissä. Pulkkisen (ks. STM 1995, sivut 24 - 29) mukaan perhekasvatuksen antamisessa koko ikäluokalle edettiin peruskouluissa melko hyvin, kunnes tämä merkittävä saavutus romutettiin vuoden 1993 tuntijaossa.
Jyväskylän yliopistossa valmisteltiin 1980-luvun puolessa välissä perhekasvatuksen ja –valmennuksen täydennyskoulutuksen runkosuunnitelma. Yleisenä tavoitteena oli, että perheneuvonnan alalla toimivat henkilöt voisivat jatkuvasti ylläpitää, täydentää ja uusia tietojaan ja taitojaan ja kehittää omaa persoonallisuuttaan. Täydennyskoulutus käynnistyi keväällä 1987 ja jatkui 1990-luvun alun lamaan saakka, jolloin se päättyi määrärahojen leikkaamiseen. (Pulkkinen 2011, 178 - 179) Vuonna 1994 perhekasvatus oli YK:n kansainvälisen perheen vuoden päätösseminaarin teemana. Keskustelu vanhempien vastuusta ja itsemääräämisoikeudesta lasten kasvatuksessa ja sen suhteesta yhteiskunnan instituutioiden ja ammattihenkilöiden vastuuseen jatkunut 1900-luvun alusta alkaen (ks. esim. suojelukasvatuskomitea 1905). Kun yhtäältä on korostettu 'perhekasvatusta' ja sen kehittämistä yhteiskunnan tehtävänä ja kotikasvatuksen tukemista, toisaalta on kannettu huolta kasvatusvastuun siirtymisestä yhteiskunnalle
."

"Laitan vielä poiminnan Sarin pohdinnasta, sivu 264: "Tutkimukseni osoittaa, että koulun kasvatusongelmien tulkinnassa on paljolti kysymys siitä, millainen kokonaisnäkemys koulusta ja sen toimintadynamiikasta omaksutaan lähtökohdaksi vaikeutuneen kasvatustilanteen pedagogiselle ratkaisulle. Pyritäänkö ongelmat ulkoistamaan tulkitsemalla ne koulun ulkopuolisista tekijöistä johtuviksi ja vai nähdäänkö koulu itse osana sekä ongelmaa että ratkaisua hyvinvointivaltiolliseen tapaan? Hoidetaanko ongelmia kurikasvatuksellisin ottein vai holistisen pedagogian tarjoamin keinoin? Siirretäänkö vastuuta perheille vai pohditaanko kriittisesti, missä määrin kouluinstituutio on huolehtinut omista vastuistaan? Viimeksi mainitun periaatteen mukaan toimittaessa koulua ja opettajia ei suinkaan syyllistetä vanhempien ja perheiden kasvatusongelmista eikä koulusta myöskään tehdä yhteiskunnallisten ongelmien syntipukkia, kuten johdannossa siteeratut koulutuspoliitikot ehkä pelkäävät. Sen sijaan lähdetään lapsenoikeusajattelusta, jonka mukaan lapsilla on oikeus hyvän kasvatukseen. Tämän mukaan yhteiskunnan on luotava koulu, joka kykenee kohtaamaan yhteiskunnallisten muutosten ja lisääntyneiden sosiaalisten ongelmien aiheuttamat kasvatukselliset haasteet pragmaattisesti tosiasioina. Muussa tapauksessa on kyse kaltoin kohtelusta. On ilmeistä, että myös opettajat kärsivät tällaisesta tilanteesta joutuessaan kohtaamaan nämä haasteet ilman riittävää tukea. Kun tilannetta tarkastellaan koulun yhteiskuntapoliittisen tehtävän kannalta, on kysyttävä, missä määrin opinnollisen tehokkuuden korostaminen saanut mahdollisesti yliotteen verrattuna peruskouluajatteluun keskeisesti sisältyvään holistiseen sivistys- ja ihmiskäsitykseen. On myös tärkeää kysyä, mikä merkitys tällä mahdollisella koulukasvatuksen sisällön vinoutumisella on koulun kasvatustilanteen vaikeutumisen kannalta."

Linkki

Sari Vesikansa (2009). Kuka kasvattaa, kuka opettaa?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti