keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Ekologinen sivistysprojekti työelämälle - digitaalinen ja ekologinen työelämä v 1.0 --> v 2.0

Tämä teksti on teknouskovainen, joten täytyy aluksi tehdä tunnustus: luotan sivistykseen ja ihmisyyden voimaan hyvän kasvun aikaansaamiseksi. Luotan ihmisten välisen vuorovaikutuksen kasvattavaan voimaan. Luotan, että hyvä kasvatus on A & O. Hyvä kasvatus on tasapainoisen psyykkeen perusta. Tasapainoinen psyyke mahdollistaa oppimisen ja osaamisen kartuttamisen. Luotan myös kehitykseen ja teknlologian mahdollisuuksiin, mahdollisuuksiin, jotka ovat jo olemassa ja joiden ideaan lapsemme ovat jo kasvaneet. Luotan, että tämä teknologian idean hyvä, mahdollisuuksien puoli on meille vanhemmillekin tavoitettavissa, jos uskallamme itse heittäyttyä kokemaan sitä maailmaa, jossa lapsemme ja lastenlapsemme elävät ja johon he kasvavat, erityisesti pelien maailmassa.

Tässä blogissa esitetty ajatus on toisaalta jo todellisuutta, toisaalta ehkä tulevaisuutta. Ajatus voi olla myös hölmöä höyrähtelyä. Aika näyttää. Haluan kuitenkin pohtia teknologian mahdollisuuksia ratkaista ongelmia, joiden kanssa tänä päivänä kamppailemme. Teksti on jonkilainen foliohattumainen synteesi viimeaikojen julkisesta keskustelusta työn ja työhyvinvoinnin kehittämiseen liittyen (ks. esimerkiksi Työelämä muuttuu, joten sitä koskeva lainsäädäntö on räjäytettävä ja pantava uusiksi), ekologisesta kriisistä, jonka äärellä elämme, autoilun tulevaisuuden kuvasta sekä autoilun vähentämisen merkityksestä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä vallitsevasta digitalisaation keskustelusta, jonka pyörteissä erityisesti koulutus on elänyt jo muutaman vuoden ajan.


Ekologinen katastrofi - ratkaisuja tarvitaan ja mitä meille tarjotaan 

Hesari oli kirjoittanut kiinnostavan artikkelin professori Veli-Matti Värrin uudesta kirjasta ja ajatuksista, liittyen eklogiseen kriisiin ja kasvatuksen merkitykseen suunnan muuttamisesta kriisistä parempaan tulevaisuuteen (Kuluttajiksi kasvatetut HS 20.12.2018). Tätä artikkelia sekä viimeaikojen keskustelua mm. autoilun haitallisuudesta pohtien (ks. Autoilijalta vaaditaan nyt suuria muutoksia: Työryhmä tekisi autoilusta niin kallista, että kaikki vaihtaisivat menopeliä HS 12.12.2018), mieleeni kasvoi seuraava "dialogi" johdonnoksi aiheeseen:

- Mitä miljoonat ihmiset yksistään suomessa tekevät aamuisin aamutoimien jälkeen? Herättyään ja aamutoimien jälkeen ihmiset menevät yleensä töihin tai opiskelemaan. 
- Millä? Usein autolla, jotkut junalla ja väliin jopa lentäen ja siitä autolla loppumatka. Jotkut pyöräillen tai kävellen, jos tämä on mahdollista. 
- Mistä olemme viimeaikoina olleet erityisen huolissaan esimerkiksi autoiluun liittyen? Ilmastonmuutoksesta ja tässä mm. autoilun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. 
- Mikä nähdään julkisessa keskustelussa ratkaisuna nykymuotoisen autoilun vähentämiseen ja mitkä ovat liikkumisen uudet muodot? Diesel- ja bensakäyttöisten autojen käytön kustannusten kasvattaminen sellaiseksi, että tällainen autoilu ei enää kannata ja 2040-luvulla näitä kiesejä ei enää myydä lainkaan vaan tulevaisuudessa sähköautoilemme.
- Näemmekö liikkumiselle keskustelussa muita vaihtoehtoja kuin autot, pyörät ja julkiset kulkuneuvot? Vaikuttaa, että emme. 
- Olisiko muita vaihtoehtoja? Ehkä mutta en äkkiä tiedä, mitä nämä voisivat olla.
- Miten teknologia, erityisesti digitaalinen teknologia? Voisiko siitä olla apua? En tiedä. Eikö meillä ole jo mahdollisuus esimerkiksi etätyön tekemiseen ja videoneuvottelujen avulla voimme pitää kokouksia niin, että ei tarvitse poistua omalta työpisteeltä pitkille työmatkoille. Toisaalta etätyön tekeminen ei ole lyönyt läpi ja ihmiset tuntuvat tekevän töitä mieluummin omilla työpaikoilla.
- Miksi? Ehkä koemme tärkeäksi keskinäisen vuorovaikutuksen toisten kanssa tai sitten emme ole vielä riittävästi oppineet tekemään töitä etänä tai ajattelemaan niin, että se mahdollistaisi työn tekemisen etänä. Ehkä tulevat sukupolvet ovat valmiimpia tällaisen kuin nyt työelämässä olevat.


Onko meillä halua muuttua vai uskommeko vain kasvatukseen ja sitä kautta tapahtuvaan mahdolliseen muutoksen tulevissa sukupolvissa?

Hesarin artikkelissa Värri toteaa, että meitä ihmisiä ohjaa kulutuskulttuuri ja hedonistinen halu kuluttaa. Sosiaalistamme lapsemme huomaamattamme tähän kulttuuurin. Värri kritisoi teknologista uskoamme ja toteaa, että kuvittelemme jonkin tulevaisuudessa keksittävän teknologian ansiosta ratkaisevamme ekokriisin, joka on tässä ja nyt ja joka pitää ratkaista tässä ja nyt. Vannomme Värrin mielestä vielä olemattoman teknologian nimiin. Värri on huolissaan myös viimeaikaisesta keskustelusta opetuksen kehittämisen kentällä, jota on hallinnut digiloikka. Kysymme, pitäisikö koulussa olla digitaalisuutta vai ei mutta samalla meitä uhkaa suuri ilmastokatastrofi, emmekä mieti sen ratkaisua. Ympäristönsuojelu on jäänyt digipuheen jalkoihin.

Ratkaisuksi Värri esittää nk. ekologista sivistysprojektia, jonka avulla ja kautta kurssi parempaan tulevaisuuteen olisi käännettävissä. Samalla tavalla kuin sotien jälkeen yhteinen yhteiskunnallinen projekti jälleenrakensi Suomen. Vastuuta ekososiaalisesta sivistyksestä ja siihen kasvattamisesta ei pidä sysätä yksinomaan opettajille vaan ennekaikkea vastuu kuuluu virkamiehille, päättäjille ja tutkijoille... ja toki vanhemmille.

Näkemykseni on valitettavasti nyt tuossa lehtijutussa, eikä Värrin uudessa kirjassa. Olisi hyvä lukea kirja, jotta näkisi tarkemmin, millaisia vaihtoehtoja ja konkreettisia keinoja siinä esitetään ekologisen sivistysprojektin toteuttamiseksi. Lehtijutusta kumpusi ajatus klassisesta "joku muu" -ajattelusta. Siksipä kysynkin, pitäisikö meidän nyt työelämässä olevien ja ympäristöä ehkä eniten kuormittavien ottaa vastuuta kehittämällä työtä olemassa olevien teknologioiden mahdollistamana? Luoda uusi työelämä v 1.0, jossa huomioidaan rohkeasti tilojenkäytön ja liikkumisen ekologisuus ja myös ekonomisuus. Olemmeko itse valmiit luopumaan totutuista tavoista ja valmiit kehittämään ja panostamaan kehittämiseen, hyödyntäen teknologioita joita jo on olemassa? Olemmeko valmiit tutustumaan näihin teknologisiin mahdollisuuksiin, emmekä pidä niitä vain haitallisena lapsellisuutena vaan rohkeasti kokeilisimme esim pelimaailmaa, millaisia ympäristöjä ne sisältävät, millaisia mahdollisuuksia ja millaista ideaa ne sisältävät, joita voitaisiin hyödyntää uusien työympäristöjen kehittämiseksi? Voisimmeko jo nyt toimia Värrin peräänkuuluttamalla empaattisella otteella, jossa "lapselle on palkitsevaa, kun jo pienenä kokee, että voi teoillaan toimia elämää suojelevasti"? Voisimmeko me keski-ikäiset jo nyt kokea tätä empatiaa, eikä vain jättää tätä projektia lastemme vastuulle, koska silloin on jo myöhäistä?


Ready player one - tarjoaako elokuva kuvaa tulevaisuuteen, teknologian uhkiin ja mahdollisuuksiin?

Värrin toteamus siitä, että uskomme olemattomaan teknologiaan on viesti siitä, että meillä ei ole halua tutustua siihen teknologiseen maailmaan, joka jo on. Tulevaisuuden maailma ja teknologia ovat jo esimerkiksi tämän päivän tietokone- ja konsolipeleissä. Ok, pelit ovat osin varmasti brutaaleja, ehkä lapsellisia ja lapsille haitallisia mutta silti niihin kannattaa tutustua ja pelata. Maailmat ja ympäristöt rakennuksineen ovat uskomattomat ja täyttä todellisuutta. Vuorovaikutus pelaajien välillä verkossa on toimivaa ja reaaliaikaista. Voit liikkua ja "elää" lähes rajattomissa ympäristöissä aidontuntuisesti. Mennä rakennuksiin ja tutkia erilaisia ympäristöjä. Mitä tällaisen pelimaailman tuominen työelämään ja opiskeluun voisi tarkoitta? Voisimmeko luoda second life tyyppisiä 3d-työpaikkoja tai -oppilaitoksia, joissa olisimme olemassa ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa toimivammalla tavalla, mitä esimerkiksi nykyiset video- ja etäyhteydet pystyvät tarjoamaan? Toki videoyhteydet ja erilaiset tekstipohjaiset oppimisalustat ovat ok ja tyhjää parempia ympäristöjä mutta eivät läheskään vuorovaikutuksen näkökulmasta yhtä sujuvia, mitä pelityyppinen ympristö pystyisi tarjoamaan.

Kajaanin Lyseon peruskorjauksen ja uudisrakennuksen
3d-mallinnus
Elokuva Ready palyer one pitäisi katsoa uudelleen. Suosittelen sen katsomista kaikille. Todella kiinnostava tulevaisuuskuva tai idea, kun tunnistaa elokuvassa kuvatun ihmisyydelle negatiivisen mutta huomaa myös mahdollisuuksia. Itsellä herää heti kysymys, milloinkohan meillä teknologia on tällaista, että voimme tehdä työtä, opiskella, liikkua, tehdä ostoksia, viihtyä jne. virtuaalisessa ympäristössä, jossa olet ”oikeasti läsnä ja vuorovaikutuksessa” toisten kanssa? Teknologia tälle on jo olemassa. Pitää siis kysyä, milloin meillä on henkistä valmiutta astua tälle (epämukavuus)alueelle arkisissa toiminnoissamme. Ajatelkaapa, ei nykyisen kaltaista ja määrällistä tarvetta liikkumiselle vaikkapa autolla tai lentokoneella - mikä hyöty ympäristölle! Ei tarvetta nykyiselle määrälle julkisia rakennuksia ja niiden ylläpidolle - mikä tuottavuuden kasvu! Silti ollaan läsnä ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Enkä usko tämän vievän pois aidosta vuorovaikutuksesta, koska sille riittää kyllä tilaisuuksia, ja paremman tuottavuuden sekä ajankäytön jälkeen vielä enemmän kuin nyt. Aikaa voisi jäädä paljon sellaiseen, mikä menee tänä päivänä yksin istumiseen ja liikkumiseen paikasta toiseen. Jos työmatkani kestää 20 minuuttia suuntaansa, käytän vuodessa pelkkiin työmatkoihin aikaa 150 tuntia eli neljä työviikkoa. Jos työ on, kuten minulla, (kokous)paikasta toiseen siirtymistä työpäivän aikana, tulee autossa tai muussa kulkuneuvossa istumista helposti toiset 150 tuntia vuoteen. Ekologisen kriisin aikana kannattaa miettiä, mitä järkeä tässä liikkumisessa ja tilojen käytössä on. Löytyykö rohkeaa julkista toimijaa tai esimerkiksi avointa korkeakoulua, joka lähtisi kehittämään kivijalan rakentamisen sijaan digitaalista rakennusta, jonne voisi mennä luennoille, kokouksiin, töihin?


Lopuksi

Assassin's creed pelin kuvaa hahmoista ja rajattomasta
pelimaailmasta
Edellä kuvattu ajatus herättä varmasti pelkoja tai ennakkoluuloja ihmisten välisen vuorovaikutuksen teknistymisestä. Totta varmasti, mutta sittenkin kannattaisi miettiä. Totta sekin, että tulevaisuudessakin tarvitaan yhteisiä konkreettisia tiloja mutta kyllä meidän pitäisi päästä kehityksessä ja mm. ilmastokriisin ratkaisussa muunkinlaisten uudistusajatusten äärelle kuin sähköautoilu vs. polttomoottoriautoilu -tasolle, tai (etä)työntekemisessä videoneuvotteluja ja nykyisiä office-sovelluksia pidemmälle. Mikäli koodaus ja 3d-mallinnus ovat meille vielä hankalaa soveltaa ja soveltamisen mahdollisuuksia tai markkinoita ei nähdä muualla kuin pelialalla, voimme silti pyrkiä kehittämään työelämää ja työntekemistä tasolle v 1.0 - mikäli 3d-ympäristöt ja -liikkuminen ovat tulevaisuuden visio v 2.0, minkä toteutuminen vaatii reilua ajattelu- ja suhtautumistavan muutosta. Uskallammeko pöyhiä Jenni Karjalaisen peräänkuuluttamaa työelämän arjen käytänteitä kohti tulevaisuuden työtä (Työelämä muuttuu, joten sitä koskeva lainsäädäntö on räjäytettävä ja pantava uusiksi)?

Linkkejä

Uudessa ilmastoraportissa vaaditaan ennen­näkemättömiä tekoja – voiko nyhtökauralla oikeasti pelastaa planeetan? Asiantuntijat kertovat neuvonsa suomalaisille HS 9.10.2018


Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Lapsiperheiden sujuvan arjen tukeminen ja tuki varhaislapsuuteen on parasta tukea hyvälle kasvulle ja psyykkiselle hyvinvoinnille - koulussa ollaan jo myöhässä

Yle uutisoi aamun (28.11.19) pääuutisissa: Lapsille haetaan psykiatrista hoitoa enemmän kuin koskaan – Pula terapeuteista alkaa heti pääkaupunkiseudun ulkopuolella - Yli 90 000 suomalaista lasta kärsii mielenterveysongelmista – palvelujen ja tuen tarve on huutava ja perheiden huoli lapsista on kasvanut. Joitain aikoja aiemmin Aamulehti (28.10.19) uutisoi samasta aiheesta: Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti lisääntyneet Pirkanmaalla – Taysin lastenpsykiatriassa jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia - Koulujen säästöt näkyvät ja some-maailman vertailu saa voimaan huonosti. Lääkäritkin ihmettelevät, mistä lasten ja nuorten pahoinvoinnin äkillinen kasvu voi johtua, mutta uskovat, että vielä on keinoja käyttämättä.

Heti alkuun täytyy muistuttaa, että valtaosa lapsista ja perheistä voi erittäin hyvin mutta psyykkisen oireilun määrä on jatkuvassa kasvussa. Uutisoitu suunta on erittäin surullinen. Syitä ja syyllisiä tälle kehityskululle voisi listata kodista, vanhemmuudesta, päiväkodeista, kouluista, yhteiskunnallisesta päätöksenteosta tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen loputtomasti, mutta auttaako se asiaa. En usko. Ajattelen, että esimerkiksi jokainen vanhempi tunnistaa vajaavaisuutensa syyllistämättäkin. Kouluja ja päiväkoteja halutaan kehittää lasten kasvua tukeviksi, joskin mielipiteet oikeasta suunnasta vaihtelevat kovasti. Pitäisikö syyllisten ja kehittämistä koskevan periaatteellisen eripuran sijaan etsiä ratkaisuja? Konkreettisia ratkaisuja, jotka menevät suoraan lasten ja erityisesti perheiden arkeen. Ratkaisuja, jotka tukevat vanhemman ja lapsen myönteistä vuorovaikutussuhdetta. Ratkaisuja, jotka tukevat vanhemmuutta kiireisessä arjessa sekä moniarvoisessa ja monimutkaisessa yhteiskunnassamme, jossa ei oikein tarkkaan tiedetä, mikä on lapsen kasvulle hyväksi ja mikä pahaksi. Konkreettisia ratkaisuja, joiden avulla tuetaan erityisesti 0 - 3 vuotiaiden lasten hyvää kasvua mutta myös keinoja, joilla tuetaan ylipäätään hyvää lapsuutta ja hyvää kasvua. Etsiä ratkaisuja, jotka tukevat hyvää kasvatusta ja hyvinvointia edistävän yhteisöllisen hengen muodostumista.


Lapsiperheiden konkreettista arjen tukea, vanhemmuuden kasvua edistävää yhteishenkeä ja lapsen riippuvaisuuden korostamista

Mitä nämä ratkaisut voisivat olla? Toimiva neuvolajärjestelmä ja siellä tunneherkkyyttä omaavat terveydenhoitajat ovat hyvä lähtökohta. Neuvolassa kohdataan koko ikäluokka, siellä tunnistetaan kokonaisuus ja havaitaan mahdolliset tuen tarpeet. Mutta mitä tuen tarpeen havaitsemisen jälkeen? Siinä tarvitaan konkretiaa. Moniammatillinen työryhmä perheen ja lapsen ympärillä on varmaan ihan ok mutta se ei tarjoa vielä mitään konkreettista tukea perheelle, perheen ja lapsen arkeen. Olen miettinyt, pitäisikö kunnissa olla nk. etsiviä perheohjaajia. Ohjaajia, jotka tekisivät aktiivista työtä 0 - 3 vuotiaiden lasten ja perheiden parissa. Työtä tehtäisiin matalalla kynnyksellä siten, että ohjaajat pystyisivät luomaan turvallisen ja luottamusta huokuvan suhteen tukea tarvitsevaan perheeseen. Vanhemmille ei muodostuisi huolta leimautumisesta tai tunnetta, että mahdollisesti jossain vaiheessa oma lapsi otetaan huostaan, jos huomataan oman vanhemmuuden puutteellisuus. On lähdettävä perheen auttamisen näkökulmasta. Etsivät perheohjaajat ohjaisivat perhettä tarpeen mukaan oikeisiin palveluihin mutta nostaisivat myös tarpeen vaatiessa hihat ylös ja auttaisivat perhettä saavuttamaan järjestystä arkeen. Etsivät voisivat ohjata perhettä oikeaan ja terveelliseen elämänrytmiin. He voisivat mahdollistaa lapselle ja mahdollisesti väsyneille vanhemmille aikaa mielekkäälle yhdessäololle, ja sillä välin ohjaaja laittaisi tarpeen vaatiessa kodin järjestykseen - arjen puhtauden, siisteyden ja hyvinvointia edistävän elämänrytmin alulle, tätä jatkossa tukien. Tällaiset etsivät tekisivät tiivistä työtä sivistyksen ja soten toimijoiden kanssa. Keskeistä on, että työ jalkautuu konkreettisesti perheen arkeen ja kotiin palavereiden ja neuvonpitojen sijasta. Arvioisin suurimman tarpeen tämän tyyppiselle työlle koskettavan noin 3 - 5 prosenttia ikäluokastaan. Kajaanin kokoisessa kaupungissa kyse olisi noin 10 - 20 perheestä per ikäluokka.

Voisiko yhteisö säätää kotiintuloajat nuorille vanhempien vanhemmuuden tueksi? (Poliisin suosittamat lasten kotiintuloajat puhuttavat – ”Helppohan puskista on neuvoja huudella”; Kotiintuloajat Oulun seudullaPoliisi kehottaa asettamaan lapsille ja nuorille kotiintuloajat koulujen alkaessa: "Lapsen paikka ei ole öisellä kadulla") On lapsen edun mukaista, että hänen ei anneta harhailla reppu selässä porukoissa iltamyöhään. Vielä 20 vuotta sitten tällainen oli mahdollista, eikä välttämättä kovin haitallista nuorille mutta aika on muuttunut. Oletko muuten ajatellut koskaan, minkä viestin kavereille ja minkä roolin lapselle vaikkapa tuo viattoman tuntuinen reppu antaa? Oletko miettinyt lasten ja nuorten pukeutumisen merkitystä, minkä viestin tietyt muodissa olevat vaatteet antavat ja minkä roolin tietty pukeutuminen antaa nuorelle? Kannattaa seurata lapsen käytöstä ja huomata. Kyse ei ole ihan pikkujutusta, varsinkin jos kodissa asiat eivät ole kovin hyvin ja ns. hyvää kasvua suojaavia tekijöitä uupuu lapsen elämästä (ks. Suojaavat tekijät kehityksen turvaajina). Rooli luo tietyn hengen ja pikkuhiljaa roolin mukaisen tavan toimia, käyttäytyä ja ajatella, joka ei välttämättä tue enää lapsen hyvää kasvua ja psyykkistä hyvinvointia. En tarkoita, että lapsille pitäisi määrätä koulupuku mutta kotiintuloaikojen ja vaikkapa energiajuomien myyntikiellon avulla tällaisiin pieniin signaaleihin voidaan vaikuttaa yhteisön kollektiivista vanhemmuutta tukemalla. Lapset ovat monin tavoin riippuvaisia aikuisista ja tämä riippuvaisuus täytyy konkreettisesti osoittaa lapsille. Tässä tarvitaan myös kollektiivisia tekoja. Oletteko tulleet miettineeksi lapsen aikuisesta riippuvaisuuden merkitystä? Yhteiskuntamme korostaa jo hyvin varhain lapsen kykyä tulla toimeen omillaan, päättää omista asioistaan. Tällä korostuksella on kuitenkin ikävä heijastus lapsen mieleen. Kun korostamme lapselle riippumattomuutta toisista ihmisistä ja omillaan tulemisen kyvykkyyttä, luo tämä lapselle valitettavasti vääränlaisen kuvan omista kyvyistään ja johtaa lopulta lapsia vain välinpitämättömyyteen ja kylmyyteen toisia ihmisiä kohtaan. Riippuvaisuus on osoitettua huolenpitoa, joka kasvattaa vastavuoroisuuteen ja empatiaan. Se kasvattaa lasta tunne-elämän tasapainoisuuteen ja sopivaan herkkyyteen tuntea toisten tarpeita.

Konkretiaa hyvälle arjelle ovat tietenkin yhteiskunnalliset ratkaisut, jotka mahdollistavat lapsen hoitamisen kotona huoletta, jos vanhemmalla on siihen halua ja mahdollisuuksia. Ajatus maksuttomasta varhaiskasvatuksesta on erittäin hyvä, kunhan tämä mahdollistetaan riittävällä kuntien palvelujen rahoittamisella. Peruspalvelujen valtionosuuksia on valitettavasti ja ohimennen todeten leikattu tuntuvasti läpi 2010-luvun. Lasten yhdenvertainen pääsy varhaiskasvatuksen piiriin on tärkeä näkökulma palvelun maksuttomuudessa mutta ajattelisin, että erityinen hyöty näkyisi nuorten perheiden taloudessa ja sitä kautta nuorten perheiden tunne-elämän tasapainoisuutta edistävällä tasolla. Talous on lapsiperheillä usein liiankin tiukka asuntolainojen, työuran alkuvaiheen matalan palkkatason, työttömyyden tai työsuhteen jatkuvuuden epävarmuudesta johtuen. Tiukka talous aiheuttaa mieltä ja psyykettä kuormittavaa epävarmuutta vanhemmille ja vanhemmutta kuormittavia ristiriitoja myös parisuhteeseen. Vanhempien huolet heijastuvat suoraan lasten mieliin ja jaksamiseen. Jos suojaavat tekijät ja perheen ulkopuolinen tuki on heikoilla, ovat mutkikkaat psyykkisen hyvinvoinnin ongelmat mahdollisia lapsen kasvussa ja ne voivat näkyä myöhemmin erilaisina oireiluina esimerkiksi koulussa.


Lopuksi - sanoilla, joita päätämme käyttää, on suuri merkitys kasvua edistävän koulutuksen ja hyvinvoivan yhteiskunnan kehittämisessä

Tuen merkitys ja vaikuttavuus ovat suurimmat 0 - 3 vuotiaiden lasten ja perheiden arjessa. Kun kasvun alku on hyvä, lapsi kestää myöhemmin paremmin monimuotoista ja väliin yllätyksellistäkin arkea. Totta kai varhainen puuttuminen ja tuki ovat myöhemminkin tarpeen, mutta jos tämä 0 - 3 vuotiaan vaihe ei ole riittävästi tuettu, ovat myöhemmät tukitoimenpiteet päiväkodissa ja koulussa lähinnä hyviä yrityksiä mutta toteutuvat liian myöhään, jolloin tuen vaikuttavuus voi jäädä heikoksi.

Aamun uutisoinnissa psyykkisen pahoinvoinnin yhdeksi "syyksi" nostettiin koulujen korostunut vaatimus lasten ja nuorten itseohjautuvuuteen sekä päiväkotien hektinen arki vaihtuvine työntekijöineen. Myös Kari Uusikylä nosti blogissaan "Karmeita uutisia suomalaisista lapsista" mm. tämän "koulunuudistajien lempilapsen" itseohjautuvuuden yhdeksi syyksi kasvaneelle pahoinvoinnille. Totta varmaankin toinen puoli asiassa, jos tämä itseohjautuvuus olisi lapsen omilleen jättämistä opetuksessa tai oppimisessa. Sen mitä aiheesta kuitenkin tiedän, en näe itseohjautuvuuden kouluissa olevan tällaista omilleen heittämistä vaan taustalla on aina opettajan tuki ja turva. Opetus ei myöskään ole, eikä saa olla jatkuvaa itseohjautumista vaan kehitystason huomioivaa erilaisten taitojen ja valmiuksien opettelua esimerkiksi itseohjautuvuuden osalta.

Mutta sanoja meidän tulisi miettiä, kun kehitämme koulutusta. Puhutaanko opetuksesta, oppimisesta, osaamisesta, sivistyksestä vai kasvusta? Sanat ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ohjaavat ajattelua ja lopulta tekoja. Teoista tulee sanojen näköisiä. On tarpeellista kysyä, mihin esimerkiksi oppimisen korostaminen johtaa koulussa? Mihin johtaa se, jos korostamme koulun tehtävänä hyvää kasvua ja kasvatusta? Mihin johtaa, kun korostamme koulutuspolitiikassa osaamista sivistyksen sijasta? Erityisesti päätöksenteossa ja valtakunnan tason strategisessa suunnittelussa sanoilla on merkitystä ja niiden käyttöä meidän pitää miettiä, kun kehitämme koulutusta ja kasvatusta tulevaisuuteen yhteiskunnan ja perheiden menestymistä ajatellen. Näillä sanoilla, niitä seuraavilla ajatuksilla ja teoilla on kauaskantoiset vaikutukset mm. ihmisten hyvinvointiin ja hyvään kasvuun muuttuvassa maailmassa.


Linkkejä

Vaikuttavuutta ennaltaehkäisevään työhön - mielekkäitä toimintatapoja lapsiperheiden tukemiseen


Osallisuutta kokevasta nuoresta kasvaa aktiivinen ja hyvinvoiva aikuinen

Terve sielu terveessä ruumiissa - lapset ja aikuiset liikkeelle!

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Työhyvinvointia etsimässä 3 - hyvä johtaminen ja itsensä johtaminen ovat avain työhyvinvointiin

Tämä on työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan kolmas osa.

Se, kenellä on vastaus kysymykseen "miksi", ymmärtää ja osaa käsitellä melkein minkä tahansa muutoksen tai uudistuksen sekä vastata kysymykseen "miten".

Katson, että työhyvinvoinnilla on hieman erilaiset kasvot erilaisissa ammateissa ja tehtävissä, vaikka perusta on kaikille samanlainen. Psykososiaalisessa työssä, kuten opettamisessa, korostuvat vuorovaikutus ja toisen ihmisen kohtaaminen. Tämä tekee työstä antoisaa mutta samalla henkisesti kuormittavaa. Jo pelkkä katse ihmisten välillä on sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Kun tästä lähdetään, on opettajan työssä kohtaamisten ja vuorovaikutuksen määrä päivittäin suuri. Tunteiden ja tuntemusten kirjo on valtava. Miten selvitä tästä innostuen ja voimaantuen aina uudestaan ja uudestaan kohti uusia kohtaamisia? Kysymys on ammatillinen ja myös persoonaan liittyvä. Oletettavasti valintakokeen kautta opetusalalle valikoituvat ihmiset, jotka omaavat lähtökohtaisesti kykyä ja taipumusta pärjätä sosiaalisissa tilanteissa ja voimaantuvat toisen ihmisen kohtaamisesta. Koulutus antaa välineitä ja varmuutta. Välineitä oman käyttöteorian muodostamiseen ja kehittämiseen ja sitä kautta välineitä oman ammatillisuuden ja itsetuntemuksen kehittämiseen. Varmuutta opettajuuteen ja sen kasvuun. Ymmärryksen ja itsetuntemuksen avulla voimme hieman säädellä työstä johtuvien tunteiden kuormittavuutta.

Se millaiseksi vuorovaikutus ja kohtaaminen työssä muodostuvat, perustuu meidän jokaisen omaan ihmiskäsitykseemme - tapaamme toimia toisten ihmisten kanssa. Tapaamme suhtautua tietoon ja tietämiseen. Ihmiskäsityksemme, niin opettajan kuin johtajan, on luettavissa tavasta, jolla toimimme toisten ihmisten kanssa. Jokaisen opettajan on kysyttävä, millainen on suhtautumistapani tietoa, tietämistä, toimintaa, toisia ihmisiä ja ympäristöä kohtaan. Riittää, kun osaa itse vastata itselleen tähän kysymykseen ja vastaus on itselle selkeä. Olemme tällöin jo hyvällä itsetietoisuuden ja itsetuntemuksen kehittymisen tiellä. Hyvinvoinnin ja ammatillisuuden kehittymisen tiellä. Kun oppii omaa tilaansa, oppii antamaan arvoa toisillekin. Ja kun alamme kokea ymmärtävämme toisen ihmisen tilan ja tilanteen, jossa hän elää elämäänsä, alamme nähdä mustan ja valkoisen sijasta värejä, elämän kirjoa. Alamme löytää itsellemme vastausta kysymykseen "miksi" ja siten opimme käsittelemään paremmin muutoksia elämässä, työelämässä, toiminnassa. Ammatillinen selkeys luo selkeyttä arkeen ja edistää siten yksilön työssäjaksamista.


Itsensä johtamisen ja johtamisen perusta on hyvässä itsetuntemuksessa, itsetietoisuudessa ja itsetunnossa

On hyvä muistaa, että työ on yleensä aina tekijänsä näköistä. Loppujen lopuksi oikeastaan kaikki on vain ihmisen tekemää ja määrittämää. Siksi jokaisen tulisi ensinnäkin luottaa omaan tekemiseen ja tapaansa toimia, jos toiminta on yleisesti hyväksyttyä ja toisia arvostavaa ja toiset huomioonottavaa. Ihmisen itsetuntemus on tässä(kin) kaiken perusta. Jotta em. oman ihmiskäsityksen tunnistaminen ja sitä kautta tapahtuva ammatillinen kasvu voi toteutua, edellyttää tämä halua oman itsetuntemuksen kehittämiseen. Katson, että voimme jokainen kehittää omaa itsetuntemustamme, jos omaamme halua tähän. Ajattelisin, että itsetuntemus on itsetietoisuuden ja itsetunnon perusta. Itsetietoisuus on suhteemme meitä ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin. Itsetietoisuus on alkeellisimmillaan yksilöllistä itsetietoisuutta, pienten lasten tietoisuutta, jossa muu maailma on täysin itseä varten. Subjektiivinen itsetietoisuus on edelleen lapsen itsekeskeistä tietoisuutta. Maailma on vain minua ja tarkoituksiani varten. Aikuisella, jonka tietoisuus on subjektiivinen, leimallista voisi olla esimerkiksi voimakas oman edun tavoittelu toiminnassa. Objektiivisen itsetietoisuuden tasolla pystymme sanan mukaisesti asioiden objektiiviseen tarkasteluun, irrallaan omista intresseistämme. Persoonallisen itsetietoisuuden tasolla tapahtuu parhaimmillaan uuden luominen. Pystymme teesien ja antiteesien sijaan asioiden synteesiin. Itsetunto on näkyvä osa käyttäytymistämme ja voimme ovat vahvan tai heikon itsetunnon. Itsetuntemusta ja sitä kautta myös itsetietoisuutta ja omaa valmiuttaan (itsensä) johtamiseen voi kehittää itsessään mm. seuraavilla tavoilla:
  • Yksin oleminen, rauhoittuminen, jolloin mahdollistuu omien tunteiden ja tunnetilojen kuunteleminen, tunnustelu, sietäminen, selittäminen ja hyväksyminen.
  • Lukeminen, kirjoittaminen - oman mielikuvituksen kehittäminen, tunteiden kokeminen ja tunteiden sekä ajatusten näkyväksi tekeminen.
  • Kaikki luova työ ja itselle mielekäs tekeminen, jonka kautta voi löytää omia vahvuuksia, kokea onnistumisia ja kehittää omaa mielikuvista.
  • Liikunta, oman fyysisyyden tunteminen, kuunteleminen - liikunta auttaa kohtaamaan myös omia rajoja, vahvuuksia sekä opettaa kuuntelemaan omaa kehoa ja fyysisiä tuntemuksia.
  • Toisilta saatu palaute omasta toiminnasta ja tahto ottaa sitä rakentavasti vastaan.
  • Halu asettua toisen asemaan erilaisissa tilanteissa ja sitä kautta myös kykyä tuntea empatiaa, kyky kuunnella.
  
Hyvä johtaminen on hyvinvoivan työyhteisön perusta

Perusajatukseni niin johtamiseen kuin työntekemiseen liittyen yleensä on se, että jokainen haluaa olla työssään hyvä ja jokainen haluaa tehdä työnsä hyvin. Kukaan ei halua tahallaan tai tietoisesti tehdä väärin asioita työssään. Toisaalta ihminen voi olla syystä tai toisesta niin väsynyt, ettei kykene parhaaseensa vaikka haluaisi. Syy voi löytyä työstä, sen kuormittavuudesta tai vapaa-ajan tai perhe-elämän kuormittavuudesta. Yhtä kaikki väsynyt ihminen ei pysty ajattelemaan ja toimimaan yhtä kirkkaasti ja tehokkaasti kuin normaalin vireystilan omaava ihminen ja työn tekeminen alkaa näyttäytyä virheinä ja puutteellisena työntekemisenä.

Edellä kuvatulla ihmiskäsityksellä on suuri merkitys sille, miten lähtökotaisesti suhtaudumme toisiin ihmisiin, toimintaan työssä, tietoon, tietämiseen ja vaikkapa lopputulokseen. Johtaja, jonka peruseetos on, että esimerkiksi lopputulokseen on vain yksi tie, tie joka on hänen mielessään, saa aikaan toimintakulttuurin, jossa on vahvasti oikeita ja vääriä tapoja tai ratkaisuja. Johtajat ovat ne, jotka omaavat mahdollisia ratkaisuja ja tietävät asemansa tai koulutuksensa ansiosta enemmän kuin työtekijät. Tällainen johtaja osaa sanoa, missä meni pieleen mutta ei juurikaan tarjoamaan työtä tukevia ratkaisuja tehdä toisin.

Johtaja on työntekijään nähden tärkeässä roolissa ja siinä millaiset edellytykset onnistumiselle ja hyvälle työntekemiselle johtaja luo organisaatioon. Hyvän johtamisen lähtökohtana on johtajan hyväntahtoisuus työntekijöitä kohtaan. Kirjassa Sodankäynnin taito Sun Tzu toteaa: ”Kun ihmisiä kohdellaan hyväntahtoisesti, oikeudenmukaisesti ja oikeamielisesti ja heille osoitetaan luottamusta, armeija on yksimielinen ja palvelee johtajiaan ilomielin” Johtajan hyväntahtoisuus ja oikeudenmukaisuus johtavat luottamukseen, luottamus iloon ja ilo poistaa toimintakykyä ja jaksamista kuormittavat pelot. 

Hyvään johtamiseen johtavia asioita voi listata varmaankin monella tavalla ja seuraavaan olen koonnut muutamia tekijöitä, joita hyvässä, luottamusta ja työniloa edistävässä johtamisessa ilmenee. Hyvä johtaja:
  • Huolehtii koko työyhteisöstä ja osoittaa arvostusta jokaiselle työyhteisön jäsenelle. Tämä lähtee siitä, että johtaja tervehtii jokaista työntekijää. 
  • Huolehtii tiedonkulusta ja siitä, että edellytykset, resurssit ja välineet tehdä työtä ovat kunnossa.
  • Jakaa vastuuta, ei vain delegoi tehtäviä.
  • Sallii yrittämisen, kokeilemisen, erehtymisen ja sitä kautta myös mahdollisuuden onnistumiseen.
  • Osaa nähdä pienimmän riesan tien eli ymmärtää, milloin on viisasta antaa periksi tai jättää jokin asia omaan arvoonsa tai jättää asiaan puuttumatta.
  • Toimii vaikeina hetkinä ja vaikeissa tilanteissa työntekijän tukena. 
  • Osaa näyttää suuntaa ja kuvaa paremmasta tulevaisuudesta yhteisen tekemisen kautta.
  • Hyväksyy virheitä, erilaisuutta ja taitojen tai kykyjen puutteellisuutta, koska tietää, että tämä sisältää ihmisissä kehittymisen mahdollisuuden.
  • Näkee, että ratkaisuun on olemassa monta erilaista tietä.
  • Mahdollistaa keskustelun ja erilaiset näkökulmat.
  • On terveellä tavalla nöyrä eli osaa heittää turhan arvokkuuden ja turhanpäiväiset periaatteet nurkkaan.
  • Huomioi onnistumiset, kiittää ja antaa ”kunnian” onnistumisesta työntekijälle.

Muuttuva maailma ja työ edellyttävät kykyä hyvään itsensä johtamiseen

Muuttuva maailma haastaa johtamista ja perinteisiä organisaatiorakenteita. Johtajan rooli muuttuu mutta niin muuttuu myös työntekijän rooli. Jo se, että olemme siirtyneet autoritäärisestä määräyskulttuurista neuvottelevaan keskustelukulttuurin tarkoittaa sitä, että työntekijöiltä odotetaan enemmän kykyä ottaa ja kantaa vastuuta työstä, mitä aiemmin. Muuttuvassa maailmaa työntekijätaidot ja jokaisen kyky itsensä johtamiseen korostuvat. Tämä tarkoittaa meidän jokaisen toiminnassa mm. seuraavia asioita:
  • Joka aamu on meidän jokaisen itsemme päätettävissä, millaisen asenteen tuon mukanani työpaikalle ja miten suhtaudun toisiin työkavereihin.
  • Omaan arvostavan suhtautumistavan toisia ihmisiä ja ympäristöäni kohtaan. 
  • Omaan joustavuutta ja kykyä muuttaa toimintatapojani tarpeen vaatiessa. 
  • Haluan nähdä kokonaisuuden ja ymmärrän sekä hyväksyn sen, mihin voin vaikuttaa ja minkä kanssa on vain elettävä. 
  • Omaan kiinnostusta tuunata työtäni, mietin aktiivisesti keinoja tehdä asiat paremmin. 
  • Tiedän, mihin voin vaikuttaa ja siten sen, mistä kannattaa huolehtia. Tiedän myös sen, mihin en pysty vaikuttamaan, josta on turha kantaa huolta tai rasittaa omaa ajatusta, mieltä ja jaksamista. 
  • Haluan olla terve ja pysyä terveenä. Nukun hyvin ja syön terveellisesti. Harrastan liikunta mahdollisuuksieni mukaan. Huolehdin säännöllisestä elämänrytmistä. Osaan tunnistaa, milloin väsymys on itseni ja elämäntapojeni aiheuttamaa ja milloin työstä johtuvaa.
  • Haluan kehittää itseäni ja taitojani, myös omatoimisesti. 
  • Kehitän tietoisesti keinojani purkaa stressiä ja unohtaa aktiivisesti työt, kun työ vaihtuu vapaa-ajaksi. 
  • Tunnistan ja hyväksyn erilaisuuteni, keskeneräisyyden ja vajaavaisuuteni. Hyväksyn tämän myös toisissa.
  • Uskallan ottaa vastuuta ja tarttua tekemiseen omatoimisesti.

Lopuksi

Työhyvinvoinnin edistäminen on jatkuva tie. Lähtökohtaisesti luomme jokainen itse perustan hyvinvoinnillemme. Työyhteisössä johtajan rooli, arvot ja asenteet ovat tärkeässä roolissa. Voidaan sanoa, että mikä on ylhäällä, on alhaalla. Papit ovat piispojensa näköisiä. Sanonnalla on kaksi merkitystä. Ensinnäkin johtajan arvot ja tapa toimia, tapa suhtatua toisiin ja työhön heijastuu työntekijöihin. Organisaatiosta tulee johtajansa näköinen. Toisaalta johtajan tehtävä on palvella työntekijää tekemään ja saavuttamaan parhaansa. Johtajan pitäisi osata siten asettua työntekijän "alapuolelle" tukemaan. 

Muuttuvassa ja alati kovempaa muuttuvassa maailmassa emme kukaan voi ulkoistaa itseämme työyhteisön työhyvinvoinnin edistämisessä. Yksittäisellä työntekijällä on merkittävä rooli kohdallaan siinä, millaista ilmapiiriä on työyhteisöönsä luomassa. Muuttuva maailma ja muuttuva työ edellyttävät myös vahvoja työyhteisötaitoja ja itsensä johtamisen taitoja. Iästä riippumatta meillä jokaisella on joka päivä mahdollisuus itsensä kehittämiseen ja oman itsetuntemuksen ja sitä kautta entistä vahvempien itsensä johtamisen valmiuksien ja taitojen kehittämiseen.


Työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan tekstilinkit:


Työhyvinvointia etsimässä 2 - mikä meitä uuvuttaa työssä?

Tämä on työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan toinen teksti, jossa pyrin muodostamaan kuvaa siitä, mikä meitä uuvuttaa työssä. Ensimmäinen teksti käsitteli työtä muuttuvassa maailmassa.

Jo edesmennyt professori, onnellisuustutkija Juha Perttula esitti aikoinaan, että työssä jaksamisen perusta on työn selkeydessä, ei työn helppoudessa. Ajatukseen on helppo yhtyä. Ponnistelu ja vaivannäkö sekä muuttuvat ja monipuoliset tilanteet töissä aiheuttavat positiivista painetta ja positiivista stressiä. Helpot ja rutiiniluonteiset tehtävät turruttavat ja väsyttävät. Perttulan mukaan selkeys perustuu erityisesti ihmisten välisessä toiminnassa jokaisen oman ihmiskäsityksen tunnistamiseen. Tämän blogisarjan kolmannessa osassa kuvaan hieman tarkemmin tätä ihmiskäsityksen problematiikkaa.


Kiirettä, epäselvyyttä, eripuraa, huonoja elintapoja sekä pelkoja

Työhyvinvointia on helppo lähestyä negatiivisen eli työpahoinvoinnin näkökulmasta. Olen listannut seuraavaan "omasta päästä" tekijöitä, joiden arvelen aiheuttavan kuormituksen tunnetta sekä väsymystä töissä:
  • tavoitteiden ja odotusten välinen ristiriita suhteessa todellisuuteen
  • kiire, asioiden ja ihmisten paljous
  • minuuttiaikataulu
  • perustelemattomat ja nopeat muutokset
  • epäjohdonmukaisuus, epäselvyys
  • mahdottomuus vaikuttaa omaan työhön ja sen kulkuun
  • epäluottamus ja eripura
  • heikko tiedonkulku, viestintä 
  • turhat, turhantuntuiset tai kasautuvat työt
  • heikko ihmisten välinen vuorovaikutus, ristiriidat
  • huono johtaminen
  • kiusaaminen
  • huono fyysinen kunto 
  • huumorintajuttomuus ja joustamattomuus 
  • epäsäännöllinen ja epäterve elämä 
  • jatkuva virheiden ja puutteiden hakeminen 
  • ennakkoasenteet 
  • pelko ja huolet 
  • turha periaatteellisuus 
  • kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä muita tai muualle 
  • tragedia omassa tai läheisen elämässä
Moni edellä esitetty asia kulminoituu johtamiseen mutta myös kunkin itsensä johtamiseen. Opettajien arjessa painottui kiireen kokemus ja kiireen aiheuttama työn uuvuttavuus. Sama pätee omalla tavallaan myös kaikkiin muihin ammatteihin. Miten kiirettä ja kiireen tuntua voi katkaista, voiko siihen vaikuttaa itse? Sähköiset kalenterit ovat viheliäinen keksintö. Melkein kuka vain voi sinne painaa palaverikutsun ja vastaanottajan harteille jää hyväksyminen tai kieltäytyminen. Joskus on vaikeaa sanoa, ei. Jos ein sanominen on usein vaikeaa, on kiire pian taattua ja minuuttiaikataulut ohjaavat arkea.

Koulutyössä kiirettä aiheuttavat erilaiset työjärjestystä rikkovat tapahtumat ja projektit. Moni opettaja kokee, että kunpa olisi sellainen viikko, jolloin saisi täysin keskittyä vain oppiaineen opettamiseen ja rauhoittua sen äärelle. Uskallan väittää, että tämän lisäksi kiireen tuntua aiheuttaa myös oppiaineiden sisältöjen ja opsin tavoitteiden välinen "eripura". Oppikirjat, oppiaineen sisällöt ovat sellaisenaan raskaat ja täynnä asiaa, joka kaikki ei ole relevanttia OPSn tavoitteiden näkökulmasta. Ne opettajat, jotka ovat todenneet, että ovat unohtaneet oppikirjat ja keskittyneet ensin OPSn tavoitteisiin ja sieltä johdettuun opetukseen ja oppikirjoja ym. materiaalia käytetään välineenä tavoitteiden toteuttamiselle, on antanut opetukseen väljyyttä ja aikaa runsaasti. Sinänsä päivänselvä asia, mutta onko kuitenkaan kaikkialla?

Kiireen katkaisemiseksi (kouluissa) voisi toimia esimerkiksi seuraava muistilista:
  • Tunne oma käyttöteoriasi. Määritä se itsellesi selkeäksi ja luo sitä kautta varmuutta työllesi. Luota omaan osaamiseesi ja tee työstä vähintään itselle näkyvää ja itsesi näköistä. Kokemusten, tapahtumien ja ajatusten kirjaaminen muistiin sekä oppimateriaalin tekeminen itse ovat oman työn näkyväksi tekemistä.
  • Muista, että oppikirjatieto on vain väline saavuttaa OPSn tavoitteet. 
  • Vaali yhteistyötä ja tiedon jakamisen kehittämistä sekä rakentavaa pedagogista / ammatillista keskustelua kollegoiden kanssa.
  • Edellytä oppilailta ja itseltäsi alusta loppuun huolella tekemisen kulttuuria. Järjestä tällöin riittävästi aikaa tekemiselle – minuuttiaikataulu ei mahdollista sinun itsesi, eikä oppilaidesi autonomiaa. On oltava aikaa ajatella ja itse voimme vaikuttaa ajankäyttöön, jos sitä haluamme. Toimistotyössä aikaa on "budjetoitava" itselle eli merkattava päiviä tai tunteja, jolloin sinulla on palaveri itsesi kanssa.
  • Ota opetukseen mukaan taidetta ja kädentaitoja rytmittämään arkea läpäisevästi. Kokemaan tai tekemään. Tämä rauhoittaa oppilaita.
  • Luo struktuuria opetukseen ja pidä kiinni tästä selkeydestä – opetus alkaa selkeästi, päättyy selkeästi, kokeet, kotitehtävät jne. ovat rytmitetty osaksi arkipäivää ja viikkoa, toistuvat säännöllisesti ja ovat siten kaikkien ennakoitavissa.

Työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan tekstilinkit:


Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa

Työhyvinvointi ja sen edistäminen organisaatiossa on yksi keskeisistä asioista, mitä johtajan tulee huomioidaan työssään, johtamisessa. Pidin 29.10.18 Kainuun OAJ:n pyynnöstä työhyvinvointia käsittelevän luennon opettajillemme, johon tämä kolmiosainen blogi perustuu. Kaikkinensa aihe on laaja ja huomaan pystyväni vain raapaisemaan aihetta arkiseen sävyyn. Blogi on pilkottu seuraaviin kolmeen osaan:

Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa
Työhyvinvointia etsimässä 2 - mikä meitä uuvuttaa?
Työhyvinvointia etsimässä 3 - hyvä johtaminen ja itsensä johtaminen ovat avain parempaan työhyvinvointiin



Työelämää vai elämää? Hyvinvointia vai työhyvinvointia?

Ajattelen, että elämä on työelämää ja työelämä elämää. Toisin sanoen en näe työtä erillisenä osana elämästä, jonka vuoksi pitäisi puhua erikseen elämästä jossain muualla ja työelämästä. Olen joskus törmännyt vertaukseen elämän lepäämisestä kolmijalan varassa, jonka muodostavat työ, perhe ja vapaa-aika. Ihmisen arkinen elämä on tämän kolmijalan varassa. Kun säilytämme tasapainon näiden kolmen tekijän suhteen, on elämä tasapainossa. Mikäli jokin jaloista alkaa korostua liikaa tai murtuu, häviää tasapaino ja ihminen alkaa voida pahoin. Työelämä on kuitenkin erittäin hyvä käsite, koska se fokusoi keskustelun työhön ja ihmisten muodostamaan yhteisöön ja organisaatioon, jossa tehdään yhdessä töitä.

Työhyvinvointi käsite on samaan aikaan erittäin hyvä käsite mutta samalla inhimillisesti ajateltuna sensitiivinen, yksilöllinen ja myös monitahoinen käsite. Käsitteenä työhyvinvointi on hyvä siksi, että tilanne voi elämässämme olla se, että voimme työssämme pahoin vaikka muussa elämässä perheen kanssa ja vapaa-ajalla voimme erittäin hyvin. Työhyvinvointi ei vain toimi. Työhyvinvointi on myös sensitiivinen käsite. Vaikka ihminen on erittäin sopeutuvainen ja joustava olento, on työhyvinvoinnin perusta vahvasti psyykkinen ja fyysinen. Psyykkinen ja fyysinen voivat pettää ihmisen elämässä vaikka kuinka yrittäisi huolehtia elämän tasapainosta ja hyvinvoinnistaan. Saarnaaminen tai moralisointi hyvän elämän ja hyvien elintapojen puolesta ei auta. Luonto on ihmistä mahtavampi ja kykenemme loppujen lopuksi vaikuttamaan vain vähän luonnonvoimiin, kuten sairastumiseen tai uupumiseen. Koska työhyvinvointi on yksilöllinen, inhimillinen ja herkkä aihe, on se myös monitahoinen. Työhyvinvointiin vaikuttavat monet inhimilliset ja rakenteelliset tekijät. Toisaalta kaikki on päivänselvää: osataan käyttäytyä ihmisiksi, kiittää, sanoa päivää ja anteeksi. Toisaalta työhyvinvointiin on monia reittejä ja siihen on hyvin usein kaksi tai useampi ihminen sidoksissa, jotka vaikuttavat toiminnallaan yksilöön.


Muuttuva maailma haastaa ihmisen ja työn

2020-luvun kynnystä kuvaavat hyvin vertaukset tavan ja tietoisuuden leviämisestä sekä tiedon määrän kasvusta. Sanotaan, että televisio saavutti 50 miljoonaa käyttäjää 13 vuodessa. Internet yleistyi yhtä laajalle neljässä vuodessa, Angry Birds tavoitti 50 miljoonaa käyttäjää 35 päivässä ja Pokémon Go kahdessa viikossa. Tiedon määrän sanotaan kasvavan vuosittain liki 10 prosenttia ja kaksinkertaistuvan yhdeksän vuoden välein. Vuodesta 1950 vuoteen 2000 tieteilijöiden määrä kasvoi 10 miljoonasta yli 100 miljoonaan. Elämme verkottuneessa maailmassa, jossa miltei kaikki on mahdollista tiedon levittämisen ja tuottamisen näkökulmasta. Elämme maailmassa, jossa tavoitteita pitää päivittää ja tarkastaa entistä kiivaampaan tahtiin. Kuvaavaa on, että juuri kun saimme valmiiksi esimerkiksi lukion opetussuunnitelmauudistuksen ja uuden OPSn käyttöömme, uutta on ryhdytty jo valmistelemaan. Muutos ja epävarmuus kalvavat mieltä ja uuvuttavat ihmisiä. Ihminen menettää helposti hallinnan tunteen ja uupuu vyöryvän tietomäärän ja tapahtumien alle. Miten ihminen kestää muutosta parhaimmillaan jopa voimaantuen aina uudestaan ja voiko yksittäinen ihminen hallita muutosta? Luotan siihen, että vastaus näihin kysymyksiin on myönteinen - kyllä kestää ja kyllä voi.


Mitä työltä edellytetään muuttuvassa maailmassa?

Yhteiskunta on muuttunut jo aikaa sitten autoritäärisestä ja käskevästä kulttuurista neuvottelevaan kulttuuriin. Uusien työelämään astuvien sukupolvien kohdalla puhutaan milleniaaleista tai Y-sukupolvesta (1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin syntyneet) sekä tätä nuoremmasta Z-sukupolvesta. Petteri Kallio ja Arttu Puhakka (2015) kuvaavat kirjassaan Future Leadership, johtajuusseikkailu 2015, nuorten sukupolvien työelämän arvoja. Uusien sukupolvien sanotaan pitävän aiempaa enemmän yrittäjämäisestä työotteesta ja haluavat hallita työtään itse. Y-sukupolven mukaan työssä tulee olla kivaa ja he työskentelevät mielellään vain organisaatioissa, joiden arvot tukevat omia arvoja. Arvostus ja kunnioitus esimerkiksi johtajaa kohtaan muodostuu vain, kun siihen on aihetta, ei automaattisesti aseman perusteella. Uudet sukupolvet eivät motivoidu vain rahasta vaan vapaudesta ja hauskuudesta työssä. Nuoret rakastavat yksilöllisiä ratkaisuja sekä räätälöintiä. Työ tapahtuu tiimeissä innovoiden, kyseenalaistaen ja johtoa haastaen.

Olipa niin tai näin, on selvää että arvot ja arvostukset muuttuvat. Pidän varmana sitä, että raha ei motivoi nuoria sukupolvia työssään yhtä paljon kuin työn laadulliset mielekkyystekijät sekä hyvä ja innostava organisaation ilmapiiri. Hyvä pöhinä töissä on kaiken ikäisille hyväksi. Työhyvinvointi ja innostus työssä ovat seurausta organisaation psykologisista sekä rakenteellisista tekijöistä. Ajattelisin, että menestyvä organisaatio luo tai on jo luonut itselleen seikkaperäisen työn kehittämisen vision ja ohjelma / strategian, jonka avulla organisaatio määrittää tahtotilaansa kehittää työtä, työn tekemistä ja työolosuhteita. Näin tärkeäksi muodostuu määrittää työn autonomisuutta, työntekijöiden kyvykkyyden kehitystä sekä yhteisöllisyyttä edistävät rakenteet ja ratkaisut sekä näiden kehityssuunta. Organisaatioiden on mietittävä menestyäkseen hyvin konkreettisellakin tasolla muun muassa:
  • Millaiset etätyön käytänteet mahdollistavat omaehtoisuutta edistävän työn tekemisen?
  • Kuinka muodostetaan ihmisiä innostavat kokous- ja muut yhteistyökäytänteet työyhteisöissä?
  • Miten tiimit toimivat ja miten tiimityötä toteutetaan erilaisten vastuualueiden arjessa?
  • Kuinka ihmisille jaetaan vastuuta tehtävien delegoinnin sijasta?
  • Miten organisaatio aikoo hyödyntää teknologiaa erilaisten työprosessien kehittämiseksi, etätyön mahdollistamiseksi tai tiimien vuorovaikutuksen ja tiedonjaon sekä tuottamisen tueksi?
  • Miten ihmisille mahdollistetaan vapautta oman työn kehittämisen?
  • Kuinka edistetään systemaattista täydennyskoulutusta sekä sen seurantaa?
  • Millaiset palkitsemisen käytänteet kannustavat työn kehittämiseen?
  • jne. 




maanantai 19. marraskuuta 2018

Pois poteroista! Suomalaista koulua kehitetään vain rakentavalla keskustelulla ja yhteiseen hiileen puhaltamalla

Näppäimet ja mieli sauhuvat varmasti monen opettajan, tutkijan, virkamiehen tai emeritusopettajan koneella, kun Hesari uutisoi 18.11.18 Liisa Keltinkangas-Järvisen ja Aino Saarisen tuoreesta tutkimuksesta, jossa oppilaan itseohjautuvuuden, digitaalisten laitteiden käytön sekä ilmiölähtöisen opetuksen katsotaan heikentävän - uutisen mukaan merkittävästi - koululaisten oppimistuloksia (Helsingin Sanomat: Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi).

Rintamalinjat piirtyivät kartalle nopeasti. Sosiaalisen median keskustelupalstan kolme merkkipampulaa "joku kirjoittaa kommenttia" hölskyivät jatkuvasti näytöllä, kun lueskeli artikkelin herättämiä ajatuksia. Itsekin löysin heti oman poteroni. Seuraavassa muutamia laukauksia aihetta kohti. Tutkimus on itseltä lukematta ja sikäli ajatukseni perustuvat ilmeisen provokatiiviseen lehtiartikkeliin ja muutamiin valistuneen tuntuisiin sosiaalisen median kommentteihin eli keskustelun avauksiin.


Intomieliset innovaattorit ja vanhan liiton jarrumiehet

Tyytyväisenä täytyy todeta, aiheeseen liittyvän sosiaalisen median keskustelumäärään viitaten, että koulun merkitys yhteiskunnallisena instituutiona on merkittävä. Koulu ja sen uudistaminen herättävät tunnetta ja mikä myönteisintä, keskustelua, joka vie ajallaan opetussuunnitelmaa ja koulua eteenpäin. Valitettavasti vallitseva keskustelu, paitsi tässä tapauksessa niin myös yleensä, on usein monipolvista ja myös monitulkintaista. Opettajapolot, vanhemmat, rehtorit ja me sivistysjohtajapoloiset elämme ja teemme töitä lasten paremman tulevaisuuden eteen melkoisessa ajatusten ja intressien ristiaallokossa. Mennäänkö opetus vai kasvatus vai kenties pedagogiikka edellä, kuten eräässä postauksessa todettiin (mitä se tarkoittaneekaan) vai onko kysymys sittenkin vain menetelmistä ja nikseistä vaiko raikkaista tai sitten tunkkaisemmista tuulahduksista? Selvää on kuitenkin se, että kysymys on yhteiskunnan tärkeimmästä tehtävästä, ihmisten kasvatuksesta ja sivistyksen edistämisestä, johon monella meistä on jo luontaisesti halu vaikuttaa ja laittaa lusikkansa soppaan tai vaikka edes sylkäistä kiehuvaan pataan.

Vaikka uutisessa ei taidettu viitata sanallakaan uuteen perusopetuksen opetussuunnitelmaan, oli monella tulkinta selvä ja rivien välistä luettiin, että uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet edistävät eriarvoisuuden kasvua ja heikkojen oppimistulosten aikaansaamista (ks. esimerkiksi Koulu-uudistuksen uutisankka?). Keskustelun tiimellyksessä kaivettiin esiin mielenkiintoista tietoa myös oppimisen taustalla olevista vaikuttimista - kuinka paljon opettajajohtoinen opetus edistää oppimista, miten ryhmätyöt, mikä rooli on digitaalisilla välineillä oppimisen edistämisessä (ks. Antti Moilasen postaus tästä linkistä). Sivuhuomautuksena todeten, Moilanen on kirjoittanut uusimpaan Kasvatus-lehteen (4/18) analyysiin avoimen opetuksen yhteydestä oppilaiden itsenäisyyteen opetuksessa (Kehittääkö avoin opetus oppilaiden itsenäisyyttä? Meta-analyysien ja tutkimusten tarkastelua). Varovaisen tulkinnan mukaan voisi todeta, että kehittää ja ei siitä suurta haittaakaan ole oppimiselle. Mutta takaisin keskustelun luokitteluun. Edellä kuvatun kahden teeman lisäksi keskusteluun nousivat painotukset siitä, kuinka opetuksen kehittämisen rintamalla toimivat intomieliset innovaattorit ja epätieteelliset markkinamiehet ovat saaneet vallan ja vieneet suomalaisen opetuksen kehittämistä harhaan kehittämällä digitaalisia oppimisympäristöjä, painottamalla oppilaan itseohjautuvuutta sekä lisäämällä kouluun toiminallisuutta ns. ilmiölähtöisen opetuksen nimisissä. (ks. esimerkiksi Miksi koulumme Pisa-tulokset heikentyvät jatkuvasti?; Uuden oppimisen mahalasku.) Kai-Ari Lundell aloitti blogipostinsa kuvaavasti runttaamalla "mitä minä sanoin" ja Kari Uusikylä päätti tekstinsä toteamukseen koulun suunnasta vastaaville ja markkinavoimien ohjaamille innokkaille innovaattoreille: "Älkää enää nimitelkö opetuksen tutkijoita, didaktikkoja, ja opettajia eilisen vangeiksi, kelkasta tipahtaneiksi pölvästeiksi. Jos itsetuntonne sallii, lukekaa vaikkapa kirja ”Opettajan didaktiikka.” Voitte oppia perusasiat ilmiöstä nimeltä ”opetus.” Vai olisiko asiantunteva luento asiasta tehokkaampi keino oppia ymmärtämään opetuksen pääasioita? Tutkimustulosten mukaan näin saattaisi hyvinkin olla." Harmillisesti tuo kirja "Opettajan didaktiikka" on noin 50 euron maksumuurin takana, eikä kaikkien saatavilla... Edellä esitettyjen juonteiden lisäksi huolta koulun ja oppimisen suunnasta esitettiin erilaisten inklusiivisten ratkaisujen vuoksi, uusien avoimeksi rakennettujen koulujen vuoksi sekä arvioinnin monitulkintaisuuden ja monimutkaisuuden vuoksi.


Huoli lasten hyvästä kasvusta ja suomalaisen peruskoulun tasa-arvoa edistävästä merkityksestä on kaikille yhteinen

Opetuksen ja kasvatuksen tulkinnat ja sitä kautta myös keskustelu ovat monipolviset. Meillä jokaisella on tässä kova työ pitää horisontti kirkkaana. Matti Rimpelä kommentoi (19.11.18) asiaa valottavasti faceboook päivityksessä Suomen opettajien ja kasvattajien foorumilla (teksti avautuu tästä linkistä) seuraavalla tavalla:
"Ydinviesti (Saarisen tutkimuksen) oli kuitenkin selvä. Lapset saavat erilaiset lähtökohdat kodeissaan varhaisina vuosinaan. Tämä tosiasia on Keltikangas-Järvisen mukaan jäänyt sivuun kodin ulkoisen tuen kehittämisessä, erityisesti varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa. Kodissaan hyvän alun ja jatkuvan tuen saaneet lapset hyötyvät enemmän ulkoisen tuen keskittymistä itseohjautuvuuteen, digitalisoitumiseen ja ilmiöoppimiseen sellaisenaan kuin sitä nykisin sovelletaan: Hitaasti kehittyville ja muuten erilaisille lapsille liian aikaisin ja liian paljon. Tähän on ajauduttu siksi, että kehittäjät eivät ole riittävästi ottaneet huomioon tutkimustietoa lapsen kehityksestä aikuiseksi. On menty uusi pedagogiikka edellä."
Lasten hyvän kasvun sekä perheiden hyvän vuorovaikutuksen ja vanhemmuuden kasvun tukemisen tarve on kasvanut määrällisesti paljon viime vuosina (Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti lisääntyneet Pirkanmaalla – Taysin lastenpsykiatriassa jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia). Kasvava polarisaatio on näkyvissä monin muodoin yhteiskunnassamme. Rakentava, eteenpäin luotaava keskustelu koulun kehittämisestä on tarpeellista. Huoli opetuksen tulevaisuudesta tasa-arvoisen perusopetuksen säilyttämiseksi on aiheellinen ja olettaisin, että jokainen koulun kehittämistä ajava tai edistävä henkilö pyrkii toimissaan tähän. Ajattelutavat hyvästä opetuksesta, hyvästä kasvusta ja oppimisesta ovat vain hyvin eriluonteiset. Keskeinen kysymys lienee se, mitä on hyvä kasvu ja kasvatus, mitä on hyvä oppiminen ja hyvä opetus? Näitä kysymyksiä olettaisin jokaisen meistä kysyvän. Uutisointi "opetuksen uudistamisesta" oli harmillinen, jos tämä repii entisestään ihmisten ajattelua joko mustaan tai valkoiseen, uuteen liittoon ja vanhaan liittoon. Koska huoli hyvästä kasvusta ja tasa-arvon edistämisestä on meille kaikille yhteinen on toivottavaa, että keskustelu etenee rakentavasti ilman poteroita ja leimaamista taantuneisiin tai intomielisiin uudistajiin. Tulosta saadaan aikaan vain rakentavalla, yhteiseen hiileen puhaltavalla keskustelulla.


Lopuksi: tavoitteesta on kysymys

Koulun kehittämiseen liittyen voisi todeta Broadya ja Deweytä mukaillen, että koulun toimintakulttuurin muutoksessa tai pedagogisessa virtauksessa on kysymys aina yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta. Jos tätä yhteiskunnassa ja lasten kasvun olosuhteissa tapahtunutta muutosta ei ymmärretä, pidetään opetuksen kehittämistä helposti vain muutamien opettajien mielivaltaisina keksintöinä, pahimmassa tapauksessa ohimenevänä hullutteluna, parhaimmassa tapauksessa vain joittenkin yksityiskohtien parantelemisena. Tuloksena on kehityksen jääminen metodiselle ja mekaaniselle tasolle.

Suomalaisen koulun edistymisen uhkana ei siksi ole itseohjautuvuus tai ilmiöopetus sinänsä, koska ne ovat vain juonne isompaa kokonaisuutta. Jos uhkakuvia halutaan hakea koululle ja yhdenvertaisuuden edistämiselle, ovat ne intressejä, jotka ohjaavat koulua nk. back to basics -suuntaan. Hesarin uutisointi Saarisen ja Keltinkangas-Järvisen tutkimuksesta (ottamatta kantaa tutkimukseen) on näitä voimia. Kuumetta ei mitata vatupassilla. Koulu ja oppiminen (=pitkäkestoinen muistaminen, kuten artikkelissa kirjoitettiin) ovat tavoitteellisesti ja toiminnallisesti laajempi kokonaisuus kuin yksittäiset metodit tai asioiden painaminen pitkäkestoiseen muistiin. Ei vain koulua vaan elämää varten. Ilmiöopetuksessa, eheyttämisessä, projekteissa, integroidussa opetuksessa - mitä sanaa saakaan käyttää - piilee sama ongelma tai riski kuin oppiainelähtöisessä opetuksessa tai ylipäätään opetuksessa: tavoitteena ovat vain tieto tai toiminta, eivät opsn tavoitteet. Jos oppikirja ja sisällöt ohjaavat yksinomaan opetusta, eivät opetussuunnitelmaan kirjatut tavoitteet, on lopputuloksena kiire, ähky, asioiden nopea läpikäynti, uupuminen ja oppimisen motivaation lasku. Jos projektit tai ilmiöt eivät juonnu opetussuunnitelman tavoitteista ja tavoitteisiin, on lopputuloksena ns. touhupedagogiikka ja tunne kaaoksesta, jossa ei oikeastaan opittu yhtään mitään. Juuri lehtiartikkelin esittämässä suunnassa. On houkuttelevaa palata perusteisiin, ehkäpä tasokursseihin ja kunnon rauhalliseen tekemiseen päivästä toiseen...


Muutama asiaa sivuava aiempi blogi:

Tulevaisuuden inklusiivisessa koulussa laaja-alainen oppiminen ja osaaminen ovat lapsen hyvän kasvun mahdollistajia #Educa2018

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Ähkyä koulussa - voiko vähemmän olla enemmän opetussuunnitelman tavoitteissa?

Tommi Kinnusen kolumni "Vähemmän olisi kouluissakin enemmän" herätti keskustelun koulutyön eetoksesta. Osassa keskusteluissa näyttää painottuvan opetukseen varatun tuntimäärän suhde opetuksen sisältöihin ja osassa laajempi koulutyön sekä tiedon eetos.

Kaikki arvokkaita näkökulmia. Tuntimääräkeskustelua pidän hiukan hankalana, koska en näe oppimisen ja tuntimäärän välisen suhteen olevan suoraan verrannollinen toisiinsa. Väliin tulee nimittäin muuttuja nimeltään "ihminen". Nuori ihminen motivaatioineen, taustoineen, kiinnostuksen kohteineen. Siksi asiaa olisi parempi katsoa laajemmasta tiedon ja tiedon merkityksen näkökulmasta. Toistot ja tunnit ovat oppimisen kannalta tärkeitä mutta perusta motivaatiolle tehdä työtä pitää olla ensin kunnossa, jolloin syventyminen ja syventäminen ovat aidosti mahdollisia toteuttaa. Kinnusella oli kolumnissaan pyrkimystä laajempaan katsantoon: "Tärkeää ei ole tunnistaa vaan soveltaa. Tärkeimmät kysymykset eivät ole mikä vaan miten ja miksi. Niiden avulla opimme soveltamaan, yhdistellään asioita ja luodaan sellaista uutta, mitä tänä päivänä emme osaa edes kuvitella."


Opetussuunnitelmat ovat pyrkimys vastata ajassa vallitseviin oppimisen ja kasvun haasteisiin

Vähemmän on usein enemmän. Tämä on totta. OPS-ähkyyn liittyen olisi kiinnostavaa nähdä opetussuunnitelmia käsittelevä sisällönanalyysi, miten OPSt ovat muuttuneet ajassa ja olemmeko osanneet uudistua ja luopua vai olemmeko vain kasanneet tietoa entisen lisäksi, niin kuin Kinnusen kokemus uudesta opetussuunnitelmasta on. Lyhyen googlailun perusteella OPS-uudistukseen liittyen on tutkittu OPSn tekijöiden, opettajien ja rehtoreiden kokemuksia OPSsta tai OPS-prosessista. Sinänsä tällainen tutkimus ei anna vielä tietoa siihen, miten OPSn sisältö on muuttunut niin määrällisesti kuin laadullisesti. Tuntemukset ja käsitykset ovat tärkeitä mutta tässä kysymyksessä määrällinen ja laadullinen analyysi olisi tarpeellista yhdistää. Vinkatkaa tai linkatkaa, jos tiedätte hyviä tutkimuksia aiheesta. Pari mielenkiintoista aihetta liippaavaa tutkimusta löytyi kuitenkin pikaisella katsannolla:

Harry Silfverbergin (2016) analyysi "Opetussuunnitelmauudistuksen implikoima tavoitetason nousu matematiikassa ja luonnontieteissä - totta vai tarua?" Vastausta tästä ei Kinnusen kysymykseen löydy mutta suuntaa sille kylläkin. Tutkimuksessa Silfverberg kysyi: "(1)Missä määrin POPS 2014:n tavoitteisto asettaa matematiikan ja luonnontieteiden oppimisen laadulle korkeamman vaatimustason kuin POPS 2004:n tavoitteisto arvioituna ns. uudistetun Bloomin taksonomian kehyksessä? (2) Miten matematiikka, fysiikka, kemia, biologia ja maantieto eroavat tässä suhteessa toisistaan?" Eroja löytyi OPSien ja oppiaineiden väliltä luomisen, ymmärtämisen, arvioinnin, soveltamisen, analysoinnin sekä muistamisen osalta. Tulkitsin, että aiemmassa OPSissa painottuivat enemmän muistaminen ja ymmärtäminen, kun taas uudessa OPSissa luominen ja soveltaminen. Tutkimuksen metodi oli kiinnostava ja sellainen, jonka avulla laajempi eri aikakausien opetussuunnitelmien sisällönanalyysi olisi kiinnostavaa ja myös tarpeellista tehdä.

Erja Vitikan (2009) väitöskirjan "Opetussuunnitelman mallin jäsennys: sisältö ja pedagogiikka kokonaisuuden rakentajina" tiivistelmä löytyy verkosta. Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena on ollut selvittää, millaisia pedagogisia piirteitä OPSt sisältävät. Tämän perusteella voidaan todeta vuosien 1994 ja 2004 opetussuunnitelmien osalta seuraavia eroja: "eri osa-alueiden väliset rajat ovat jyrkät, opetussuunnitelmat ovat oppiainepainotteiset ja perustuvat teoreettiseen, propositionaaliseen tietoon. Pedagogiikka on pääosin suljettua perustuen voimakkaaseen sisältöohjaukseen, strukturoituun oppilaan arviointiin sekä mitattaviin oppimiskokemuksiin. Opetussuunnitelma-asiakirjoissa on kuitenkin ilmentymiä integroidusta sisällöstä: vuoden 1994 perusteiden alkuosan teemat läpäisevät opetussuunnitelman eri osa-alueet systemaattisesti. Vuoden 2004 perusteissa puolestaan ilmenevät taidot, jotka yhdistävät eri oppiaineita toisiinsa. Perusteissa ilmenee myös avoin pedagogiikka koulun ulkopuolisten oppimisympäristöjen hyödyntämisen, oppilaiden kokemusten huomioimisen, opiskelun joustavuuden ja yksilöllisten painotusten myötä."

Pekka Rokka (2011) on tutkinut väitöskirjassaan "Peruskoulun ja perusopetuksen vuosien1985, 1994 ja 2004 opetussuunnitelmien perusteet poliittisen opetussuunnitelman teksteinä" kolmen eri aikakauden opetussuunnitelmien yhteiskunnallisia painotuksia ja ajan poliittisia heijastuksia OPSeissa. Metodina on ollut OPSien sisällön analyysi. Hän toteaa tulosten osalta mm. että: "Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteet on koulukohtainen, mutta vuosien 1985 ja 2004 perusteissa koulukohtaisuudelle jää vain vähän tilaa. Opetussuunnitelmien perusteita ohjaa heilurimainen politiikka, sillä vuoden 1994 avoimuudesta palattiin vuonna 2004 rajoitettuun vaikutusmahdollisuuteen. Tätä näkemystä toteutettiin myös vuoden 1985 opetussuunnitelmassa." Hän toteaa vuoden 1985 OPSn olleen "vapauttava teos", joskin OPSn lauseet sisälsivät paljon tulkinnan varaa. Vuoden 1994 OPS järisytti koulumaailmaa, kun koulut saivat laatia oma opetussuunnitelmansa. Vuoden 1994 OPS oli niin oppilaiden kuin opettajien työkalu. OPSn pelkistetty kieli tarjosi kouluille paljon liikkumavaraa. Vuoden 2004 OPS hidasti koulujen kehitystä, kun omakohtainen tekeminen OPSn taustalta väistyi. Opettajat palasivat tulkitsemaan ja muistamaan, mitä muut olivat OPSiin kirjoittaneet.


Opettajien yhteistoiminta ja -suunnittelu sekä rohkeus irtautua oppikirjoista koetun tietoähkyn lääkkeeksi 

Oppikirjojen rooli tai ylipäätään valmiin, tunti tunnilta etenevän opetusmateriaalin rooli opetuksessa puhuttaa meitä varmasti vielä pitkään. Ennen oli turvallista edetä koulussa valmiin materiaalin ja oppikirjan ohjaamana, oppikirjan aukeama kerrallaan kullakin tunnilla. Enää opettajat eivät varmaankaan näin toimi, joskin oppikirjoilla ja valmiiksi suunnitelluilla tehtävillä on edelleen paikkansa opetuksen ja oppimisen tukena. Kajaanissa on opettajia, jotka ovat luopuneet oppikirjoista ja heidän kokemus on ollut, että tämä vapauttaa runsaasti aikaa oppimiselle, asioiden syventämiselle ja tiedon monipuoliselle käsittelylle yksin ja ryhmän kanssa. OPS ei sinänsä ole ähkyinen asiakirja mutta oppikirjat ohjaavat helposti toimintaa "paljon tiedon käsittelyyn".

Kun tuskaillaan koulun tietoähkyn parissa, on muistettava myös se, että peruskoulu on 9-vuotinen yhtenäinen ja myös tiedollisesti hermeneuttinen kokonaisuus. Lukionkin voi lukea tähän jatkoksi. OPSn näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että asioita syvennetään koko ajan, lapsen iän karttuessa. On erittäin tärkeää kehittää opettajien käsitystä tästä kokonaisuudesta niin, että aineenopettaja ymmärtää, mitä aiemmilla vuosiluokilla on tehty ja opittu, ja luokanopettaja ymmärtää, miten asioita syvennetään tulevina vuosina. Tämä edellyttää vuorovaikutusta opettajien kesken, yhteistoimintaa ja -suunnittelua. Jos näkökulma on vain lukion vuosikursseissa tai 7-9 luokissa tai kapeimmillaan yhdessä vuosiluokassa, iskee voimattomuus opettajaan varmasti.


Lopuksi - vältetään paluuta perustaitojen korostamiseen, niitä kuitenkaan unohtamatta

Olemme usein taipuvaisia yksinkertaistamaan asioita ja ymmärtämään asioita konkreettisesti. Tässä aiheessa olemme taipuvaisia painottamaan hyvien perustaitojen hallintaa, joiden merkitystä en missään nimessä väheksy, koska hyvä luku- ja kirjoitustaito sekä sujuva laskutaito ovat perusta sisältöjen käsittelylle ja oppimiselle mutta paluu perustaitoihin ajattelu sisältää vakavan koulun taantumisen riskin, jos painotus heilahtaa ääripäähän. Tästä on historiasta kokemusta. Yhdysvalloissa vaikutti 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä kaksi pedagogista liikettä: Deweyn koulureformi ja koulutyön rationalisointiliike. Jälkimmäinen ideologia perustui Taylorin teollisen työn standardoidulle ja rationalisoidulle massatuotannolle. Tyleriläisen opetustyön läpimurto tapahtuikin Yhdysvalloissa 60-luvulta alkaen ja taustalla vaikutti huoli perustaitojen heikkenemisestä (kielet ja matematiikka). Tämä johti "paluu perustaitoihin"- ajattelumallin muodostamiseen. Tekninen ja rationalisoitu ajattelutapa teknisti samalla opetuksen. Tylerin oppi tavoitteiden määrittelystä opetuksen suunnittelun ja arvioinnin perustana johti päätekäyttäytymistavoitteiden tarkkaan määrittelyyn. Oppimistulosten katsottiin ilmenevän lopulta oppilaan käyttäytymisen muutoksina ja mallissa opetuksen keskeiset elementit muodostuivat eri oppiaineiden osaamisen perus- ja minimitason määrittelyistä, yhtenäiseen oppimiseen tähtäävistä tasokokeista ja suorituskeskeisten opetussuunnitelmien muodostamisesta. Opetusta ja oppimateriaaleja kehitettiin yhtenäisyyden saavuttamiseksi ja käytännössä tämä tekninen kokonaisuus ilmeni opetuksen menetelmällisenä yksipuolistumisena.

Kouluissa on tarpeellista pohtia säännöllisesti, mikä on tässä maailmassa tietämisen arvoista tai mikä merkitys tietämisellä on ihmiselämässä. Väitän, että tieto on lopulta vain väline ymmärryksen ja tietoisuuden kehittymisessä. Siksi se ei voi olla koulun tavoite sinänsä. On myös huomattava, että opetusmetodit ovat loppujen lopuksi vain metodeja, joiden avulla jokin asia opetetaan enemmän tai vähemmän mielekkäästi. Tieto tulee ymmärtää välineeksi merkityksellisten ongelmien ratkaisemiseksi sekä varmuuden ja henkilökohtaisen totuuden etsimiseksi. Tieto ei voi olla siten kohde, joka paljastaa ennalta annetun ja tunnetun todellisuuden vaan se on väline, mikä opettaa meille sen, miten toimitaan eteen tulevien ongelmien kanssa. Näin tiedosta tulee merkityksellistä ja tietämisestä muodostuu motivoivaa toimintaa, "joka syöttää itse itseään".


Linkkejä

Tarkoitus sanelee muodon opetuksessakin - pedaloikkia ja parempia oppijoita

Oppimisen tulevaisuus - perustaitojen hallinta, merkitys ja koulun tiedonkäsitys


lauantai 6. lokakuuta 2018

Kainutlaatuista, maailman parasta opettajuutta ja koulua kehittämässä

Tänään järjestettiin Kajaanissa #kainuutlaatuinenope2018 opettajien täydennyskoulutuspäivä. Lehtikankaan monitoimitalossa kävi kuhina ja sorina, kun ympäri Kainuun paikalle oli saapunut noin 600 opettajaa - varhaiskasvatuksen opettajia, luokanopettajia, aineenopettajia, ammatillisen koulutuksen opettajia, lukion opettajia, musiikkiopiston opettajia, kansalaisopiston opettajia. Työpajojen ja luentojen sisällöt käsittelivät hyvinvoivaa kouluyhteisöä sekä tulevaisuuden työtä.

Nykyisessä muodossaan tämän päivän koulutus taitaa olla kaikkiaan neljäs järjestyksessään. Meidän omalle täydennyskoulutusyksikkö AIKOPAlle täytyy antaa suuret kiitokset koulutuksen kehittämisestä. Koulutus järjestetään open space -idealla, eli opettajat saavat valita luentojen ja työpajojen kohteet vapaasti omaan mielenkiintoon perustuen. Luvatonta ei ole myöskään se, että päivä sujuu kollegoita tavaten, opetuksesta keskustelen ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita hioen vaikkapa kahvikupin äärellä istuen. Vapautta seuraa vastuu ja motivaatio. Tänäänkin tunnelma vaikutti innostuneelta ja kiinnostuneelta. Kainuussa opettajien täydennyskoulutus kuntien välisenä yhteistyönä omaa pitkät perinteet ja erityisen hienoa on se, että yhteistyö on laajentunut viime vuosina koskettamaan opettajia varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle sekä aina vapaaseen sivistystyöhön ulottuen. Olemme ajatelleet, että kun eri alojen opettajat pääsevät kohtaamaan, vaihtamaan ajatuksia ja näkemyksiä, päästään tällä rikkaampaan opettajuutta kehittävään vuorovaikutuksen kuin sillä, että saman alan opettajat yksistään kohtaavat toisiaan ammatillisten kysymysten äärellä.


TOMATO - Kokeile, ole rohkea, luota, yllätä, tunne ja rakasta!
Itse kävin kuuntelemassa päivän annista Mato Valtosen ja Tom Pöystin TOMATO luennon. Pöysti ja Mato keskustelivat ja pohtivat erittäin innostavalla ja kaikkia kannustavalla tavalla positiivisen asenteen, rohkeuden, kokemisen ja kokeilun sekä tuntemisen merkitystä hyvän elämän ja työelämän perustana. EVVK eli Ei Valiteta Vaan Kehitetään, voisi sanoa tiivistetysti. Annetaan lapsille mahdollisuus olla lapsia, kokea erilaisia tunteita ilosta suruun ja kipuun, koska vain siten ihminen oppii tärkeimmän eli itsensä ja sitä kautta arvostamaan toisia. No... ei se varmaan ihan noin luento mennyt mutta itse kuulin asian näin ja Tom kannustikin kuulemaan sen minkä kuulee ja kuulemaan niin. Näkemään sen minkä näkee ja näkemään niin!


Kainuussa on maailman parasta koulutusta ja kasvatusta!

Mato ja Tom kannustivat luennossaan tekemään aina parhaansa. Vetämään aina täysillä sen, mitä tekee. Kun tekee aina parhaansa, on todennäköisempää, että huomennakin ihmiset innostuvat ja haluavat tulla uudelleen "katsomaan keikkaa". Meidän tapauksessa perheiden ja lasten on aina uudestaan ja uudestaan innostuttava koulusta ja oppimisesta (ks. Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen). Mato ja Tom totesivat, että olkaa Kainuussa maailmaan parhaita opettajia ja kouluja. Olemmekin. Miettikääpä. Lapset pitävät Kainuussa koko maassa eniten koulunkäynnistä (ks. kuva alla) vaikka monella terveysmittarilla mitattuna perheillä on paljon haasteita hyvinvoinnissa (ks. Sosiaali- ja terveyspalvelut Kainuu, asiantuntija arvio kevät 2018). Silti koulujen oppimistulokset ovat erinomaiset ja ennen kaikkea lapset pitävät koulunkäynnistä ja siten myös oppimisesta, päiväkoteja unohtamatta. Kainuussa on panostettu suhteessa alueen kokoon nähden paljon viime vuosina koulujen ja päiväkotien rakentamiseen ja peruskorjaamiseen. Yhteensä noin 100 miljoonaa euroa. Meillä oppimisympäristöt ovat kunnossa ja lapset saavat oppia ja työskennellä modernien opetusvälineiden parissa. Tuntiresurssia on talouden haasteista huolimatta haluttu antaa oppimisen ja kasvun tueksi. Erityisen tuen tarpeen kasvuun on vastattu ja perustettu uusia pieniryhmiä lasten kehityksen tueksi. Ryhmissä pyrkimyksenä on myös lasten kuntouttaminen, ei vain järjestyksen ylläpitäminen. Varhaiskasvatukseen on palkattu ja palkataan jatkossakin tarpeen vaatiessa yksilöavustajia lapsen kasvun tueksi. Myös varhaiskasvatuksesta löytyy lasten erityisryhmiä. Inkluusio ei ole ollut meillä säästökeino.

Kouluterveyskysely. "pitää koulunkäynnistä" 4.-5. luokka.
Myös yläkoululaisten arvio on maan keskiarvoa korkeampi.
Lopuksi

Kainuun ja Kainuun kuntien haaste mutta samalla myös mahdollisuus on pieni kokomme. Tunnemme toisemme ja ihmisten välinen vuorovaikutus on nopeaa ja välitöntä. Eri kouluasteiden mutkaton yhteistyö on meillä mahdollista. Yhteistyössä voimme hyödyntää toistemme osaamista ja tukea toistemme osaamisen kehittymistä. Kaiken tavoitteena ja keskiössä ovat kainuulainen lapsi ja nuori. Tärkeää on, että jaksamme tehdä asioita myös tulevaisuudessakin vahvasti yhdessä ja osaamme myös uudistua. Tulevaisuudessa yhteistyötä kannattaa laajentaa SISOTE -muotoon eli mukaan kannattaa ottaa entistä tiiviimmin perhepalvelujen toimijoita. Kuten TOMATO luennossaan totesi, ei annetta innitykselle, ankeuttajille ja vähättelylle valtaa vaan vaalitaan yhdessä tekemistä, arvostusta ja innostusta, jotka jatkuvat ja kasvavat vain tekemällä yhdessä, arvostamalla ja osoittamalla arvostusta itselle ja toisille sekä innostumalla itse ja yhdessä. Tarvitaan rohkeutta mennä yhdessä rinta rottingilla kohti tulevaa!


Linkkejä

THL, kouluterveyskysely, alueellinen vertailu 4.-5. luokat

Kainutlaatuinenope 2018 blogisivusto

Kainutlaatuisen oppimisen suunta 2025

#kainutlaatuinenope - innostavaa opettajien täydennyskoulutusta yli kouluasterajojen


perjantai 5. lokakuuta 2018

Osallisuutta kokevasta nuoresta kasvaa aktiivinen ja hyvinvoiva aikuinen

Kainuun liitto, Kajaanin kaupungin nuorisopalvelut ja Nuorten ääni uudessa maakuntahallinnossa -hanke järjestivät tänään nuorille, kuntien virkamiehille sekä päättäjille yhteisen seminaarin, jossa pureuduttiin nuorten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksiin Kainuussa. Päivän aikana kuultiin nuorten, nuorisovaltuustojen edustajien kokemuksia siitä, mitä nuorten osallisuuden edistämisessä tulisi huomioida ja miten nuorten ääni yhteisten asioiden hoitamisessa saataisiin paremmin kuuluviin. Ehdin mukaan seminaarin alkuosaan ja pääsin myös avaamaan tilaisuuden seuraavin sanoin:


Osallisuus kasvattaa vastuuseen

Osallisuus ja erityisesti nuorten osallisuus sekä vaikuttamisen mahdollisuudet oman ja yhteisen elämämme suuntaan on hyvinvoivan ja mielekkään elämän kivijalka. Ihmisen kokemus siitä, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä luo motivaatiota ja luottoa paitsi itseen myös tulevaisuuteen. Yhteiskunnan kehittymisen ja esimerkiksi oman kotiseutumme, Kainuun, tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että nuorille rakentuu vaikuttamisen ja yhteisten asioiden hoitamiseen osallistumisen kautta myönteinen suhde kotiseutuun. Ihmisillä on oltava tulevaisuudessakin halua tekemiseen ja vaikuttamiseen. Vain näin voidaan rakentaa nykyhetkestä ja tulevaisuudesta entistä parempaa. Kajaanin kaupunki onkin halunnut nostaa nuoret ja lapsiperheet keskiöön uudessa kaupunkistrategiassa. Osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuksien edistämisellä on siten jatkossa entistä suurempi rooli kaupunkimme toiminnassa.

Tekemistä riittää kuitenkin edelleen nuorten osallisuuden ja osallisuuden kokemuksen vahvistamisessa. Kun kouluterveyskyselyssä kysytään ”miten vaikuttamismahdollisuuksien koetaan olevan koulussa” vain 8,1 % kainuulaisista peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisista kokee mahdollisuuksien olevan hyvät. Lukiolaisista vain 7,3 % kokee mahdollisuudet hyviksi. Tyttöjen ja poikien välillä kokemusero on suuri erityisesti lukiolaisten keskuudessa. Tytöt kokevat vaikutuksen mahdollisuutensa heikompina kuin pojat kokevat. Ammattikoulussa tilanne on kuitenkin jo parempi, ja 21,1 % kokee vaikuttamismahdollisuudet koulussa hyviksi. Vastaavat keskiarvot koko maan aineistossa ovat piirun verran Kainuuta paremmat. Laajemmassa osallisuuden kokemuksessa valtaosa kainuulaisista nuorista kokee kuitenkin olevansa ”tärkeä osa lähiyhteisöään” määrän ollen noin 85 % nuorista. Emme kuitenkaan saa unohtaa sitä 15 % nuorista, joilla kokemus tässä asiassa on heikompi. Luku on nimittäin likimain sama, kuin ne lapset joilla on päiväkodissa ja koulussa kasvanutta oppimisen ja psykososiaalisen kehityksen tuen tarvetta ja sitä kautta kasvanut riski myöhempään syrjäytymiseen, mikäli lapsella on oppimisvaikeuksien lisäksi elämässään muita syrjäytymistä edistäviä riskitekijöitä. 

Suomalainen hyvinvointi on rakentunut vuosikymmeniä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ansiosta. Emme saa antaa mahdollisuuksia eriarvoisuuden kasvulle maassamme, vaan heikoimmassa asemassa olevista on pidettävä huolta. Osallisuuden ja vaikuttamisen tärkein tekijä ja tärkein kannustin tulee olla pyrkimyksessämme edistää erityisesti yhteistä hyvää. Edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Yhteiskuntamme voi nimittäin vain juuri niin hyvin kuin kaikkein heikoimmassa asemassa olevat voivat. Osallisuudella ja osallistumisella on merkitystä.


Lopuksi
Nuva ryn puheenjohtaja Alisa Heywood kuvasi puheenvuorossaan mainiosti sen, mitä virkamiesten ja poliittisten päättäjien tulisi huomioida nuorten osallistamisessa kunnalliseen päätöksentekoon: ottaa nuoret vakavasti, kuunnella aidosti ja toimia kuullun perusteella mahdollisuuksien mukaan sekä perehdyttää nuoria käsiteltäviin asioihin, sillä harvempi meistä ymmärtää ilman opastusta prosesseja tai käsitteitä, eikä kovin moni nuori uskalla omatoimisesti kysyä tai kertoa, ettei ymmärrä. Lisäksi Alisa painotti, että nuorisovaltuuston edustaja on tärkeä ottaa mukaan kaikkiin toimintoihin ja tapahtumiin lautakuntatyössä. Aamun puheenvuoroissa nousi esille myös se, että koulut ovat tärkeä vaikuttamisen paikka nuoren elämässä ja keskeistä on, millainen kokemus nuorille muodostuu koulutyössä vaikuttamisesta. Jos nuoret saavat osallistua ja vaikuttaa koulutyön suunnittelluun ja saavat myönteisiä kokemuksia vaikuttamisesta, on tällöin todennäköisempää, että nuoresta kasvaa aikuinen, joka haluaa olla aktiivisesti mukana yhteiskunnan toiminnoissa ja vaikkapa käyttää äänioikeuttaan.


Linkkejä:
Missä elämänvaiheissa syrjäytyminen syntyy? Me-säätiön ja THL:n rakentama malli syrjäytymisen dynamiikasta

Kouluterveyskyselyn tuloksia: Hyvinvointi, osallisuus ja vapaa-aika