keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Lapsiperheiden sujuvan arjen tukeminen ja tuki varhaislapsuuteen on parasta tukea hyvälle kasvulle ja psyykkiselle hyvinvoinnille - koulussa ollaan jo myöhässä

Yle uutisoi aamun (28.11.19) pääuutisissa: Lapsille haetaan psykiatrista hoitoa enemmän kuin koskaan – Pula terapeuteista alkaa heti pääkaupunkiseudun ulkopuolella - Yli 90 000 suomalaista lasta kärsii mielenterveysongelmista – palvelujen ja tuen tarve on huutava ja perheiden huoli lapsista on kasvanut. Joitain aikoja aiemmin Aamulehti (28.10.19) uutisoi samasta aiheesta: Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti lisääntyneet Pirkanmaalla – Taysin lastenpsykiatriassa jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia - Koulujen säästöt näkyvät ja some-maailman vertailu saa voimaan huonosti. Lääkäritkin ihmettelevät, mistä lasten ja nuorten pahoinvoinnin äkillinen kasvu voi johtua, mutta uskovat, että vielä on keinoja käyttämättä.

Heti alkuun täytyy muistuttaa, että valtaosa lapsista ja perheistä voi erittäin hyvin mutta psyykkisen oireilun määrä on jatkuvassa kasvussa. Uutisoitu suunta on erittäin surullinen. Syitä ja syyllisiä tälle kehityskululle voisi listata kodista, vanhemmuudesta, päiväkodeista, kouluista, yhteiskunnallisesta päätöksenteosta tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen loputtomasti, mutta auttaako se asiaa. En usko. Ajattelen, että esimerkiksi jokainen vanhempi tunnistaa vajaavaisuutensa syyllistämättäkin. Kouluja ja päiväkoteja halutaan kehittää lasten kasvua tukeviksi, joskin mielipiteet oikeasta suunnasta vaihtelevat kovasti. Pitäisikö syyllisten ja kehittämistä koskevan periaatteellisen eripuran sijaan etsiä ratkaisuja? Konkreettisia ratkaisuja, jotka menevät suoraan lasten ja erityisesti perheiden arkeen. Ratkaisuja, jotka tukevat vanhemman ja lapsen myönteistä vuorovaikutussuhdetta. Ratkaisuja, jotka tukevat vanhemmuutta kiireisessä arjessa sekä moniarvoisessa ja monimutkaisessa yhteiskunnassamme, jossa ei oikein tarkkaan tiedetä, mikä on lapsen kasvulle hyväksi ja mikä pahaksi. Konkreettisia ratkaisuja, joiden avulla tuetaan erityisesti 0 - 3 vuotiaiden lasten hyvää kasvua mutta myös keinoja, joilla tuetaan ylipäätään hyvää lapsuutta ja hyvää kasvua. Etsiä ratkaisuja, jotka tukevat hyvää kasvatusta ja hyvinvointia edistävän yhteisöllisen hengen muodostumista.


Lapsiperheiden konkreettista arjen tukea, vanhemmuuden kasvua edistävää yhteishenkeä ja lapsen riippuvaisuuden korostamista

Mitä nämä ratkaisut voisivat olla? Toimiva neuvolajärjestelmä ja siellä tunneherkkyyttä omaavat terveydenhoitajat ovat hyvä lähtökohta. Neuvolassa kohdataan koko ikäluokka, siellä tunnistetaan kokonaisuus ja havaitaan mahdolliset tuen tarpeet. Mutta mitä tuen tarpeen havaitsemisen jälkeen? Siinä tarvitaan konkretiaa. Moniammatillinen työryhmä perheen ja lapsen ympärillä on varmaan ihan ok mutta se ei tarjoa vielä mitään konkreettista tukea perheelle, perheen ja lapsen arkeen. Olen miettinyt, pitäisikö kunnissa olla nk. etsiviä perheohjaajia. Ohjaajia, jotka tekisivät aktiivista työtä 0 - 3 vuotiaiden lasten ja perheiden parissa. Työtä tehtäisiin matalalla kynnyksellä siten, että ohjaajat pystyisivät luomaan turvallisen ja luottamusta huokuvan suhteen tukea tarvitsevaan perheeseen. Vanhemmille ei muodostuisi huolta leimautumisesta tai tunnetta, että mahdollisesti jossain vaiheessa oma lapsi otetaan huostaan, jos huomataan oman vanhemmuuden puutteellisuus. On lähdettävä perheen auttamisen näkökulmasta. Etsivät perheohjaajat ohjaisivat perhettä tarpeen mukaan oikeisiin palveluihin mutta nostaisivat myös tarpeen vaatiessa hihat ylös ja auttaisivat perhettä saavuttamaan järjestystä arkeen. Etsivät voisivat ohjata perhettä oikeaan ja terveelliseen elämänrytmiin. He voisivat mahdollistaa lapselle ja mahdollisesti väsyneille vanhemmille aikaa mielekkäälle yhdessäololle, ja sillä välin ohjaaja laittaisi tarpeen vaatiessa kodin järjestykseen - arjen puhtauden, siisteyden ja hyvinvointia edistävän elämänrytmin alulle, tätä jatkossa tukien. Tällaiset etsivät tekisivät tiivistä työtä sivistyksen ja soten toimijoiden kanssa. Keskeistä on, että työ jalkautuu konkreettisesti perheen arkeen ja kotiin palavereiden ja neuvonpitojen sijasta. Arvioisin suurimman tarpeen tämän tyyppiselle työlle koskettavan noin 3 - 5 prosenttia ikäluokastaan. Kajaanin kokoisessa kaupungissa kyse olisi noin 10 - 20 perheestä per ikäluokka.

Voisiko yhteisö säätää kotiintuloajat nuorille vanhempien vanhemmuuden tueksi? (Poliisin suosittamat lasten kotiintuloajat puhuttavat – ”Helppohan puskista on neuvoja huudella”; Kotiintuloajat Oulun seudullaPoliisi kehottaa asettamaan lapsille ja nuorille kotiintuloajat koulujen alkaessa: "Lapsen paikka ei ole öisellä kadulla") On lapsen edun mukaista, että hänen ei anneta harhailla reppu selässä porukoissa iltamyöhään. Vielä 20 vuotta sitten tällainen oli mahdollista, eikä välttämättä kovin haitallista nuorille mutta aika on muuttunut. Oletko muuten ajatellut koskaan, minkä viestin kavereille ja minkä roolin lapselle vaikkapa tuo viattoman tuntuinen reppu antaa? Oletko miettinyt lasten ja nuorten pukeutumisen merkitystä, minkä viestin tietyt muodissa olevat vaatteet antavat ja minkä roolin tietty pukeutuminen antaa nuorelle? Kannattaa seurata lapsen käytöstä ja huomata. Kyse ei ole ihan pikkujutusta, varsinkin jos kodissa asiat eivät ole kovin hyvin ja ns. hyvää kasvua suojaavia tekijöitä uupuu lapsen elämästä (ks. Suojaavat tekijät kehityksen turvaajina). Rooli luo tietyn hengen ja pikkuhiljaa roolin mukaisen tavan toimia, käyttäytyä ja ajatella, joka ei välttämättä tue enää lapsen hyvää kasvua ja psyykkistä hyvinvointia. En tarkoita, että lapsille pitäisi määrätä koulupuku mutta kotiintuloaikojen ja vaikkapa energiajuomien myyntikiellon avulla tällaisiin pieniin signaaleihin voidaan vaikuttaa yhteisön kollektiivista vanhemmuutta tukemalla. Lapset ovat monin tavoin riippuvaisia aikuisista ja tämä riippuvaisuus täytyy konkreettisesti osoittaa lapsille. Tässä tarvitaan myös kollektiivisia tekoja. Oletteko tulleet miettineeksi lapsen aikuisesta riippuvaisuuden merkitystä? Yhteiskuntamme korostaa jo hyvin varhain lapsen kykyä tulla toimeen omillaan, päättää omista asioistaan. Tällä korostuksella on kuitenkin ikävä heijastus lapsen mieleen. Kun korostamme lapselle riippumattomuutta toisista ihmisistä ja omillaan tulemisen kyvykkyyttä, luo tämä lapselle valitettavasti vääränlaisen kuvan omista kyvyistään ja johtaa lopulta lapsia vain välinpitämättömyyteen ja kylmyyteen toisia ihmisiä kohtaan. Riippuvaisuus on osoitettua huolenpitoa, joka kasvattaa vastavuoroisuuteen ja empatiaan. Se kasvattaa lasta tunne-elämän tasapainoisuuteen ja sopivaan herkkyyteen tuntea toisten tarpeita.

Konkretiaa hyvälle arjelle ovat tietenkin yhteiskunnalliset ratkaisut, jotka mahdollistavat lapsen hoitamisen kotona huoletta, jos vanhemmalla on siihen halua ja mahdollisuuksia. Ajatus maksuttomasta varhaiskasvatuksesta on erittäin hyvä, kunhan tämä mahdollistetaan riittävällä kuntien palvelujen rahoittamisella. Peruspalvelujen valtionosuuksia on valitettavasti ja ohimennen todeten leikattu tuntuvasti läpi 2010-luvun. Lasten yhdenvertainen pääsy varhaiskasvatuksen piiriin on tärkeä näkökulma palvelun maksuttomuudessa mutta ajattelisin, että erityinen hyöty näkyisi nuorten perheiden taloudessa ja sitä kautta nuorten perheiden tunne-elämän tasapainoisuutta edistävällä tasolla. Talous on lapsiperheillä usein liiankin tiukka asuntolainojen, työuran alkuvaiheen matalan palkkatason, työttömyyden tai työsuhteen jatkuvuuden epävarmuudesta johtuen. Tiukka talous aiheuttaa mieltä ja psyykettä kuormittavaa epävarmuutta vanhemmille ja vanhemmutta kuormittavia ristiriitoja myös parisuhteeseen. Vanhempien huolet heijastuvat suoraan lasten mieliin ja jaksamiseen. Jos suojaavat tekijät ja perheen ulkopuolinen tuki on heikoilla, ovat mutkikkaat psyykkisen hyvinvoinnin ongelmat mahdollisia lapsen kasvussa ja ne voivat näkyä myöhemmin erilaisina oireiluina esimerkiksi koulussa.


Lopuksi - sanoilla, joita päätämme käyttää, on suuri merkitys kasvua edistävän koulutuksen ja hyvinvoivan yhteiskunnan kehittämisessä

Tuen merkitys ja vaikuttavuus ovat suurimmat 0 - 3 vuotiaiden lasten ja perheiden arjessa. Kun kasvun alku on hyvä, lapsi kestää myöhemmin paremmin monimuotoista ja väliin yllätyksellistäkin arkea. Totta kai varhainen puuttuminen ja tuki ovat myöhemminkin tarpeen, mutta jos tämä 0 - 3 vuotiaan vaihe ei ole riittävästi tuettu, ovat myöhemmät tukitoimenpiteet päiväkodissa ja koulussa lähinnä hyviä yrityksiä mutta toteutuvat liian myöhään, jolloin tuen vaikuttavuus voi jäädä heikoksi.

Aamun uutisoinnissa psyykkisen pahoinvoinnin yhdeksi "syyksi" nostettiin koulujen korostunut vaatimus lasten ja nuorten itseohjautuvuuteen sekä päiväkotien hektinen arki vaihtuvine työntekijöineen. Myös Kari Uusikylä nosti blogissaan "Karmeita uutisia suomalaisista lapsista" mm. tämän "koulunuudistajien lempilapsen" itseohjautuvuuden yhdeksi syyksi kasvaneelle pahoinvoinnille. Totta varmaankin toinen puoli asiassa, jos tämä itseohjautuvuus olisi lapsen omilleen jättämistä opetuksessa tai oppimisessa. Sen mitä aiheesta kuitenkin tiedän, en näe itseohjautuvuuden kouluissa olevan tällaista omilleen heittämistä vaan taustalla on aina opettajan tuki ja turva. Opetus ei myöskään ole, eikä saa olla jatkuvaa itseohjautumista vaan kehitystason huomioivaa erilaisten taitojen ja valmiuksien opettelua esimerkiksi itseohjautuvuuden osalta.

Mutta sanoja meidän tulisi miettiä, kun kehitämme koulutusta. Puhutaanko opetuksesta, oppimisesta, osaamisesta, sivistyksestä vai kasvusta? Sanat ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ohjaavat ajattelua ja lopulta tekoja. Teoista tulee sanojen näköisiä. On tarpeellista kysyä, mihin esimerkiksi oppimisen korostaminen johtaa koulussa? Mihin johtaa se, jos korostamme koulun tehtävänä hyvää kasvua ja kasvatusta? Mihin johtaa, kun korostamme koulutuspolitiikassa osaamista sivistyksen sijasta? Erityisesti päätöksenteossa ja valtakunnan tason strategisessa suunnittelussa sanoilla on merkitystä ja niiden käyttöä meidän pitää miettiä, kun kehitämme koulutusta ja kasvatusta tulevaisuuteen yhteiskunnan ja perheiden menestymistä ajatellen. Näillä sanoilla, niitä seuraavilla ajatuksilla ja teoilla on kauaskantoiset vaikutukset mm. ihmisten hyvinvointiin ja hyvään kasvuun muuttuvassa maailmassa.


Linkkejä

Vaikuttavuutta ennaltaehkäisevään työhön - mielekkäitä toimintatapoja lapsiperheiden tukemiseen


Osallisuutta kokevasta nuoresta kasvaa aktiivinen ja hyvinvoiva aikuinen

Terve sielu terveessä ruumiissa - lapset ja aikuiset liikkeelle!

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Työhyvinvointia etsimässä 3 - hyvä johtaminen ja itsensä johtaminen ovat avain työhyvinvointiin

Tämä on työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan kolmas osa.

Se, kenellä on vastaus kysymykseen "miksi", ymmärtää ja osaa käsitellä melkein minkä tahansa muutoksen tai uudistuksen sekä vastata kysymykseen "miten".

Katson, että työhyvinvoinnilla on hieman erilaiset kasvot erilaisissa ammateissa ja tehtävissä, vaikka perusta on kaikille samanlainen. Psykososiaalisessa työssä, kuten opettamisessa, korostuvat vuorovaikutus ja toisen ihmisen kohtaaminen. Tämä tekee työstä antoisaa mutta samalla henkisesti kuormittavaa. Jo pelkkä katse ihmisten välillä on sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Kun tästä lähdetään, on opettajan työssä kohtaamisten ja vuorovaikutuksen määrä päivittäin suuri. Tunteiden ja tuntemusten kirjo on valtava. Miten selvitä tästä innostuen ja voimaantuen aina uudestaan ja uudestaan kohti uusia kohtaamisia? Kysymys on ammatillinen ja myös persoonaan liittyvä. Oletettavasti valintakokeen kautta opetusalalle valikoituvat ihmiset, jotka omaavat lähtökohtaisesti kykyä ja taipumusta pärjätä sosiaalisissa tilanteissa ja voimaantuvat toisen ihmisen kohtaamisesta. Koulutus antaa välineitä ja varmuutta. Välineitä oman käyttöteorian muodostamiseen ja kehittämiseen ja sitä kautta välineitä oman ammatillisuuden ja itsetuntemuksen kehittämiseen. Varmuutta opettajuuteen ja sen kasvuun. Ymmärryksen ja itsetuntemuksen avulla voimme hieman säädellä työstä johtuvien tunteiden kuormittavuutta.

Se millaiseksi vuorovaikutus ja kohtaaminen työssä muodostuvat, perustuu meidän jokaisen omaan ihmiskäsitykseemme - tapaamme toimia toisten ihmisten kanssa. Tapaamme suhtautua tietoon ja tietämiseen. Ihmiskäsityksemme, niin opettajan kuin johtajan, on luettavissa tavasta, jolla toimimme toisten ihmisten kanssa. Jokaisen opettajan on kysyttävä, millainen on suhtautumistapani tietoa, tietämistä, toimintaa, toisia ihmisiä ja ympäristöä kohtaan. Riittää, kun osaa itse vastata itselleen tähän kysymykseen ja vastaus on itselle selkeä. Olemme tällöin jo hyvällä itsetietoisuuden ja itsetuntemuksen kehittymisen tiellä. Hyvinvoinnin ja ammatillisuuden kehittymisen tiellä. Kun oppii omaa tilaansa, oppii antamaan arvoa toisillekin. Ja kun alamme kokea ymmärtävämme toisen ihmisen tilan ja tilanteen, jossa hän elää elämäänsä, alamme nähdä mustan ja valkoisen sijasta värejä, elämän kirjoa. Alamme löytää itsellemme vastausta kysymykseen "miksi" ja siten opimme käsittelemään paremmin muutoksia elämässä, työelämässä, toiminnassa. Ammatillinen selkeys luo selkeyttä arkeen ja edistää siten yksilön työssäjaksamista.


Itsensä johtamisen ja johtamisen perusta on hyvässä itsetuntemuksessa, itsetietoisuudessa ja itsetunnossa

On hyvä muistaa, että työ on yleensä aina tekijänsä näköistä. Loppujen lopuksi oikeastaan kaikki on vain ihmisen tekemää ja määrittämää. Siksi jokaisen tulisi ensinnäkin luottaa omaan tekemiseen ja tapaansa toimia, jos toiminta on yleisesti hyväksyttyä ja toisia arvostavaa ja toiset huomioonottavaa. Ihmisen itsetuntemus on tässä(kin) kaiken perusta. Jotta em. oman ihmiskäsityksen tunnistaminen ja sitä kautta tapahtuva ammatillinen kasvu voi toteutua, edellyttää tämä halua oman itsetuntemuksen kehittämiseen. Katson, että voimme jokainen kehittää omaa itsetuntemustamme, jos omaamme halua tähän. Ajattelisin, että itsetuntemus on itsetietoisuuden ja itsetunnon perusta. Itsetietoisuus on suhteemme meitä ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin. Itsetietoisuus on alkeellisimmillaan yksilöllistä itsetietoisuutta, pienten lasten tietoisuutta, jossa muu maailma on täysin itseä varten. Subjektiivinen itsetietoisuus on edelleen lapsen itsekeskeistä tietoisuutta. Maailma on vain minua ja tarkoituksiani varten. Aikuisella, jonka tietoisuus on subjektiivinen, leimallista voisi olla esimerkiksi voimakas oman edun tavoittelu toiminnassa. Objektiivisen itsetietoisuuden tasolla pystymme sanan mukaisesti asioiden objektiiviseen tarkasteluun, irrallaan omista intresseistämme. Persoonallisen itsetietoisuuden tasolla tapahtuu parhaimmillaan uuden luominen. Pystymme teesien ja antiteesien sijaan asioiden synteesiin. Itsetunto on näkyvä osa käyttäytymistämme ja voimme ovat vahvan tai heikon itsetunnon. Itsetuntemusta ja sitä kautta myös itsetietoisuutta ja omaa valmiuttaan (itsensä) johtamiseen voi kehittää itsessään mm. seuraavilla tavoilla:
  • Yksin oleminen, rauhoittuminen, jolloin mahdollistuu omien tunteiden ja tunnetilojen kuunteleminen, tunnustelu, sietäminen, selittäminen ja hyväksyminen.
  • Lukeminen, kirjoittaminen - oman mielikuvituksen kehittäminen, tunteiden kokeminen ja tunteiden sekä ajatusten näkyväksi tekeminen.
  • Kaikki luova työ ja itselle mielekäs tekeminen, jonka kautta voi löytää omia vahvuuksia, kokea onnistumisia ja kehittää omaa mielikuvista.
  • Liikunta, oman fyysisyyden tunteminen, kuunteleminen - liikunta auttaa kohtaamaan myös omia rajoja, vahvuuksia sekä opettaa kuuntelemaan omaa kehoa ja fyysisiä tuntemuksia.
  • Toisilta saatu palaute omasta toiminnasta ja tahto ottaa sitä rakentavasti vastaan.
  • Halu asettua toisen asemaan erilaisissa tilanteissa ja sitä kautta myös kykyä tuntea empatiaa, kyky kuunnella.
  
Hyvä johtaminen on hyvinvoivan työyhteisön perusta

Perusajatukseni niin johtamiseen kuin työntekemiseen liittyen yleensä on se, että jokainen haluaa olla työssään hyvä ja jokainen haluaa tehdä työnsä hyvin. Kukaan ei halua tahallaan tai tietoisesti tehdä väärin asioita työssään. Toisaalta ihminen voi olla syystä tai toisesta niin väsynyt, ettei kykene parhaaseensa vaikka haluaisi. Syy voi löytyä työstä, sen kuormittavuudesta tai vapaa-ajan tai perhe-elämän kuormittavuudesta. Yhtä kaikki väsynyt ihminen ei pysty ajattelemaan ja toimimaan yhtä kirkkaasti ja tehokkaasti kuin normaalin vireystilan omaava ihminen ja työn tekeminen alkaa näyttäytyä virheinä ja puutteellisena työntekemisenä.

Edellä kuvatulla ihmiskäsityksellä on suuri merkitys sille, miten lähtökotaisesti suhtaudumme toisiin ihmisiin, toimintaan työssä, tietoon, tietämiseen ja vaikkapa lopputulokseen. Johtaja, jonka peruseetos on, että esimerkiksi lopputulokseen on vain yksi tie, tie joka on hänen mielessään, saa aikaan toimintakulttuurin, jossa on vahvasti oikeita ja vääriä tapoja tai ratkaisuja. Johtajat ovat ne, jotka omaavat mahdollisia ratkaisuja ja tietävät asemansa tai koulutuksensa ansiosta enemmän kuin työtekijät. Tällainen johtaja osaa sanoa, missä meni pieleen mutta ei juurikaan tarjoamaan työtä tukevia ratkaisuja tehdä toisin.

Johtaja on työntekijään nähden tärkeässä roolissa ja siinä millaiset edellytykset onnistumiselle ja hyvälle työntekemiselle johtaja luo organisaatioon. Hyvän johtamisen lähtökohtana on johtajan hyväntahtoisuus työntekijöitä kohtaan. Kirjassa Sodankäynnin taito Sun Tzu toteaa: ”Kun ihmisiä kohdellaan hyväntahtoisesti, oikeudenmukaisesti ja oikeamielisesti ja heille osoitetaan luottamusta, armeija on yksimielinen ja palvelee johtajiaan ilomielin” Johtajan hyväntahtoisuus ja oikeudenmukaisuus johtavat luottamukseen, luottamus iloon ja ilo poistaa toimintakykyä ja jaksamista kuormittavat pelot. 

Hyvään johtamiseen johtavia asioita voi listata varmaankin monella tavalla ja seuraavaan olen koonnut muutamia tekijöitä, joita hyvässä, luottamusta ja työniloa edistävässä johtamisessa ilmenee. Hyvä johtaja:
  • Huolehtii koko työyhteisöstä ja osoittaa arvostusta jokaiselle työyhteisön jäsenelle. Tämä lähtee siitä, että johtaja tervehtii jokaista työntekijää. 
  • Huolehtii tiedonkulusta ja siitä, että edellytykset, resurssit ja välineet tehdä työtä ovat kunnossa.
  • Jakaa vastuuta, ei vain delegoi tehtäviä.
  • Sallii yrittämisen, kokeilemisen, erehtymisen ja sitä kautta myös mahdollisuuden onnistumiseen.
  • Osaa nähdä pienimmän riesan tien eli ymmärtää, milloin on viisasta antaa periksi tai jättää jokin asia omaan arvoonsa tai jättää asiaan puuttumatta.
  • Toimii vaikeina hetkinä ja vaikeissa tilanteissa työntekijän tukena. 
  • Osaa näyttää suuntaa ja kuvaa paremmasta tulevaisuudesta yhteisen tekemisen kautta.
  • Hyväksyy virheitä, erilaisuutta ja taitojen tai kykyjen puutteellisuutta, koska tietää, että tämä sisältää ihmisissä kehittymisen mahdollisuuden.
  • Näkee, että ratkaisuun on olemassa monta erilaista tietä.
  • Mahdollistaa keskustelun ja erilaiset näkökulmat.
  • On terveellä tavalla nöyrä eli osaa heittää turhan arvokkuuden ja turhanpäiväiset periaatteet nurkkaan.
  • Huomioi onnistumiset, kiittää ja antaa ”kunnian” onnistumisesta työntekijälle.

Muuttuva maailma ja työ edellyttävät kykyä hyvään itsensä johtamiseen

Muuttuva maailma haastaa johtamista ja perinteisiä organisaatiorakenteita. Johtajan rooli muuttuu mutta niin muuttuu myös työntekijän rooli. Jo se, että olemme siirtyneet autoritäärisestä määräyskulttuurista neuvottelevaan keskustelukulttuurin tarkoittaa sitä, että työntekijöiltä odotetaan enemmän kykyä ottaa ja kantaa vastuuta työstä, mitä aiemmin. Muuttuvassa maailmaa työntekijätaidot ja jokaisen kyky itsensä johtamiseen korostuvat. Tämä tarkoittaa meidän jokaisen toiminnassa mm. seuraavia asioita:
  • Joka aamu on meidän jokaisen itsemme päätettävissä, millaisen asenteen tuon mukanani työpaikalle ja miten suhtaudun toisiin työkavereihin.
  • Omaan arvostavan suhtautumistavan toisia ihmisiä ja ympäristöäni kohtaan. 
  • Omaan joustavuutta ja kykyä muuttaa toimintatapojani tarpeen vaatiessa. 
  • Haluan nähdä kokonaisuuden ja ymmärrän sekä hyväksyn sen, mihin voin vaikuttaa ja minkä kanssa on vain elettävä. 
  • Omaan kiinnostusta tuunata työtäni, mietin aktiivisesti keinoja tehdä asiat paremmin. 
  • Tiedän, mihin voin vaikuttaa ja siten sen, mistä kannattaa huolehtia. Tiedän myös sen, mihin en pysty vaikuttamaan, josta on turha kantaa huolta tai rasittaa omaa ajatusta, mieltä ja jaksamista. 
  • Haluan olla terve ja pysyä terveenä. Nukun hyvin ja syön terveellisesti. Harrastan liikunta mahdollisuuksieni mukaan. Huolehdin säännöllisestä elämänrytmistä. Osaan tunnistaa, milloin väsymys on itseni ja elämäntapojeni aiheuttamaa ja milloin työstä johtuvaa.
  • Haluan kehittää itseäni ja taitojani, myös omatoimisesti. 
  • Kehitän tietoisesti keinojani purkaa stressiä ja unohtaa aktiivisesti työt, kun työ vaihtuu vapaa-ajaksi. 
  • Tunnistan ja hyväksyn erilaisuuteni, keskeneräisyyden ja vajaavaisuuteni. Hyväksyn tämän myös toisissa.
  • Uskallan ottaa vastuuta ja tarttua tekemiseen omatoimisesti.

Lopuksi

Työhyvinvoinnin edistäminen on jatkuva tie. Lähtökohtaisesti luomme jokainen itse perustan hyvinvoinnillemme. Työyhteisössä johtajan rooli, arvot ja asenteet ovat tärkeässä roolissa. Voidaan sanoa, että mikä on ylhäällä, on alhaalla. Papit ovat piispojensa näköisiä. Sanonnalla on kaksi merkitystä. Ensinnäkin johtajan arvot ja tapa toimia, tapa suhtatua toisiin ja työhön heijastuu työntekijöihin. Organisaatiosta tulee johtajansa näköinen. Toisaalta johtajan tehtävä on palvella työntekijää tekemään ja saavuttamaan parhaansa. Johtajan pitäisi osata siten asettua työntekijän "alapuolelle" tukemaan. 

Muuttuvassa ja alati kovempaa muuttuvassa maailmassa emme kukaan voi ulkoistaa itseämme työyhteisön työhyvinvoinnin edistämisessä. Yksittäisellä työntekijällä on merkittävä rooli kohdallaan siinä, millaista ilmapiiriä on työyhteisöönsä luomassa. Muuttuva maailma ja muuttuva työ edellyttävät myös vahvoja työyhteisötaitoja ja itsensä johtamisen taitoja. Iästä riippumatta meillä jokaisella on joka päivä mahdollisuus itsensä kehittämiseen ja oman itsetuntemuksen ja sitä kautta entistä vahvempien itsensä johtamisen valmiuksien ja taitojen kehittämiseen.


Työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan tekstilinkit:


Työhyvinvointia etsimässä 2 - mikä meitä uuvuttaa työssä?

Tämä on työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan toinen teksti, jossa pyrin muodostamaan kuvaa siitä, mikä meitä uuvuttaa työssä. Ensimmäinen teksti käsitteli työtä muuttuvassa maailmassa.

Jo edesmennyt professori, onnellisuustutkija Juha Perttula esitti aikoinaan, että työssä jaksamisen perusta on työn selkeydessä, ei työn helppoudessa. Ajatukseen on helppo yhtyä. Ponnistelu ja vaivannäkö sekä muuttuvat ja monipuoliset tilanteet töissä aiheuttavat positiivista painetta ja positiivista stressiä. Helpot ja rutiiniluonteiset tehtävät turruttavat ja väsyttävät. Perttulan mukaan selkeys perustuu erityisesti ihmisten välisessä toiminnassa jokaisen oman ihmiskäsityksen tunnistamiseen. Tämän blogisarjan kolmannessa osassa kuvaan hieman tarkemmin tätä ihmiskäsityksen problematiikkaa.


Kiirettä, epäselvyyttä, eripuraa, huonoja elintapoja sekä pelkoja

Työhyvinvointia on helppo lähestyä negatiivisen eli työpahoinvoinnin näkökulmasta. Olen listannut seuraavaan "omasta päästä" tekijöitä, joiden arvelen aiheuttavan kuormituksen tunnetta sekä väsymystä töissä:
  • tavoitteiden ja odotusten välinen ristiriita suhteessa todellisuuteen
  • kiire, asioiden ja ihmisten paljous
  • minuuttiaikataulu
  • perustelemattomat ja nopeat muutokset
  • epäjohdonmukaisuus, epäselvyys
  • mahdottomuus vaikuttaa omaan työhön ja sen kulkuun
  • epäluottamus ja eripura
  • heikko tiedonkulku, viestintä 
  • turhat, turhantuntuiset tai kasautuvat työt
  • heikko ihmisten välinen vuorovaikutus, ristiriidat
  • huono johtaminen
  • kiusaaminen
  • huono fyysinen kunto 
  • huumorintajuttomuus ja joustamattomuus 
  • epäsäännöllinen ja epäterve elämä 
  • jatkuva virheiden ja puutteiden hakeminen 
  • ennakkoasenteet 
  • pelko ja huolet 
  • turha periaatteellisuus 
  • kyvyttömyys tai haluttomuus nähdä muita tai muualle 
  • tragedia omassa tai läheisen elämässä
Moni edellä esitetty asia kulminoituu johtamiseen mutta myös kunkin itsensä johtamiseen. Opettajien arjessa painottui kiireen kokemus ja kiireen aiheuttama työn uuvuttavuus. Sama pätee omalla tavallaan myös kaikkiin muihin ammatteihin. Miten kiirettä ja kiireen tuntua voi katkaista, voiko siihen vaikuttaa itse? Sähköiset kalenterit ovat viheliäinen keksintö. Melkein kuka vain voi sinne painaa palaverikutsun ja vastaanottajan harteille jää hyväksyminen tai kieltäytyminen. Joskus on vaikeaa sanoa, ei. Jos ein sanominen on usein vaikeaa, on kiire pian taattua ja minuuttiaikataulut ohjaavat arkea.

Koulutyössä kiirettä aiheuttavat erilaiset työjärjestystä rikkovat tapahtumat ja projektit. Moni opettaja kokee, että kunpa olisi sellainen viikko, jolloin saisi täysin keskittyä vain oppiaineen opettamiseen ja rauhoittua sen äärelle. Uskallan väittää, että tämän lisäksi kiireen tuntua aiheuttaa myös oppiaineiden sisältöjen ja opsin tavoitteiden välinen "eripura". Oppikirjat, oppiaineen sisällöt ovat sellaisenaan raskaat ja täynnä asiaa, joka kaikki ei ole relevanttia OPSn tavoitteiden näkökulmasta. Ne opettajat, jotka ovat todenneet, että ovat unohtaneet oppikirjat ja keskittyneet ensin OPSn tavoitteisiin ja sieltä johdettuun opetukseen ja oppikirjoja ym. materiaalia käytetään välineenä tavoitteiden toteuttamiselle, on antanut opetukseen väljyyttä ja aikaa runsaasti. Sinänsä päivänselvä asia, mutta onko kuitenkaan kaikkialla?

Kiireen katkaisemiseksi (kouluissa) voisi toimia esimerkiksi seuraava muistilista:
  • Tunne oma käyttöteoriasi. Määritä se itsellesi selkeäksi ja luo sitä kautta varmuutta työllesi. Luota omaan osaamiseesi ja tee työstä vähintään itselle näkyvää ja itsesi näköistä. Kokemusten, tapahtumien ja ajatusten kirjaaminen muistiin sekä oppimateriaalin tekeminen itse ovat oman työn näkyväksi tekemistä.
  • Muista, että oppikirjatieto on vain väline saavuttaa OPSn tavoitteet. 
  • Vaali yhteistyötä ja tiedon jakamisen kehittämistä sekä rakentavaa pedagogista / ammatillista keskustelua kollegoiden kanssa.
  • Edellytä oppilailta ja itseltäsi alusta loppuun huolella tekemisen kulttuuria. Järjestä tällöin riittävästi aikaa tekemiselle – minuuttiaikataulu ei mahdollista sinun itsesi, eikä oppilaidesi autonomiaa. On oltava aikaa ajatella ja itse voimme vaikuttaa ajankäyttöön, jos sitä haluamme. Toimistotyössä aikaa on "budjetoitava" itselle eli merkattava päiviä tai tunteja, jolloin sinulla on palaveri itsesi kanssa.
  • Ota opetukseen mukaan taidetta ja kädentaitoja rytmittämään arkea läpäisevästi. Kokemaan tai tekemään. Tämä rauhoittaa oppilaita.
  • Luo struktuuria opetukseen ja pidä kiinni tästä selkeydestä – opetus alkaa selkeästi, päättyy selkeästi, kokeet, kotitehtävät jne. ovat rytmitetty osaksi arkipäivää ja viikkoa, toistuvat säännöllisesti ja ovat siten kaikkien ennakoitavissa.

Työhyvinvointia käsittelevän blogisarjan tekstilinkit:


Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa

Työhyvinvointi ja sen edistäminen organisaatiossa on yksi keskeisistä asioista, mitä johtajan tulee huomioidaan työssään, johtamisessa. Pidin 29.10.18 Kainuun OAJ:n pyynnöstä työhyvinvointia käsittelevän luennon opettajillemme, johon tämä kolmiosainen blogi perustuu. Kaikkinensa aihe on laaja ja huomaan pystyväni vain raapaisemaan aihetta arkiseen sävyyn. Blogi on pilkottu seuraaviin kolmeen osaan:

Työhyvinvointia etsimässä 1 - työelämää muuttuvassa maailmassa
Työhyvinvointia etsimässä 2 - mikä meitä uuvuttaa?
Työhyvinvointia etsimässä 3 - hyvä johtaminen ja itsensä johtaminen ovat avain parempaan työhyvinvointiin



Työelämää vai elämää? Hyvinvointia vai työhyvinvointia?

Ajattelen, että elämä on työelämää ja työelämä elämää. Toisin sanoen en näe työtä erillisenä osana elämästä, jonka vuoksi pitäisi puhua erikseen elämästä jossain muualla ja työelämästä. Olen joskus törmännyt vertaukseen elämän lepäämisestä kolmijalan varassa, jonka muodostavat työ, perhe ja vapaa-aika. Ihmisen arkinen elämä on tämän kolmijalan varassa. Kun säilytämme tasapainon näiden kolmen tekijän suhteen, on elämä tasapainossa. Mikäli jokin jaloista alkaa korostua liikaa tai murtuu, häviää tasapaino ja ihminen alkaa voida pahoin. Työelämä on kuitenkin erittäin hyvä käsite, koska se fokusoi keskustelun työhön ja ihmisten muodostamaan yhteisöön ja organisaatioon, jossa tehdään yhdessä töitä.

Työhyvinvointi käsite on samaan aikaan erittäin hyvä käsite mutta samalla inhimillisesti ajateltuna sensitiivinen, yksilöllinen ja myös monitahoinen käsite. Käsitteenä työhyvinvointi on hyvä siksi, että tilanne voi elämässämme olla se, että voimme työssämme pahoin vaikka muussa elämässä perheen kanssa ja vapaa-ajalla voimme erittäin hyvin. Työhyvinvointi ei vain toimi. Työhyvinvointi on myös sensitiivinen käsite. Vaikka ihminen on erittäin sopeutuvainen ja joustava olento, on työhyvinvoinnin perusta vahvasti psyykkinen ja fyysinen. Psyykkinen ja fyysinen voivat pettää ihmisen elämässä vaikka kuinka yrittäisi huolehtia elämän tasapainosta ja hyvinvoinnistaan. Saarnaaminen tai moralisointi hyvän elämän ja hyvien elintapojen puolesta ei auta. Luonto on ihmistä mahtavampi ja kykenemme loppujen lopuksi vaikuttamaan vain vähän luonnonvoimiin, kuten sairastumiseen tai uupumiseen. Koska työhyvinvointi on yksilöllinen, inhimillinen ja herkkä aihe, on se myös monitahoinen. Työhyvinvointiin vaikuttavat monet inhimilliset ja rakenteelliset tekijät. Toisaalta kaikki on päivänselvää: osataan käyttäytyä ihmisiksi, kiittää, sanoa päivää ja anteeksi. Toisaalta työhyvinvointiin on monia reittejä ja siihen on hyvin usein kaksi tai useampi ihminen sidoksissa, jotka vaikuttavat toiminnallaan yksilöön.


Muuttuva maailma haastaa ihmisen ja työn

2020-luvun kynnystä kuvaavat hyvin vertaukset tavan ja tietoisuuden leviämisestä sekä tiedon määrän kasvusta. Sanotaan, että televisio saavutti 50 miljoonaa käyttäjää 13 vuodessa. Internet yleistyi yhtä laajalle neljässä vuodessa, Angry Birds tavoitti 50 miljoonaa käyttäjää 35 päivässä ja Pokémon Go kahdessa viikossa. Tiedon määrän sanotaan kasvavan vuosittain liki 10 prosenttia ja kaksinkertaistuvan yhdeksän vuoden välein. Vuodesta 1950 vuoteen 2000 tieteilijöiden määrä kasvoi 10 miljoonasta yli 100 miljoonaan. Elämme verkottuneessa maailmassa, jossa miltei kaikki on mahdollista tiedon levittämisen ja tuottamisen näkökulmasta. Elämme maailmassa, jossa tavoitteita pitää päivittää ja tarkastaa entistä kiivaampaan tahtiin. Kuvaavaa on, että juuri kun saimme valmiiksi esimerkiksi lukion opetussuunnitelmauudistuksen ja uuden OPSn käyttöömme, uutta on ryhdytty jo valmistelemaan. Muutos ja epävarmuus kalvavat mieltä ja uuvuttavat ihmisiä. Ihminen menettää helposti hallinnan tunteen ja uupuu vyöryvän tietomäärän ja tapahtumien alle. Miten ihminen kestää muutosta parhaimmillaan jopa voimaantuen aina uudestaan ja voiko yksittäinen ihminen hallita muutosta? Luotan siihen, että vastaus näihin kysymyksiin on myönteinen - kyllä kestää ja kyllä voi.


Mitä työltä edellytetään muuttuvassa maailmassa?

Yhteiskunta on muuttunut jo aikaa sitten autoritäärisestä ja käskevästä kulttuurista neuvottelevaan kulttuuriin. Uusien työelämään astuvien sukupolvien kohdalla puhutaan milleniaaleista tai Y-sukupolvesta (1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin syntyneet) sekä tätä nuoremmasta Z-sukupolvesta. Petteri Kallio ja Arttu Puhakka (2015) kuvaavat kirjassaan Future Leadership, johtajuusseikkailu 2015, nuorten sukupolvien työelämän arvoja. Uusien sukupolvien sanotaan pitävän aiempaa enemmän yrittäjämäisestä työotteesta ja haluavat hallita työtään itse. Y-sukupolven mukaan työssä tulee olla kivaa ja he työskentelevät mielellään vain organisaatioissa, joiden arvot tukevat omia arvoja. Arvostus ja kunnioitus esimerkiksi johtajaa kohtaan muodostuu vain, kun siihen on aihetta, ei automaattisesti aseman perusteella. Uudet sukupolvet eivät motivoidu vain rahasta vaan vapaudesta ja hauskuudesta työssä. Nuoret rakastavat yksilöllisiä ratkaisuja sekä räätälöintiä. Työ tapahtuu tiimeissä innovoiden, kyseenalaistaen ja johtoa haastaen.

Olipa niin tai näin, on selvää että arvot ja arvostukset muuttuvat. Pidän varmana sitä, että raha ei motivoi nuoria sukupolvia työssään yhtä paljon kuin työn laadulliset mielekkyystekijät sekä hyvä ja innostava organisaation ilmapiiri. Hyvä pöhinä töissä on kaiken ikäisille hyväksi. Työhyvinvointi ja innostus työssä ovat seurausta organisaation psykologisista sekä rakenteellisista tekijöistä. Ajattelisin, että menestyvä organisaatio luo tai on jo luonut itselleen seikkaperäisen työn kehittämisen vision ja ohjelma / strategian, jonka avulla organisaatio määrittää tahtotilaansa kehittää työtä, työn tekemistä ja työolosuhteita. Näin tärkeäksi muodostuu määrittää työn autonomisuutta, työntekijöiden kyvykkyyden kehitystä sekä yhteisöllisyyttä edistävät rakenteet ja ratkaisut sekä näiden kehityssuunta. Organisaatioiden on mietittävä menestyäkseen hyvin konkreettisellakin tasolla muun muassa:
  • Millaiset etätyön käytänteet mahdollistavat omaehtoisuutta edistävän työn tekemisen?
  • Kuinka muodostetaan ihmisiä innostavat kokous- ja muut yhteistyökäytänteet työyhteisöissä?
  • Miten tiimit toimivat ja miten tiimityötä toteutetaan erilaisten vastuualueiden arjessa?
  • Kuinka ihmisille jaetaan vastuuta tehtävien delegoinnin sijasta?
  • Miten organisaatio aikoo hyödyntää teknologiaa erilaisten työprosessien kehittämiseksi, etätyön mahdollistamiseksi tai tiimien vuorovaikutuksen ja tiedonjaon sekä tuottamisen tueksi?
  • Miten ihmisille mahdollistetaan vapautta oman työn kehittämisen?
  • Kuinka edistetään systemaattista täydennyskoulutusta sekä sen seurantaa?
  • Millaiset palkitsemisen käytänteet kannustavat työn kehittämiseen?
  • jne. 




maanantai 19. marraskuuta 2018

Pois poteroista! Suomalaista koulua kehitetään vain rakentavalla keskustelulla ja yhteiseen hiileen puhaltamalla

Näppäimet ja mieli sauhuvat varmasti monen opettajan, tutkijan, virkamiehen tai emeritusopettajan koneella, kun Hesari uutisoi 18.11.18 Liisa Keltinkangas-Järvisen ja Aino Saarisen tuoreesta tutkimuksesta, jossa oppilaan itseohjautuvuuden, digitaalisten laitteiden käytön sekä ilmiölähtöisen opetuksen katsotaan heikentävän - uutisen mukaan merkittävästi - koululaisten oppimistuloksia (Helsingin Sanomat: Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi).

Rintamalinjat piirtyivät kartalle nopeasti. Sosiaalisen median keskustelupalstan kolme merkkipampulaa "joku kirjoittaa kommenttia" hölskyivät jatkuvasti näytöllä, kun lueskeli artikkelin herättämiä ajatuksia. Itsekin löysin heti oman poteroni. Seuraavassa muutamia laukauksia aihetta kohti. Tutkimus on itseltä lukematta ja sikäli ajatukseni perustuvat ilmeisen provokatiiviseen lehtiartikkeliin ja muutamiin valistuneen tuntuisiin sosiaalisen median kommentteihin eli keskustelun avauksiin.


Intomieliset innovaattorit ja vanhan liiton jarrumiehet

Tyytyväisenä täytyy todeta, aiheeseen liittyvän sosiaalisen median keskustelumäärään viitaten, että koulun merkitys yhteiskunnallisena instituutiona on merkittävä. Koulu ja sen uudistaminen herättävät tunnetta ja mikä myönteisintä, keskustelua, joka vie ajallaan opetussuunnitelmaa ja koulua eteenpäin. Valitettavasti vallitseva keskustelu, paitsi tässä tapauksessa niin myös yleensä, on usein monipolvista ja myös monitulkintaista. Opettajapolot, vanhemmat, rehtorit ja me sivistysjohtajapoloiset elämme ja teemme töitä lasten paremman tulevaisuuden eteen melkoisessa ajatusten ja intressien ristiaallokossa. Mennäänkö opetus vai kasvatus vai kenties pedagogiikka edellä, kuten eräässä postauksessa todettiin (mitä se tarkoittaneekaan) vai onko kysymys sittenkin vain menetelmistä ja nikseistä vaiko raikkaista tai sitten tunkkaisemmista tuulahduksista? Selvää on kuitenkin se, että kysymys on yhteiskunnan tärkeimmästä tehtävästä, ihmisten kasvatuksesta ja sivistyksen edistämisestä, johon monella meistä on jo luontaisesti halu vaikuttaa ja laittaa lusikkansa soppaan tai vaikka edes sylkäistä kiehuvaan pataan.

Vaikka uutisessa ei taidettu viitata sanallakaan uuteen perusopetuksen opetussuunnitelmaan, oli monella tulkinta selvä ja rivien välistä luettiin, että uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet edistävät eriarvoisuuden kasvua ja heikkojen oppimistulosten aikaansaamista (ks. esimerkiksi Koulu-uudistuksen uutisankka?). Keskustelun tiimellyksessä kaivettiin esiin mielenkiintoista tietoa myös oppimisen taustalla olevista vaikuttimista - kuinka paljon opettajajohtoinen opetus edistää oppimista, miten ryhmätyöt, mikä rooli on digitaalisilla välineillä oppimisen edistämisessä (ks. Antti Moilasen postaus tästä linkistä). Sivuhuomautuksena todeten, Moilanen on kirjoittanut uusimpaan Kasvatus-lehteen (4/18) analyysiin avoimen opetuksen yhteydestä oppilaiden itsenäisyyteen opetuksessa (Kehittääkö avoin opetus oppilaiden itsenäisyyttä? Meta-analyysien ja tutkimusten tarkastelua). Varovaisen tulkinnan mukaan voisi todeta, että kehittää ja ei siitä suurta haittaakaan ole oppimiselle. Mutta takaisin keskustelun luokitteluun. Edellä kuvatun kahden teeman lisäksi keskusteluun nousivat painotukset siitä, kuinka opetuksen kehittämisen rintamalla toimivat intomieliset innovaattorit ja epätieteelliset markkinamiehet ovat saaneet vallan ja vieneet suomalaisen opetuksen kehittämistä harhaan kehittämällä digitaalisia oppimisympäristöjä, painottamalla oppilaan itseohjautuvuutta sekä lisäämällä kouluun toiminallisuutta ns. ilmiölähtöisen opetuksen nimisissä. (ks. esimerkiksi Miksi koulumme Pisa-tulokset heikentyvät jatkuvasti?; Uuden oppimisen mahalasku.) Kai-Ari Lundell aloitti blogipostinsa kuvaavasti runttaamalla "mitä minä sanoin" ja Kari Uusikylä päätti tekstinsä toteamukseen koulun suunnasta vastaaville ja markkinavoimien ohjaamille innokkaille innovaattoreille: "Älkää enää nimitelkö opetuksen tutkijoita, didaktikkoja, ja opettajia eilisen vangeiksi, kelkasta tipahtaneiksi pölvästeiksi. Jos itsetuntonne sallii, lukekaa vaikkapa kirja ”Opettajan didaktiikka.” Voitte oppia perusasiat ilmiöstä nimeltä ”opetus.” Vai olisiko asiantunteva luento asiasta tehokkaampi keino oppia ymmärtämään opetuksen pääasioita? Tutkimustulosten mukaan näin saattaisi hyvinkin olla." Harmillisesti tuo kirja "Opettajan didaktiikka" on noin 50 euron maksumuurin takana, eikä kaikkien saatavilla... Edellä esitettyjen juonteiden lisäksi huolta koulun ja oppimisen suunnasta esitettiin erilaisten inklusiivisten ratkaisujen vuoksi, uusien avoimeksi rakennettujen koulujen vuoksi sekä arvioinnin monitulkintaisuuden ja monimutkaisuuden vuoksi.


Huoli lasten hyvästä kasvusta ja suomalaisen peruskoulun tasa-arvoa edistävästä merkityksestä on kaikille yhteinen

Opetuksen ja kasvatuksen tulkinnat ja sitä kautta myös keskustelu ovat monipolviset. Meillä jokaisella on tässä kova työ pitää horisontti kirkkaana. Matti Rimpelä kommentoi (19.11.18) asiaa valottavasti faceboook päivityksessä Suomen opettajien ja kasvattajien foorumilla (teksti avautuu tästä linkistä) seuraavalla tavalla:
"Ydinviesti (Saarisen tutkimuksen) oli kuitenkin selvä. Lapset saavat erilaiset lähtökohdat kodeissaan varhaisina vuosinaan. Tämä tosiasia on Keltikangas-Järvisen mukaan jäänyt sivuun kodin ulkoisen tuen kehittämisessä, erityisesti varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa. Kodissaan hyvän alun ja jatkuvan tuen saaneet lapset hyötyvät enemmän ulkoisen tuen keskittymistä itseohjautuvuuteen, digitalisoitumiseen ja ilmiöoppimiseen sellaisenaan kuin sitä nykisin sovelletaan: Hitaasti kehittyville ja muuten erilaisille lapsille liian aikaisin ja liian paljon. Tähän on ajauduttu siksi, että kehittäjät eivät ole riittävästi ottaneet huomioon tutkimustietoa lapsen kehityksestä aikuiseksi. On menty uusi pedagogiikka edellä."
Lasten hyvän kasvun sekä perheiden hyvän vuorovaikutuksen ja vanhemmuuden kasvun tukemisen tarve on kasvanut määrällisesti paljon viime vuosina (Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti lisääntyneet Pirkanmaalla – Taysin lastenpsykiatriassa jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia). Kasvava polarisaatio on näkyvissä monin muodoin yhteiskunnassamme. Rakentava, eteenpäin luotaava keskustelu koulun kehittämisestä on tarpeellista. Huoli opetuksen tulevaisuudesta tasa-arvoisen perusopetuksen säilyttämiseksi on aiheellinen ja olettaisin, että jokainen koulun kehittämistä ajava tai edistävä henkilö pyrkii toimissaan tähän. Ajattelutavat hyvästä opetuksesta, hyvästä kasvusta ja oppimisesta ovat vain hyvin eriluonteiset. Keskeinen kysymys lienee se, mitä on hyvä kasvu ja kasvatus, mitä on hyvä oppiminen ja hyvä opetus? Näitä kysymyksiä olettaisin jokaisen meistä kysyvän. Uutisointi "opetuksen uudistamisesta" oli harmillinen, jos tämä repii entisestään ihmisten ajattelua joko mustaan tai valkoiseen, uuteen liittoon ja vanhaan liittoon. Koska huoli hyvästä kasvusta ja tasa-arvon edistämisestä on meille kaikille yhteinen on toivottavaa, että keskustelu etenee rakentavasti ilman poteroita ja leimaamista taantuneisiin tai intomielisiin uudistajiin. Tulosta saadaan aikaan vain rakentavalla, yhteiseen hiileen puhaltavalla keskustelulla.


Lopuksi: tavoitteesta on kysymys

Koulun kehittämiseen liittyen voisi todeta Broadya ja Deweytä mukaillen, että koulun toimintakulttuurin muutoksessa tai pedagogisessa virtauksessa on kysymys aina yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta. Jos tätä yhteiskunnassa ja lasten kasvun olosuhteissa tapahtunutta muutosta ei ymmärretä, pidetään opetuksen kehittämistä helposti vain muutamien opettajien mielivaltaisina keksintöinä, pahimmassa tapauksessa ohimenevänä hullutteluna, parhaimmassa tapauksessa vain joittenkin yksityiskohtien parantelemisena. Tuloksena on kehityksen jääminen metodiselle ja mekaaniselle tasolle.

Suomalaisen koulun edistymisen uhkana ei siksi ole itseohjautuvuus tai ilmiöopetus sinänsä, koska ne ovat vain juonne isompaa kokonaisuutta. Jos uhkakuvia halutaan hakea koululle ja yhdenvertaisuuden edistämiselle, ovat ne intressejä, jotka ohjaavat koulua nk. back to basics -suuntaan. Hesarin uutisointi Saarisen ja Keltinkangas-Järvisen tutkimuksesta (ottamatta kantaa tutkimukseen) on näitä voimia. Kuumetta ei mitata vatupassilla. Koulu ja oppiminen (=pitkäkestoinen muistaminen, kuten artikkelissa kirjoitettiin) ovat tavoitteellisesti ja toiminnallisesti laajempi kokonaisuus kuin yksittäiset metodit tai asioiden painaminen pitkäkestoiseen muistiin. Ei vain koulua vaan elämää varten. Ilmiöopetuksessa, eheyttämisessä, projekteissa, integroidussa opetuksessa - mitä sanaa saakaan käyttää - piilee sama ongelma tai riski kuin oppiainelähtöisessä opetuksessa tai ylipäätään opetuksessa: tavoitteena ovat vain tieto tai toiminta, eivät opsn tavoitteet. Jos oppikirja ja sisällöt ohjaavat yksinomaan opetusta, eivät opetussuunnitelmaan kirjatut tavoitteet, on lopputuloksena kiire, ähky, asioiden nopea läpikäynti, uupuminen ja oppimisen motivaation lasku. Jos projektit tai ilmiöt eivät juonnu opetussuunnitelman tavoitteista ja tavoitteisiin, on lopputuloksena ns. touhupedagogiikka ja tunne kaaoksesta, jossa ei oikeastaan opittu yhtään mitään. Juuri lehtiartikkelin esittämässä suunnassa. On houkuttelevaa palata perusteisiin, ehkäpä tasokursseihin ja kunnon rauhalliseen tekemiseen päivästä toiseen...


Muutama asiaa sivuava aiempi blogi:

Tulevaisuuden inklusiivisessa koulussa laaja-alainen oppiminen ja osaaminen ovat lapsen hyvän kasvun mahdollistajia #Educa2018