maanantai 19. marraskuuta 2018

Pois poteroista! Suomalaista koulua kehitetään vain rakentavalla keskustelulla ja yhteiseen hiileen puhaltamalla

Näppäimet ja mieli sauhuvat varmasti monen opettajan, tutkijan, virkamiehen tai emeritusopettajan koneella, kun Hesari uutisoi 18.11.18 Liisa Keltinkangas-Järvisen ja Aino Saarisen tuoreesta tutkimuksesta, jossa oppilaan itseohjautuvuuden, digitaalisten laitteiden käytön sekä ilmiölähtöisen opetuksen katsotaan heikentävän - uutisen mukaan merkittävästi - koululaisten oppimistuloksia (Helsingin Sanomat: Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi).

Rintamalinjat piirtyivät kartalle nopeasti. Sosiaalisen median keskustelupalstan kolme merkkipampulaa "joku kirjoittaa kommenttia" hölskyivät jatkuvasti näytöllä, kun lueskeli artikkelin herättämiä ajatuksia. Itsekin löysin heti oman poteroni. Seuraavassa muutamia laukauksia aihetta kohti. Tutkimus on itseltä lukematta ja sikäli ajatukseni perustuvat ilmeisen provokatiiviseen lehtiartikkeliin ja muutamiin valistuneen tuntuisiin sosiaalisen median kommentteihin eli keskustelun avauksiin.


Intomieliset innovaattorit ja vanhan liiton jarrumiehet

Tyytyväisenä täytyy todeta, aiheeseen liittyvän sosiaalisen median keskustelumäärään viitaten, että koulun merkitys yhteiskunnallisena instituutiona on merkittävä. Koulu ja sen uudistaminen herättävät tunnetta ja mikä myönteisintä, keskustelua, joka vie ajallaan opetussuunnitelmaa ja koulua eteenpäin. Valitettavasti vallitseva keskustelu, paitsi tässä tapauksessa niin myös yleensä, on usein monipolvista ja myös monitulkintaista. Opettajapolot, vanhemmat, rehtorit ja me sivistysjohtajapoloiset elämme ja teemme töitä lasten paremman tulevaisuuden eteen melkoisessa ajatusten ja intressien ristiaallokossa. Mennäänkö opetus vai kasvatus vai kenties pedagogiikka edellä, kuten eräässä postauksessa todettiin (mitä se tarkoittaneekaan) vai onko kysymys sittenkin vain menetelmistä ja nikseistä vaiko raikkaista tai sitten tunkkaisemmista tuulahduksista? Selvää on kuitenkin se, että kysymys on yhteiskunnan tärkeimmästä tehtävästä, ihmisten kasvatuksesta ja sivistyksen edistämisestä, johon monella meistä on jo luontaisesti halu vaikuttaa ja laittaa lusikkansa soppaan tai vaikka edes sylkäistä kiehuvaan pataan.

Vaikka uutisessa ei taidettu viitata sanallakaan uuteen perusopetuksen opetussuunnitelmaan, oli monella tulkinta selvä ja rivien välistä luettiin, että uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet edistävät eriarvoisuuden kasvua ja heikkojen oppimistulosten aikaansaamista (ks. esimerkiksi Koulu-uudistuksen uutisankka?). Keskustelun tiimellyksessä kaivettiin esiin mielenkiintoista tietoa myös oppimisen taustalla olevista vaikuttimista - kuinka paljon opettajajohtoinen opetus edistää oppimista, miten ryhmätyöt, mikä rooli on digitaalisilla välineillä oppimisen edistämisessä (ks. Antti Moilasen postaus tästä linkistä). Sivuhuomautuksena todeten, Moilanen on kirjoittanut uusimpaan Kasvatus-lehteen (4/18) analyysiin avoimen opetuksen yhteydestä oppilaiden itsenäisyyteen opetuksessa (Kehittääkö avoin opetus oppilaiden itsenäisyyttä? Meta-analyysien ja tutkimusten tarkastelua). Varovaisen tulkinnan mukaan voisi todeta, että kehittää ja ei siitä suurta haittaakaan ole oppimiselle. Mutta takaisin keskustelun luokitteluun. Edellä kuvatun kahden teeman lisäksi keskusteluun nousivat painotukset siitä, kuinka opetuksen kehittämisen rintamalla toimivat intomieliset innovaattorit ja epätieteelliset markkinamiehet ovat saaneet vallan ja vieneet suomalaisen opetuksen kehittämistä harhaan kehittämällä digitaalisia oppimisympäristöjä, painottamalla oppilaan itseohjautuvuutta sekä lisäämällä kouluun toiminallisuutta ns. ilmiölähtöisen opetuksen nimisissä. (ks. esimerkiksi Miksi koulumme Pisa-tulokset heikentyvät jatkuvasti?; Uuden oppimisen mahalasku.) Kai-Ari Lundell aloitti blogipostinsa kuvaavasti runttaamalla "mitä minä sanoin" ja Kari Uusikylä päätti tekstinsä toteamukseen koulun suunnasta vastaaville ja markkinavoimien ohjaamille innokkaille innovaattoreille: "Älkää enää nimitelkö opetuksen tutkijoita, didaktikkoja, ja opettajia eilisen vangeiksi, kelkasta tipahtaneiksi pölvästeiksi. Jos itsetuntonne sallii, lukekaa vaikkapa kirja ”Opettajan didaktiikka.” Voitte oppia perusasiat ilmiöstä nimeltä ”opetus.” Vai olisiko asiantunteva luento asiasta tehokkaampi keino oppia ymmärtämään opetuksen pääasioita? Tutkimustulosten mukaan näin saattaisi hyvinkin olla." Harmillisesti tuo kirja "Opettajan didaktiikka" on noin 50 euron maksumuurin takana, eikä kaikkien saatavilla... Edellä esitettyjen juonteiden lisäksi huolta koulun ja oppimisen suunnasta esitettiin erilaisten inklusiivisten ratkaisujen vuoksi, uusien avoimeksi rakennettujen koulujen vuoksi sekä arvioinnin monitulkintaisuuden ja monimutkaisuuden vuoksi.


Huoli lasten hyvästä kasvusta ja suomalaisen peruskoulun tasa-arvoa edistävästä merkityksestä on kaikille yhteinen

Opetuksen ja kasvatuksen tulkinnat ja sitä kautta myös keskustelu ovat monipolviset. Meillä jokaisella on tässä kova työ pitää horisontti kirkkaana. Matti Rimpelä kommentoi (19.11.18) asiaa valottavasti faceboook päivityksessä Suomen opettajien ja kasvattajien foorumilla (teksti avautuu tästä linkistä) seuraavalla tavalla:
"Ydinviesti (Saarisen tutkimuksen) oli kuitenkin selvä. Lapset saavat erilaiset lähtökohdat kodeissaan varhaisina vuosinaan. Tämä tosiasia on Keltikangas-Järvisen mukaan jäänyt sivuun kodin ulkoisen tuen kehittämisessä, erityisesti varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa. Kodissaan hyvän alun ja jatkuvan tuen saaneet lapset hyötyvät enemmän ulkoisen tuen keskittymistä itseohjautuvuuteen, digitalisoitumiseen ja ilmiöoppimiseen sellaisenaan kuin sitä nykisin sovelletaan: Hitaasti kehittyville ja muuten erilaisille lapsille liian aikaisin ja liian paljon. Tähän on ajauduttu siksi, että kehittäjät eivät ole riittävästi ottaneet huomioon tutkimustietoa lapsen kehityksestä aikuiseksi. On menty uusi pedagogiikka edellä."
Lasten hyvän kasvun sekä perheiden hyvän vuorovaikutuksen ja vanhemmuuden kasvun tukemisen tarve on kasvanut määrällisesti paljon viime vuosina (Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat yhtäkkiä räjähdysmäisesti lisääntyneet Pirkanmaalla – Taysin lastenpsykiatriassa jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia). Kasvava polarisaatio on näkyvissä monin muodoin yhteiskunnassamme. Rakentava, eteenpäin luotaava keskustelu koulun kehittämisestä on tarpeellista. Huoli opetuksen tulevaisuudesta tasa-arvoisen perusopetuksen säilyttämiseksi on aiheellinen ja olettaisin, että jokainen koulun kehittämistä ajava tai edistävä henkilö pyrkii toimissaan tähän. Ajattelutavat hyvästä opetuksesta, hyvästä kasvusta ja oppimisesta ovat vain hyvin eriluonteiset. Keskeinen kysymys lienee se, mitä on hyvä kasvu ja kasvatus, mitä on hyvä oppiminen ja hyvä opetus? Näitä kysymyksiä olettaisin jokaisen meistä kysyvän. Uutisointi "opetuksen uudistamisesta" oli harmillinen, jos tämä repii entisestään ihmisten ajattelua joko mustaan tai valkoiseen, uuteen liittoon ja vanhaan liittoon. Koska huoli hyvästä kasvusta ja tasa-arvon edistämisestä on meille kaikille yhteinen on toivottavaa, että keskustelu etenee rakentavasti ilman poteroita ja leimaamista taantuneisiin tai intomielisiin uudistajiin. Tulosta saadaan aikaan vain rakentavalla, yhteiseen hiileen puhaltavalla keskustelulla.


Lopuksi: tavoitteesta on kysymys

Koulun kehittämiseen liittyen voisi todeta Broadya ja Deweytä mukaillen, että koulun toimintakulttuurin muutoksessa tai pedagogisessa virtauksessa on kysymys aina yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta. Jos tätä yhteiskunnassa ja lasten kasvun olosuhteissa tapahtunutta muutosta ei ymmärretä, pidetään opetuksen kehittämistä helposti vain muutamien opettajien mielivaltaisina keksintöinä, pahimmassa tapauksessa ohimenevänä hullutteluna, parhaimmassa tapauksessa vain joittenkin yksityiskohtien parantelemisena. Tuloksena on kehityksen jääminen metodiselle ja mekaaniselle tasolle.

Suomalaisen koulun edistymisen uhkana ei siksi ole itseohjautuvuus tai ilmiöopetus sinänsä, koska ne ovat vain juonne isompaa kokonaisuutta. Jos uhkakuvia halutaan hakea koululle ja yhdenvertaisuuden edistämiselle, ovat ne intressejä, jotka ohjaavat koulua nk. back to basics -suuntaan. Hesarin uutisointi Saarisen ja Keltinkangas-Järvisen tutkimuksesta (ottamatta kantaa tutkimukseen) on näitä voimia. Kuumetta ei mitata vatupassilla. Koulu ja oppiminen (=pitkäkestoinen muistaminen, kuten artikkelissa kirjoitettiin) ovat tavoitteellisesti ja toiminnallisesti laajempi kokonaisuus kuin yksittäiset metodit tai asioiden painaminen pitkäkestoiseen muistiin. Ei vain koulua vaan elämää varten. Ilmiöopetuksessa, eheyttämisessä, projekteissa, integroidussa opetuksessa - mitä sanaa saakaan käyttää - piilee sama ongelma tai riski kuin oppiainelähtöisessä opetuksessa tai ylipäätään opetuksessa: tavoitteena ovat vain tieto tai toiminta, eivät opsn tavoitteet. Jos oppikirja ja sisällöt ohjaavat yksinomaan opetusta, eivät opetussuunnitelmaan kirjatut tavoitteet, on lopputuloksena kiire, ähky, asioiden nopea läpikäynti, uupuminen ja oppimisen motivaation lasku. Jos projektit tai ilmiöt eivät juonnu opetussuunnitelman tavoitteista ja tavoitteisiin, on lopputuloksena ns. touhupedagogiikka ja tunne kaaoksesta, jossa ei oikeastaan opittu yhtään mitään. Juuri lehtiartikkelin esittämässä suunnassa. On houkuttelevaa palata perusteisiin, ehkäpä tasokursseihin ja kunnon rauhalliseen tekemiseen päivästä toiseen...


Muutama asiaa sivuava aiempi blogi:

Tulevaisuuden inklusiivisessa koulussa laaja-alainen oppiminen ja osaaminen ovat lapsen hyvän kasvun mahdollistajia #Educa2018

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti