lauantai 26. tammikuuta 2019

Osallisuudesta hyvään kasvuun - yksilöllisyydestä, joustavuudesta ja motivaatiosta osallisuuden oheistuotteena

Kuinka paljon opetus- ja kasvatusjärjestelmästämme löytyy joustoa lapsen kasvua ajatellen? Onko muotti, jota käytämme riittävän väljä vai löytyykö koulun ja päiväkodin työkalupakin sapluunoista useita erilisia muotoja, jotta emme yritä viedä kaikkia lapsia saman muotin lävitse? Miten hyvin osaamme tunnistaa lapsen luontaista olemuksellisuutta ja hyväksyä tämä olemuksellisuus opetus- tai kasvatustilanteessa? Muun muassa nämä kysymykset ovat olleet keskeisiä tällä viikolla, kun olen päässyt tutustumaan erään päiväkotimme leikkiprojektitoimintaan sekä käymään Educa2019 tapahtumassa.


Osallisuutta ja innostavaa leikkiä

Pääsin seuraamaan loppuviikosta Pikku-Ketun päiväkodin jo syksyllä alkanutta ja edelleen jatkuvaa leikkiprojektia. Lapset olivat rakentaneet päiväkodistaan linnan, jossa prinssit, ritarit ja prinsessat viettivät aikaansa leikkien, tanssien, rakennellen ja askarrellen sekä laulellen. Ryhmän lapset olivat iältään kolmesta kuuteen vuoteen. Tunnelma oli innostunutta ja rauhallista. Juuri sellainen, jossa saatoin nähdä lapsen kasvavan omana itsenään. Avainkäsite tällaisen ilmapiirin muodostumiselle on lasten osallisuuden vahvistaminen. Lasten osallisuuden vahvistaminen on ollut tärkeä osa päiväkotiemme toimintaa uuden vasun käyttöön ottamisen myötä.

Linnaleikkiprojekti oli lähtenyt liikkeelle lasten kiinnostuksesta aiheeseen. Syksyllä lapset olivat ensin halunneet rakentaa oman pahvilinnan kalusteineen ja hahmoineen. Tästä leikki oli laajentunut innostavaksi osaksi päiväkotipäivää ja leikki jatkuu edelleen, saaden uusia muotoja ja ulottuvuuksia sisältöönsä. Lapset ovat saaneet vuoden aikana mm. sisustaa päiväkodin leikki- ja ruokailutilaa linnaksi. Läheisestä kierrätyskeskuksesta on haettu sisustustarpeita sekä rooliasusteita linnanväelle. Tärkeää on ollut myös se, että aikuiset ovat uskaltaneet heittäytyä mukaan leikkiin mutta antaa samalla lapsille tilaa vaikuttaa leikin kulkuun ja tekemisiin. Toiminnassa konkretisoituu hyvin motivaation muodostumisen yksi keskeinen mekanismi: lapsen kiinnostus ei ole lelussa tai leikissä sinänsä vaan lasten ja aikuisten välisessä jaetussa toiminnassa. Lasta motivoiva voima on sosiaalisessa tilanteessa, jossa lapsi saa olla mukana ja pystyy vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Siksi mielekäs toiminta mielekkäiden välineiden tai asioiden parissa ei ole riittävää, vaan lapselle on muodostettava kokemus siitä, mitä mahdollisuuksia tilanne muodostaa lapsen tarpeille. John Deweyn sanoin lapsen kiinnostus on hänen omassa edussaan, jonka vuoksi hän haluaa pitää yllä sosiaalista, jaettua mielekästä toimintaa.

Esimerkkinä motivaatiota ruokkivalle aikuisen roolille sopii hyvin se, kun "tallipoika Jokke" pyörähti vierailumme aikana tuomassa lapsille maalia, pensselit ja suojavaatteet, koska keppihevosten talli piti maalata ja laittaa kuntoon. Tuossa lasten mielikuvitusta hersyttelevässä hetkessä, jossa aikuinen leikki lasten mukana, olemalla touhukas Jokke, lapset innostuivat ensinnäkin työmääräyksestä, oppivat hieman lukukäsitettä ja vaatteiden suojaamisesta maalatessa. Osallisuutta ja vaikuttamisen mahdollisuutta kuvasi hyvin se, kun lapset kuitenkin määräsivät itse työn tahdin: ei siitä lähdetty aikuisen käskystä vuoronperään maalaamaan vaan lapset totesivat, että Sirpa ja Mikko ovat nyt vieraina päiväkodissa ja vierailu jatkuu yhteisillä linnantansseilla. Tallin maalaus tehdään myöhemmin. Niin lähdettiin seuraamaan spontaanisti edennyttä leikkiä tanssien merkeissä!


Joustavuutta ja tilaa lapsen kasvulle

Päiväkodin toiminnalle oli ominaista osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuden edistämisen lisäksi kunkin lapsen olemuksellisuuden arvostaminen. Kaikkia ei työnnetty samaan muottiin. Lapset olivat suunnitelleet meille vierailijoille esityksiä. Kun vuorossa oli yhteinen piirileikki, niin kaksi lasta ei halunnut siihen osallistua. Tilanteesta olisi saanut kiusallisen, jos aikuinen olisi alkanut maanittelemaan tai pakottamaan lapsen mukaan mutta erittäin luontevasti aikuinen totesi, että "käy sohvalle katsomaan ja saat olla kameramies, ottaa sinä kuvia toisten leikistä". Tämä sopi lapselle mainiosti. Aikansa kuvattuaan ja katsottuaan yhteistä leikkiä, hän halusi tulla mukaan ja nyt osallistuminen ei ollut enää mikään ongelma. Aikuiset toimivat tuossa tilanteessa erittäin hienosti. Turhaa olisi ollut pakottaa lasta samaan toimintaan toisten kanssa. Pakottaminen samaan, mitä muutkin tekevät johtaisi hiljalleen ja takuulla mutkikkaampiin ongelmiin. Puhuisimme pian sopeutumattomuudesta ryhmään ja kasvaneesta tuen tarpeesta.

Sama pätee muuten koulutoimintaan. Kyse ei ole sinänsä siitä, että haluaako lapsi vai ei vaan lapsen olemuksen tuntemisesta ja sitä kautta viisaasta joustamisesta sellaisten lasten kohdalla, jotka hyötyvät kasvussaan ympäristön ja aikuisten joustavuudesta. Tätä osin jopa intuitiivista lapsen tuntemusta edellytetään hyvältä opettajalta. On osattava tunnistaa, milloin toimia joustavasti, milloin määrätietoisemmin ja vähemmän joustavalla tavalla. Muotti, johon lapsia kasvatetaan, ei voi olla kaikille sama. Jos tämän ymmärtäminen tuntuu vaikealta, voi asiaa verrata meihin aikuisiin työssämme. Jos johtajana alan vaatia ja odottaa kaikilta samanlaista asennetta vaikkapa muutosprojektiin tai johonkin kehitystyöhön, törmään todennäköisesti seinään ja vastustukseen, joka alkaa hiljalleen nakertaa koko yhteisön asennetta, iloa ja yhteishenkeä. Kuin tuossa päiväkodin piirileikissä, on leikittävä innostuneiden ja asiasta kiinnostuneiden kesken, annettava aremmalle tai sille kuvitellulle vastarannankiiskille oman olemuksen mukainen rooli tehtävässä. Jokaista täytyy osata arvostaa, ja kun tiedämme että kyse on persoonasta tai olemuksellisuudesta, ei ilkeydestä tai tahallisuudesta, on kyettävä hyväksymään ja joustamaan erilaisissa tilanteissa. Jokaisen toiminta alkaa kyllä hiljalleen adaptoitua vallitsevaan toimintaan ja varsinkin innostuksella on joskus taipumus tarttua. Keskeistä on luottamusta ja arvostusta ruokkivan hengen rakentaminen ja ylläpitäminen.

Educa2019

"Mieli" on välillämme - empatia ja luottamusta ruokkiva vuorovaikutus motivaation perustana

Educassa Katri Saarikivi (Johtamisen neurotiede) sekä Juho Norrena (Oman oppimisen kapteeni – Itseohjautuvuuden ABC) puhuivat saman tyyppisistä asioista esityksissään. Saarikivi painotti esityksessään johtajan empatian sekä luottamusta rakentavan vuorovaikutuksen merkitystä tulevaisuuden hyvässä johtamisessa. Hyvä opettajuus ja opetus ovat edellyttäneet tätä aina opettajan työssä. Norrenan esitys oli edellä kuvatun päiväkotitoiminnan suhteen ytimessä. Oppimista ja lapsen itseohjautuvuuden kasvua tukevassa toiminnassa keskeistä on turvallisuutta ja luottamusta herättävän ilmapiirin synnyttäminen. Valinnanmahdollisuus edistää sisäisen motivaation kasvua ja mahdollistaa sitä kautta autonomian, joka puolestaan jälleen edistää sisäistä motivaatiota. Positiivinen noidankehä on valmis.


Jälkikirjoitus: Oppimisen arvioinnista löytyy luonnollisesti kytkökset edellä esitettyihin teemoihin. Karvin työryhmällä olimme esittelemässä Educassa alustavia tuloksia perusopetuksen ja lukiokoulutuksen arviointia käsittelevään, myöhemmin keväällä julkaistavaan selvitykseen liittyen (Hyvä arviointi – numeroita, kokeita ja virheitä vai jotain muuta?). Kirjoittelen arviointi-teemasta ajatuksia, kun raportti on julkaistu.


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Stop (koulu)kiusaamiselle

Tämä teksti on ollut koneella pitkään luonnoksena mutta ajattelin nyt olevan aika sen julkaisuun, kun aihe on jälleen noussut julkiseen keskusteluun (Rehtorin puheet hutsahtavasta pukeutumisesta ja seksuaalivähemmistöistä tyrmistyttävät – Opetusministeri: "Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun vika").

Heti alkuun haluan muistuttaa, ettei mikään ominaisuus, olemus, tapa, ideologia tms. anna kellekään oikeutta toisen kiusaamiseen ja syrjimiseen. Kiusaaminen on edelleen kuitenkin valitettavan yleistä ja jokaisella koululla sekä luokalla on töitä tehtävänään kiusaamisen ehkäisemiseksi tai kitkemiseksi, ei vain uutisoidussa Sysmäläisessä koulussa tai muilla uutisoinnissa esiin nostetuilla kouluilla. Kiusaamisen ehkäisy on koulun toimintakulttuuria koskeva kysymys. Toimintakulttuuri kehittyy jatkuvasti ja sen kehittymisen taustalla ovat ihmiset tekoineen ja sanoineen. Kun seurasin sosiaalisessa mediassa aihetta käsittelevää keskustelua, oli kommenteissa havaittavissa samaa henkeä, mitä kiusaamisen mekanismissa, kiusaamista edistävässä toimintakulttuurissa on. Sosiaalisessa mediassa tai muilla ilmaisupalstoilla meidän aikuisten ei pidä lähteä lyömään lyötyjä tai mahdollisesti virheitä tehneitä ihmisiä. Tällaisesta näyttää kuitenkin muodostuneen ajanhenki, jonka kasvua ja voimistumista ruokimme, jos itse sorrumme negatiivisten tunteiden lietsontaan ja ihmisten mollaamiseen. Hienoa on se, että tärkeästä asiasta keskustellaan mutta muistetaan olla samalla armeliaita ja ratkaisuhakuisia. Ei lähdetä rankaisemaan. Meitä jokaista viranhaltijaa kyllä ohjataan esimiestemme taholta, jos sellaiseen tarvetta ilmenee.


Kiusatuksi tulemisen tunne on tunne, joka tulee ottaa vakavasti

Kiusaamisen ehkäisy on yksi tärkeimmistä koulun tehtävistä turvallisen koulupäivän ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Kiusaamisen yleensä huomaa, kun elää oppilaiden kanssa arkea intensiivisesti mutta se on myös ilmiö, joka jää helposti arjen tilanteiden ja toiminnan varjoon - nopeasti ohimeneviä katseita ja eleitä, joita vain kiusaajat ja kiusattu hetkessä tuntevat. Myös sosiaalisen median aikakausi on tehnyt kiusaamisesta mutkikkaan ja jopa raa'an ilmiön. Kiusaaminen voi olla tällöin vaikeasti selviteltävä asia. Selvää on se, että kaikissa muodoissaan kiusattu ja myös kiusaaja ovat pikaisen avun tarpeessa. On pystyttävä palauttamaan turvallisuuden tunne koulukäyntiin ja muuhun elämään ja saatava apua pahan olon purkamiseen. Ratkaisemattomana kiusaaminen voi jättää kiusatulle mutta myös kiusaajalle elinikäisen taakan kannettavakseen. Kiusaaminen koskettaa lähes aina myös kokonaisvaltaisesti kiusatun lapsen elämää ja hänen perheensä arkea.

Kiusaaminen on aiheena vaikea myös siksi, että akuutissa tilanteessa joudutaan usein kysymään, mitä kiusaaminen on ja onko kyse kiusaamisesta vai jostain muusta. Opettajan urani alkuvaiheissa 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa kiusaaminen oli tavallaan selkeää ja siihen oli suhteellisen helppo puuttua. Saattoi ilmetä, että oppilaat olivat opettajalta salaa kirjelappusin pilkanneet luokkakaveriaan oppitunnin aikana tai oppilaiden lausahduksista ja olemuksesta selvisi, että oppilas on jäänyt muiden hampaisiin. 2000-luvulle tultaessa kiusaamistapauksissa alkoi olla mukana myös sellaista, että yksittäinen oppilas saattoi jostain syystä kokea luokan normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä tapahtuvia asioita kiusaamiseksi. Kiusaamista kokeva oppilas saattoi jäädä hetkeksi jonkin ryhmän ulkopuolelle ja toisten ilkamointi saattoi aiheuttaa tunnetta, että on joutunut kiusatuksi, kun ei juuri tuossa hetkessä ollut tietoinen siitä, mistä toisten ilmaisemat tunteet johtuvat. Lasten kyky aistia toisten tunteita erilaisissa tilanteissa on muuttunut ja tunnetaitojen opettaminen on muodostunut merkitykselliseksi. Mutta olipa kiusaaminen totta tai ei, on kiusatuksi tulemisen kokemus aina aito, eikä sitä voida eikä sitä pidä tällöin vähätellä. Luokan hengen on oltava sellainen, että jokainen voi tuntea siellä olonsa turvalliseksi. Jos näin ei ole, on ryhdyttävä tekemään töitä hyvän yhteishengen ja turvallisuuden tunteen luomiseksi.


Koululla on velvollisuus huolehtia turvallisen ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä edistävän toimintakulttuurin luomisesta

Koulukiusaaminen on sanana haastava, koska kiusaamista tapahtuu myös koulun ulkopuolella (HS Koulukiusaaminen siirtyi pihoilta nettiin – nyt kiusaaja seuraa kotiin asti). Arvioisin kuitenkin, että koulukiusaaminen sanana on hyvä. Sana koulukiusaaminen muistuttaa meitä siitä, että koulu on lapsen elämässä keskeisimpiä paikkoja vähintään 12 vuoden ajan, ja koulu on paikka jossa lapset ovat yhdessä suuren osan arjestaan. Koulu on keskeinen yhteiskunnan kasvua ja hyvinvointia luotaava instituutio, minkä vuoksi olemme velvollisia huolehtimaan siitä, että kiusaamiselle otollinen maaperä ei pääse kukoistamaan, ei koulussa eikä koulupäivän jälkeisessä arjessa. Se on selvää, että kotien ja koulun yhteistyöstä on keskeisesti kyse. On myös selvää, että opettajien sekä rehtoreiden harteille ei voi sysätä vapaa-ajan ongelmia mutta toisaalta koulu ei voi täysin kääntää myöskään niille selkää, jos ne heijastuvat lasten kouluarkeen, koulunkäyntiin ja oppimiseen.

Lopuksi listaan muutamia käytännön toimia, joiden katson edistävän koulurauhaa ja tukevan toista kunnioittavan hengen rakentumista luokkaan tai kouluun:
  • On elettävä oppilaiden kanssa koulutyön arkea intensiivisesti, oppilaiden keskinäistä vuorovaikutusta ja tunteiden ilmaisua tarkkaillen. Opettajan on luotava koulupäivään aikaa, jolloin hän pystyy seuraamaan sivusta oppilaiden toimintaa luokassa, vapaissa tilanteisessa, siirtymätilanteissa sekä välitunneilla.
  • On kuunneltava tarkoin verbaalia ja nonverbaalia viestintää ja puututtava välittömästi tilanteisiin, joissa herää epäily toisten epäasiallisesta käyttäytymisestä tai kohtelusta toisia kohtaan. Tapahtumat tulevat nopeasti eteen ja aikuiselta vaaditaan tässä herkkää kykyä tarttua tilanteeseen. Nopea puuttuminen on sikäli tehokasta, että se tekee siinä hetkessä ja samantien loukkaavan sanan sanojalle tai teon tekijälle selväksi, mistä on kysymys. Jälkeenpäin ei tarvitse puntaroida, oliko tilanne näin. Lapset oppivat näin huomaamaan myös sen, että aikuiset välittävät ja puuttuvat heidän tekemisiinsä.
  • Koulun toimintakulttuuria on rakennettava iloiseen yhdessä tekemiseen. Yhteiset projektit ja yhteiseen tavoitteeseen ponnistelu luovat yhteishenkeä vahvistavia yhteisiä kokemuksia. On vaalittava arjessa erilaisia tunteiden ilmaisumahdollisuuksia - musiikki, kuvataide, yhteiset esitykset ja tapahtumat sekä yön yli kestävät retket tarjoavat tälle oivia mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret oppivat tuntemaan yhdessä tekemällä toisiaan paremmin, mitä yksilökeskeisessä / opettajajohtoisessa työskentelyssä on mahdollista.
  • Kodin ja koulun vapaamuotoiset yhteiset tilaisuudet kehittävät oppilaiden sekä opettajan ja vanhempien keskinäistä luottamusta ja välittämisen tunnetta. Tiedän, että tällainen vaatii aikaa ja kouluajan ulkopuolella tapahtuvaa työtä. Mutta yleensä aluksi. Kun luottamus ja hyvä yhteishenki kotien suuntaan saadaan luotua, opettaja saa vastaavasti aikaa - takaisin sen, mistä on uskaltanut luopua - ja mahdollisesti luokan, jonka kanssa työskentely on palkitsevaa ja innostavaa.
  • Kodin ja koulun välinen viestintä on ongelmatapauksissa ensisijaisesti puhelimessa tai kasvokkain tapahtuvaa keskustelua ja yhteyttä kotiin otetaan mahdollisimman nopeasti, kun siihen ilmenee tarvetta.