keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Opetussuunnitelma-sanan pyörittelyä - kuria, yhteistä polkua, matkaa ja suuntaa sekä tietojen ja taitojen omistamista

Otin pitkästä aikaa luettavaksi Ivor Goodsonin teoksen Opetussuunnitelman tekeminen (suomennettu versio 2001). Aikaa viime lukukerrasta on liki 20 vuotta, kun tätä kirjaa hyödynsin väitöskirjaa tehdessä. Heti kirjan alkumetreillä törmäsin mielenkiintoiseen kuvaukseen englanninkielisen opetussuunnitelmasanan curriculum etymologiasta. Ajatus lähti laukalle ja en malttanut olla näppäilemästä pientä sanaleikkiä ja muistiinpanoa tästä blogiin, joten siitä seuraavassa.

Curriculum = currere = kulkusuunta - joku currere se pitää opetuksessakin olla!

Englanninkielisen opetussuunnitelmasanan curriculum alkuperä juontaa Ivor goodsonin (2001, 32) mukaan latinan kieleen sanaan currere, mikä tarkoittaa juoksemista ja viittaa kulkusuuntaan tai kilpa-ajoihin. Sanat curriculum sekä currere ovat sikäli mielenkiintoisia, että suomenkielinen sana kuri tarkoittaa alkuperältään kurua eli kapeikkoa, puron uomaa tai lehmipolkua eli yhteistä kulkusuuntaa tai yhteiseen suuntaan johtavaa uomaa. Janne Saarikivi (https://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_saarikivi.pdf) määrittelee kuru ja kuri -sanoja ugrilaiseen ja myös saamelaiseen perintöön viitaten. Tässä mielenkiitoinen kuru ja kuri johdannainen sana, jolla voisi kuvitella olevan yhteyttä myös koulutermistöön, on kursi (pienehkö rotko). Voisiko tästä juontua sana kurssi, kahdella ässällä? Kurssi nykykielen sanastossa viittaa sekin vahvasti suuntaan ja opetuksen termistössä opintojaksoon tai oppiaineeseen.

Currere, curriculum ja kuri analogisuus on mielenkiintoinen ja olisi kiinnostavaa tietää, onko näitä sanoja ja niiden johdannaisia tutkittu tarkemmin. Toki opetussuunnitelma-ajattelussa on angloamerikkalaisen curriculum ajattelun rinnalla huomioitava saksalainen lehrplan-ajattelu mutta käsitteen etymologisessa merkityksessä currere-johdannainen on kiinnostava. Kurihan on kaikkinensa ollut läpi historian, ja on myös edelleen tänä päivänä opetukseen järjestämiseen liittyvä käsite. Goodson kirjoittaakin opetussuunnitelman ja opetuksen järjestämisen historiaan viitaten: "...opetussuunnitelman ja kurin välillä on homologinen suhde: opetussuunnitelma oli kalvinisteille käytännöille sama kuin kuri oli kalvinistisille sosiaalisille käytännöille." Kuri mielletään nykypäivänä helposti negatiivisena käsitteenä ja seurauksina oppilaan käytökseen liittyen, kuten rangaistuksina tai äkseerauksena. Edellä esitetty merkitys tuo kuri-sanan uuteen valoon - kuri on yhteistä suuntaa ja rakennetta sujuvan opetuksen järjestämiseksi. Ivor Goodson (2001, 32) toteaakin, että sanan etymologian perusteella opetussuunnitelma määrittyy suunnaksi, jota noudatetaan tai joka esitetään normatiivisena suuntana. Opetussuunnitelma sanassa suunnitelma viittaakin vahvasti suuntaan, yhteiseen tai yksilölliseen.

Mutta miten opetus-sanaa voisi taivutella? Koulutyötä koskevat suomenkieliset sanat oppia, opetta, oppitunti jne. ovat syntyneet historian eri aikoina (Koskeniemi ja Hälinen 1978, 101). Opetus- ja oppia-johdannaisilla sanoilla ei ilmeisesti ole vastaavaa latinankielistä perustaa, kuten curriculum sanalla on, ja mitä vastaavalla suomenkielisellä kuri-sanalla voisi olla kotietymologin tulkitsemana edellä kuvattuun viitaten. Oppia / opettaa sanan perintö juontunee esimerkiksi suomalais-ugrilaiseen oppe (opettaa) sanaan. Myös pohjois-saamenkielestä löytyy sana oahppat (oppia, omaksua tietoa). Vedän mutkan suoraksi ja tartun sanaan omaksua, joka on synonyymi oppia-sanalle, ja josta tullaan oma-, omata- ja omistaa sanoihin eli oppi ja oppiminen voisivat siten olla jotain omistamiseen ja omaamiseen liittyvää: Kun opitaan, omaksutaan itselle jotain, jonka voi omata tai omistaa. Opittaessa omaksutaan ja hetken päästä eli lopputuloksena omistetaan tietoa tai taitoa.


Summa summarum 

Opetussuunnitelma on yhteinen suunta tietojen ja taitojen hankkimiselle ja omistamiselle ja tätä edistävien olosuhteiden sekä käytänteiden määrittämiselle. Kuri eli yhteiset säännöt ja toimintaohjeet, jotka pitävät meidät oikeassa suunnassa eli kurssissa, on sujuvan koulutyön kannalta tärkeää. Koulutyö on kurinalaista etenemistä, oppimista ja uuden omaksumista sekä tiedon ja taidon omistajuutta polulla, joka on elinikäinen ja jossa suunta, suunnitelmat ja kurssi voivat vaihtua tilanteen ja tarpeen mukaisesti. Docendo discimus!


sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Voiko etäopetus olla vuorovaikutteista ja innostavaa?

YLE julkaisi pari viikkoa sitten kiinnostavan uutisen opettajien etäopetuksen kokemuksista korona-aikana (https://yle.fi/uutiset/3-11837844). Yle oli tehnyt aiemmin myös laajan kyselyn (n=1700), jonka mukaan suurin osa opettajista ja oppilaista kipuilee etäopetuksessa “sanallisen ja sanattoman vuorovaikutuksen puutteessa.” Lisäksi olen päässyt käymään muutamia kiinnostavia keskusteluja toimivista ja vähemmän toimivista verkko-opetuksen kursseista. Keskusteluissa on noussut esiin myös kokemuksia siitä, että etäopetuksessa on kehnoimmillaan otettu jopa pedagogisia taka-askelia. Näin voi käydä, jos perinteisiä luokkahuoneopetuksen käytänteitä ja materiaaleja yritetään “monistaa” etäopetuksen ympäristöön. Ylen jutussa tämä sama kokemus nostetiin esille: “Etäkoulussa opetus on muuttunut liian usein vanhanaikaiseksi tiedon kaatamiseksi yhteen suuntaan.”

Etäopetus, monimuoto-opetuksen ratkaisut, itsenäinen ajasta ja paikasta riippumaton opiskelu ovat kuitenkin suunta, joiden merkitys on kasvanut ja kasvaa tulevaisuudessa. Ja sitä enemmän, mitä ylemmälle kouluasteilla edetään. Tämän vuoksi esimerkiksi korkeakoulujen ja oppilaitosten on oltava entistä innostuneempia kehittämään ajasta ja paikasta riippumattoman opetuksen pedagogisia käytänteitä opiskelijan hyvinvointia, oppimista ja opinnoista suoriutumista edistäviksi ratkaisuiksi. Tämän olen havainnut esimerkiksi omassa työssä, syksyllä 2021 Kajaanin ammattikorkeakoulussa alkavan sosionomikoulutuksen (monimuoto) suunnittelussa: Koulutuksesta kiinnostuneiden lukuisten tiedustelujen yhteinen viesti on opintojen ja opiskelun joustavuus. Hyvää oppimista, opetuksen toiminnallista innostavuutta ja jäntevää etenemistä jokainen pitää itsestään selvänä odotuksena. Etäoppimisen ratkaisut ovatkin parhaimmillaan innostavia, yksilön kannalta joustavia ja oppimista edistäviä. Käymieni keskustelujen ja Ylen uutisen innostamana päätin ottaa lyhyeen pohdintaan, teorian näkökulmasta, millaisista asioista pedagogisesti mielekäs etäopetus rakentuu. Näkökulmani teoreettisesti laajasta aihepiiristä on tässä postauksessa kapea, enkä pyri kaiken kattavaan esitykseen. Yritän tarkastella Ylen jutussa esille nostettua kontaktin muodostamista opiskelijoihin ja pyrkimystä luoda tilannetta, jossa opiskelijat uskaltavat ja haluavat osallistua aktiivisesti opetukseen etäopetuksen tilanteessa. Peilailen etäopetuksen tematiikkaa Hans Aeblin yleispedagogiseen teokseen “Opetuksen perusmuodot”. Kirjan ajatukset perustuvat perinteisen luokkahuoneopetuksen kontekstiin.


 

Luokan vastaanottokyvykkyyden tunteminen – psykologisesta tyhjiöstä eläytyvään osallistumiseen


Jotta opetuksesta voi muodostua toimivaa, olipa kyse opetuksesta “onsite” tai “online”, on opettajan tunnettava, ovatko opiskelijat todella mukana, suhtautuvatko he vakavasti opetustilanteeseen ja ymmärtävätkö opiskelijat opettajaa, eli ovatko he valmiit ottamaan askeleita opittavan asian eteen. Perinteisessä luokkahuoneen opetustilanteessa tämä on helppoa havaita mutta etäopetuksessa tilanne on toinen. Tunnistaminen saattaa olla jopa mahdottoman tuntuista. Hans Aebli kuvaa tätä oppilaisiin muodostettavan kontaktin tematiikkaa kirjassaan. Jos opetuksessa ei pystytä näkemään oppilaiden palautetta eli ilmeitä, eleitä, katseita ja myötäelämisen sanattomia viestejä, on tilanne verrattavissa Aeblin mukaan radiojuontajan tilanteeseen. Opetuksen kontekstissa tilanne on opettajalle kuin puhuisi “psykologiseen tyhjiöön”. Ylen jutussa tätä tunnetta, joka etäopetuksessa on opettajille rakentunut, kuvattiin opettajien kokemana TV:n chat-juontajana toimimiseen. 

Verkko-opetuksen ympäristöissä opettajan keskeisimpiä kysymyksiä onkin, miten hänen tulisi toimia, että hän saa aikaiseksi aidon kontaktin opiskelijoihin ja heidän kokemusmaailmaansa, ja vieläpä niin että opiskelija pystyy kokemaan opiskeltavan asian merkityksellisenä ja yhdistämään opiskeltavan aihepiirin käsitteet aiheen kannalta laajempaan merkitykseen sekä opiskelijan omaan kokemusmaailmaan. Niin verkkovälitteisessä kuin perinteisessä opetuksessa opetuksen yksi tärkeimmistä tehtävistä on, Aeblia mukaillen, saada oppilaat eläytyvään osallistumiseen opettajan ja sisällön kanssa. Tämä eläytyvä osallistuminen on Aeblin mukaan läheisin yhteisyyden muoto, jonka opettaja pystyy oppilaisiinsa saavuttamaan. Kun tämä tunne saavutetaan, ovat oppilaat vastaanottavaisia opetukselle ja pystyvät ymmärtämään opetettavia asioita osana omaa kokemusmaailmaansa.

 


Kuinka etäopetuksessa kontakti ja opiskelijoiden eläytyvä osallistuminen on mahdollista saavuttaa?


Ylen edellä mainitussa jutussa haastatellut opettajat tuovat erinomaisesti esille käytännön näkökulmasta opettajan merkitystä opetustilanteessa vuorovaikutteisuuden luomiseksi: Opettajan on luotava yhteiset pelisäännöt mm. kameran käytölle, osallistumiselle opetustilanteessa, kuulumisten vaihtamiselle sekä edellytettävä systemaattisesti näiden toteutumista. Nämä ovat hyviä peruslähtökohtia verkossa tapahtuvalle vuorovaikutukselle ja ensimmäinen askel eläytyvän osallistumisen mahdollistamiselle. 

Opettajien etäopetuksen kokemus siitä, että opiskelijat vetäytyvät ja vaikenevat on painostava tunne. Toisaalta tämä ei kuitenkaan välttämättä eroa perinteisestä luokkahuoneen tilanteesta: Jos opetuksen funktio on tiedon siirto opettajalta tai oppimateriaalista opiskelijalle. Tällöin opetuksen pedagoginen piiloviesti on, että opiskelijoilta ei edellytetä eikä odoteta vuorovaikutteisuutta tai omien kysymysten tekemistä ja vastausten hakemista niihin. Kun käsiteltävät sisällöt ja kysymykset ovat opiskelijalle itselleen ulkoisia ja niihin odotetaan ulkoisen auktoriteetin mukaisia oikeita vastauksia, on helpompaa ja myös turvallisempaa vaieta. Etäopetuksessa tämä tilanne todennäköisesti vahvistuu ja laajenee, jos tavoite on tiedon siirtäminen. Sanattoman viestinnän puute iskee tällöin armottomasti, koska mahdollisuus sen hyödyntämiseen on viety miltei kokonaan pois.

Jotta myös etäopetuksessa voidaan saavuttaa opiskelijoiden eläytyvä osallistuminen sisältöön:
  • On opetuksen sisältö linkitettävä osaksi opiskelijan laajempaa kokemusta ja siten luotava merkityksellisyyden tunne sisältöä kohtaan. Kyse on motivoinnista, jonka merkitys etäopetuksessa korostuu. Opettajan on aktiivisesti osoitettava opintojen aluksi tämä tiedon merkitysten liittyminen käytäntöön ja opiskelijoiden kokemukseen sekä ja varmistettava säännöllisesti merkityksen välittyminen opiskelijoille. 
  • On luotava kirjallisuuden / luennon / opettajan tuottaman tekstimateriaalin avulla mahdollisuus omaksua keskeiset käsitteet ja niiden merkitys ytimekkäällä ja mielekkäällä tavalla (verkossa pitkien luentojen seuraaminen on raskasta ja viesti pitäisi osata pilkkoa esimerkiksi lyhyiksi opetusvideoiksi). Opettajan on arvioitava tarkasti oma asemoitumisensa suhteessa opiskelijoihin ja se, milloin opettajan rooli on fasilitointi, milloin aktiivinen tietojen välittäminen, milloin ohjaaminen.
  • On mahdollistettava sisällön kokeminen omakohtaisena kokemuksena (simulaatio, case-harjoitus, työelämälähtöinen tehtävä tms.). Verkossa tapahtuva työ ja osaamisen osoittaminen on toisaalta vain jäävuoren huippu ja toisaalta mahdollisuus tehdä koettu tieto ja taito näkyväksi sekä reflektoitavaksi. Oppimista ja asiaan perehtymistä tapahtuu tai pitäisi tapahtua opiskelijan tai opiskelijatiimien toimesta myös verkossa työskentelyn ulkopuolella. Verkko on paikka tämän työskentelyn tuloksen näkyväksi tekemiselle, osoittamiselle ja jakamiselle. 
  • On toteutettava teoreettinen reflektio eli palautetaan kokemus / soveltamisesta hankittu omakohtainen kokemus osaksi keskeisiä käsitteitä ja merkitystä.