Educa-messut virittivät vilkkaan julkisen koulutuskeskustelun
Viikon koulutusuutisointi on ollut vilkasta. Syy kiinnostukselle löytynee Educa-messujen aiheuttamisesta pörinästä. Eräs mielenkiintoisimmista keskustelun avauksista (jälleen kerran) liittyi koulushoppailuun, jonka osa eduskuntapuolueiden puheenjohtajista (Paavo Arhinmäki ja Juha Sipilä) olisi valmis sallimaan vain tietyin ehdoin ja esimerkiksi Sanni Grahn-Laasonen blogisivullaan ilmoittaa kokoomuksen kannaksi, ettei kokoomus halua rajoittaa perheitten oikeutta valita koulua. Grahn-Laasonen toteaa asiasta seuraavasti:
Viime vuosina usko suomalaisen koulutusjärjestelmän tasa-arvoon on alkanut horjua. Erot siinä, kuinka paljon kunnat panostavat koulutukseen, ovat kasvaneet. Opetusryhmien koot vaihtelevat, samoin tarjolla olevan opetuksen, kielivalikoimien ja valinnaisuuden määrä. Joissain kunnissa ja kouluissa on tarjolla huomattavasti vähemmän opetusta kuin toisissa. Se näkyy väistämättä oppimistuloksissa ja asettaa lapset ja nuoret epätasa-arvoiseen asemaan.Erityisesti ongelman katsotaan olevan vaikea pääkaupunkiseudulla ja uhkaavan näin merkittävästi koulutuksen tasa-arvon toteutumista. Lähikouluperiaatteesta kiinnipitävät ryhmät kantavat niinikään huolta koulutuksen tasa-arvosta koulujen eriytymisen näkökulmasta. Edellä esitettyyn liittyen Matti Apunen kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, Miksi en saisi haluta lapselleni hyvää opettajaa? Hän liittää shoppailu-sanan populismiin, jota vihreät ja vasemmisto käyttävät, kun ihmisiltä halutaan estää valinnanvapaus ja mielipiteenilmaisu. Hän katsoo, että kouluissamme on hyviä, keskinkertaisia ja huonoja opettajia, jotka vaikuttavat valinnaisainetarjonnan monipuolisuuden lisäksi vanhempien haluun valita lapselleen koulu. Se paras mahdollinen. Koulun valinta on osoitus siitä, mitä vanhemmat ajattelevat koulun tasosta. Hyvälle opettajalle pitäisi osoittaa selvä palkkio, joka toimii huonon opettajan havahduttajana, toteaa Apunen. Edesauttaako edellinen ajatus kilpailuyhteiskuntaa tukevien arvojen muodostumista, jossa etenkin heikompien on vaikea selviytyä?
Kuvattu asetelma herättää kaikkiaan monia kysymyksiä. Haluan yhdistää tähän vielä twitterin uutisvirrasta bongaamani twiitin Vaasan yliopiston vuosijuhlaan (21.1.2015) liittyen, jossa ministeri Kiurun todettiin esittäneen huolen "Suomen osaamistason kehityksen hidastumisesta", jossa muut maat ajavat suomen ohi. Tämä siksi, että tämä nk. osaamisen kehittymisen tavoittelu on niin koulun ja opettajan valinnanvapauskeskustelun pohjana kuin tasa-arvoargumenttien taustalla.
"Jos meillä on huoli osaamisen kehittymisen hidastumisesta, on vaalittava kasvua ja jokaisessa lapsessa piilevää luovaa osaamispotentiaalia."
Kilpailu toimii kannusteena mutta valitettavasti vain harvojen kohdalla
Polarisaatio on yksi merkittävimmistä yhteiskunnallisista uhkistamme. On ymmärrettävä, että yhteiskuntamme voi juuri niin hyvin kuin sen "heikoin lenkki". Pienenä kansakuntana meillä ei ole varaa muodostaa järjestelmää, joka jo lapsesta alkaen, mitä todennäköisimmin perheen sosiaalisen taustan perusteella, alkaa seulomaan oletetut "jyvät akanoista". Näin tavoiteltavien menestyjien kärki jää valitettavan tylsäksi, ohueksi ja hauraaksi. Jos meillä on huoli osaamisen kehittymisen hidastumisesta, on vaalittava kasvua ja jokaisessa lapsessa piilevää luovaa osaamispotentiaalia. Tämä ei näkemykseni mukaan toimi kilpailuyhteiskuntaa luomalla. Uskallan väittää, että psykologinen fakta on se, että vain yksi kymmenestä voimaantuu, kun yksilöt laitetaan, käsketään tai pakotetaan kilpailemaan ja antamaan parastaan. Osaamisen käsitteellisestä merkityksettömyydestä olen kirjoittanut aiemmin blogissa "On tehtävä työtä kuin talonpoika ja ajateltava kuin filosofi - osaamista vai sivistystä?". Osaamisen kehittymättömyyden ongelmana on juuri se, että keskitymme käsitteellisesti merkityksettömään osaamiseen. On vaalittava kasvua ja tavoiteltava sivistystä. Oppiminen ja osaaminen ovat laajemman kasvun ja kasvatuksen prosessin "oheistuotetta". Kaiken menestymisen takana on aina kova työ. Lahjakkuus ei ole synnynnäinen ominaisuus sinänsä vaan se puhkeaa näkyväksi oikeassa ilmapiirissä, mikä edellyttää ainakin:
- riittävää oppilaan ja opettajan vapautta opetustilanteessa,
- uskallusta ja rohkeutta arvostavaa asennetta,
- toisen ihmisen arvostusta,
- oppilaan kannustusta ja kiittämistä,
- oikea-aikaista tukea,
- luottamuksen osoitusta ja
- kovaa työtä.
"Uskallan väittää, että psykologinen fakta on se, että vain yksi kymmenestä voimaantuu, kun yksilöt laitetaan, käsketään tai pakotetaan kilpailemaan ja antamaan parastaan."
Osaaminen kehittyy vain erilaisuutta arvostavassa ympäristössä
Suomalaisen koulun yksi vahvuus on tasa-arvo, joka on mahdollisuuksien arvo. Kun asiaa tarkastellaan yksittäisen koululuokan näkökulmasta, on tässä yleensä noin 25 ihmisen ryhmässä löydettävissä koko elämän kirjo. Osa oppii omia aikojaan, tekipä opettaja mitä vain, osa vaati paljon tukea oppiakseen tai jopa pysyäkseen psyykkisesti kasassa koulupäivän ajan. Olen aina sanonut, että ei ole temppu eikä mikään saada eteviä oppilaita menestymään koulussa. Yhtään opettajaa ei voi palkita jo "luonnostaan" etevien oppilaitten hyvästä koulumenestyksestä. Tämä sama pätee muuten myös johtamiseen ja toimintaan työyksiköissä, joista on luettavissa sama inhimillisen elämän kirjo heikkouksineen ja vahvuuksineen kuin koululuokista. Kysymys on siitä, millä intensiteetillä opettaja paneutuu oppilaidensa kasvun tarpeiden tunnistamiseen. Apusen tekstissä on siten puolet totta mutta puolet harhaa. Ei ketään, ei aikuista, ei lasta havahduteta parempiin suorituksiin parhaita palkitsemalla ja nostamalla. Myös työyhteisöjen johtamisessa kyse on siitä, miten johtaja paneutuu yksikkönsä ja työntekijöittensä kasvun tarpeiden tunnistamiseen ja ymmärtämiseen. Loppupelissä kaikki kulminoituu erilaisuuden ymmärtämiseen ja sietämiseen sekä vuorovaikutukseen.
"Koulutuksen kehittämisessä on pyrittävä luomaan piilaaksomainen osaamisen jakamisen kulttuuri, jossa kaikki lahjakkuuspotentiaali hyödynnetään, annetaan mahdollisuuksia onnistumisille ja jossa myös jokainen yksilö pääsee omalla tasollaan loistamaan."
Jos luovumme lähikouluperiaatteesta ja annamme perheille vapauden valita lapsen koulupaikka, on se todennäköinen keino lisätä koulujen eriytymistä. Koulut alkavat kilpailla keskenään epäterveellä tavalla. Tässä kilpailussa tulisi olemaan vain vähän voittajia. Kajaanissa on ollut tähän perustuen mielestäni erittäin hyvä periaate; jokainen koulu on kaupungin paras koulu. Koulujen kesken tulee olla kilpailua mutta sen on oltava terveellä pohjalla, mikä tarkoittaa sitä että on yhteiset laajat tavoitteet mutta jokaisella koululla on mahdollisuus kehittää opetustaan koulun sisäisesti ja myös koulujen kesken - osaamista sekä hyviä käytänteitä jakaen ja onnistumisia toisilleen esitellen. On siis keskityttävä koulujen yhteistoimintaan, tietojen ja taitojen sekä hyvien käytänteiden jakamiseen. Saman periaatteen tulee ohjata myös koulujen sisäistä toimintaa: jokainen luokka on oman koulunsa paras luokka. Koulutuksen kehittämisessä on pyrittävä luomaan piilaaksomainen osaamisen jakamisen kulttuuri, jossa kaikki lahjakkuuspotentiaali hyödynnetään, annetaan mahdollisuuksia onnistumisille ja jossa myös jokainen yksilö pääsee omalla tasollaan loistamaan. Muutoin meillä (Suomessa) valuu koulutuksen kehittämisenergia toisarvoiseen.
Poimintoja viikon koulutusuutisoinnista:
Matti Apunen HS 27.1.15. Miksi en saisi haluta lapselleni hyvää opettajaa?
Pekka Räihä HS 25.1.15. Lukiossa puurtaminen saa aikaan vastenmielisyyttä kaikkea opiskelua kohtaan
Turun Sanomat 25.1.15. Kokoomus ei halua rajoittaa koulushoppailua - ”Usko tasa-arvoon on alkanut horjua”
Yle Kainuu 27.1.15. Koulussa karttakepillä kuritus on vaihtunut keskusteluun