![]() |
J.J. Rousseau (kuva zeno.org) |
Jean-Jaques Rousseaun (1712 - 1778) keskeisenä kasvatusopillisena työnä pidetään kirjaa Émile (1762). Teos sai ilmestyttyään runsaasti julkisuutta. Aikalaiset tiedemiehet ja kirjailijat kritisoivat vahvasti tätä yhteiskunnallisesti
kantaa ottavaa kirjaa. Pariisiin parlamentti tuomitsi kirjan ja määräsi
Rousseaun pidätettäväksi. Pariisin arkkipiispa kirjoitti teoksen vuoksi
paimenkirjeen ja kirja poltettiin julkisesti Genevessä.
Miksi tätä nykypedagogiikalle merkityksellistä kirjaa
pidettiin näin vaarallisena? Rousseau hyökkäsi aikalaistensa mielestä perisyntiä
käsittelevää opinkappaletta ja siten katolista kirkkoa vastaan, puolustamalla
Émilen alkuluvussa ihmisen luontaista hyvyyttä ja turmelemattomuutta, joka
kuitenkin turmeltuu ihmisen käsissä. Myös näkemykset äitiyden ainutlaatuisesta
merkityksestä lapsen kasvun alkutaipaleilla suhteessa silloisessa
yhteiskunnassa vallitsevaan käsitykseen naisen asemasta aiheuttivat vihaa valtaeliitissä. Rousseau toteaa:
”Lait, jotka aina niin
paljon pitävät huolta ihmisen omaisuudesta ja niin vähän itse ihmisistä, niiden
tarkoituksena kun on turvallisuuden ylläpitäminen, eikä hyveen edistäminen,
eivät anna äideille tarpeeksi valtaa. ja kuitenkin äitiys on jotain paljon
vahvempaa kuin isyys.”
Rousseaun naturalistinen filosofia
Rousseaun Émilen kasvatusfilosofia perustuu kokonaisuutena
laajan yhteiskunnallisen toiminnan, elämän ja historian tajuun sekä
yksilökeskeiseen psykologiseen ajatteluun kasvatuksen edellytyksistä. Rousseau
nosti ensimmäisenä merkittävänä pedagogina esille lapsen kehitysvaiheiden
merkityksen pedagogisessa ajattelussa. Rousseauta on kutsuttu kasvatusajattelussaan niin romantikoksi kuin naturalistiksi.
Rousseaun naturalistisessa ajattelussa luonnosta muodostuu
ihmisen ensimmäinen kasvattaja. Luontoon nähden kaikki muut kasvattajat ovat
toisarvoisessa asemassa. Emme voi luonnollemme mitään. Voimme hallita vain
ihmisen osuuden mutta senkin vain onnella. Tästä luontosuhteesta huolimatta
voimme Rousseaun mukaan hallita kasvatuksen taidon, jonka edellytyksiä sekä
piirteitä hän kuvaa Èmile -teoksessaan.
Kirjan esimerkkikasvatin, päähenkilön Èmilen valinta on paradoksaalinen: köyhää ei tarvitse kasvattaa,
koska luonto hoitaa sen puolestamme. Rikas ihminen on sen sijaan kasvatettava
ja vieraannutettava asennoitumisestaan, jonka hän on omaksunut suhteessaan maailmaan
omistamisensa myötä. Paradoksin voimaa lisää myös se, että vain yksi kasvatus
on mahdollista. Näin ollen paras kasvattaja on nuori isä. Tarvitaan ihmissuhde,
joka mahdollistaa luonnollisen perustan ihmisyyden muodostumiselle. Èmilen
kasvatus kestää kaksi vuosikymmentä. Lapsena hänet on eristetty maaseudun
rauhaan pois maailman paheellisuudesta ja valheellisuudesta. Näin Èmilestä
kasvaa tasapainoinen ja voimakas nuori, jota ei olla rasitettu liian aikaisin
turhalla kirjaviisaudella.
Rousseaun mukaan kasvatus ei ole lapsen suojelua. Lasta ei
tule suojella vaan opettaa hänet suojelemaan itseään. Kasvatus on näin
elämäntaidon opettamista. Ihmisen psyykkinen vahvuus on kasvun onnistumisen
merkki. Yhteiskunnan jäseneksi kasvattamien mahdollistuu vasta sitten, kun ihminen
tajuaa yhteiskunnallisuutensa perusluonteen. Èmile sai kokea maailman
raadollisuutta noin kahdenkymmenen vuoden iässä. Yhteiskunnallisuus on
ihmiselle pakko, johon on vain yritettävä sopeutua. Koulu ei kuitenkaan ole se
laitos, jonka avulla ihminen sopeutuu yhteiskuntaan. Perhe on ihmisen
ensimmäinen oppilaitos.
Ihmisen vahvuus on myös fyysistä vahvuutta. Näin ollen
Rousseau ei halua kasvattaa ihmistä, joka pohtii sitä, kuinka pysyisi terveenä
ja elossa. Siten ”todella rohkeita ihmisiä on siellä, missä ei ole
lääkäreitä.” Rousseaun näkemyksen mukaan luonto hoitaa pois ihmiset, jotka
eivät ole kykeneväisiä elämään. Myöhemmin Darwin esitti oman näkemyksenä
tästä luonnonvalintaan liittyvästä opista.
Ihmisellä on luontojaan annettu olemuksellisuus, jota kohti kasvatuksessa on pyrittävä
Rousseaun naturalistisen ajattelun mukaan ihmisellä on
jotain annettua olemuksellisuutta, luonnollista, jota kohti kasvatuksessa on
pyrittävä. Lapsen on sallittava ottaa käyttöön kaikki luontainen
kapasiteettinsa. Häntä on autettava vain siinä mitä häneltä puuttuu ja tämänkin
on oltava lapsen kasvun näkökulmasta hyödyllistä. Kasvattaja on lempeä
auktoriteetti, joka ei ylitä toimissaan luonnon antamia valtuuksia. Kasvattajan
on oltava hereillä lapsen kielellisille ilmauksille jo itkun muodossa
ilmenevästä kielestä alkaen. Itku on alkuun lapsen tärkein kielellinen ilmaus,
pyyntö. Mutta jos emme ole varuillamme itkun suhteen, muuttuu se pian käskyksi,
joka muodostaa tavanomaisen yhteiskuntajärjestyksen – pyrkimyksen toisen
alistamiseen omien intressien mukaisesti. Itsepäisyydestä johtuvaan itkuun
kasvattajan täytyy suhtautua välinpitämättömästi ja lapsen huomio on kiinnitettävä
muualle. Kun lapsesta alkaa kehittyä tiedostava olento, itku vähenee ja tilalle
kehittyy uusi kieli.
Kasvun kehityksellisiä vaiheita
Lapselle on luonnollista omistamisen halu, jonka
heräämistä on vahvistettava. On puhuttava ensin oikeuksista ja vasta tämän
jälkeen velvollisuuksista. Anteliaisuus muodostuu muutoin lapsella helposti
”koronkiskurin anteliaisuudeksi”. Kasvun on johdettava luonnonmukaiseen
yhteiskuntajärjestykseen, jossa vallitsee yleinen tahto. Koska tämä luontosuhde
on tunnepohjainen, ei lapsen kasvulle
ole hyödyllistä esimerkiksi käyttäytymissääntöjen luetteleminen. Niillä ei ole
lapsen luontaiseen ajatteluun nähden rationaalista merkitystä.
Lapsi oppii parhaiten toiminnassa toisten lasten kanssa.
Leikki on lapselle tärkeää. Tätä ei tarvitse valjastaa teennäisellä
kouluopetuksella ja tiedollisilla käsitteillä, sillä ”mikään ei ole
surkeampi niitä ulkoa lateleva lapsi.” Ihmisen tiedollinen kehitys etenee
ruumiillisesta henkiseen ja yksinkertaisesta monimutkaiseen. Aikuisen antamalla
käyttäytymismallilla sekä toiminnan konkreettisuudella ja havainnollisuudella
on keskeinen merkitys oppimisen tukemisessa. Asioiden hyötymomentti on
ilmennettävä vain hyödyllisin teoin.
Murrosikä, kahdentoista ikävuoden jälkeen, on aikaa
moraaliselle heräämiselle. Tätä ennen lapsi on saanut toimia vain itseään
varten. Sen kokemuksen kautta, mitä itse uskoisimme itse kokevamme esimerkiksi
toisen ihmisen kokiessa vaikeuksia ja kärsimystä, kehittää ihmistä realistiseen
empatiaan.
Kirjallisuutta ja linkkejä
Rousseau, Jean-Jacques 1933/ 1726. Émile eli kasvatuksesta. Suom. Jalmari Hahl. Porvoo: WSOY
Suortti, J. & Mutanen, A. 1997. J. J. Rousseau ja Èmilen filosofia. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja 15.
Pajatus - Émile - eli kasvatuksesta
Jean-Jaques Rousseau - Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti