Kasvatusfilosofian ajattelijoita OSA1 - Jean-Jaques Rousseau ja kasvatusfilosofinen teos Èmile

J.J. Rousseau (kuva zeno.org)

Jean-Jaques Rousseaun (1712 - 1778) keskeisenä kasvatusopillisena työnä pidetään kirjaa Émile (1762). Teos sai ilmestyttyään runsaasti julkisuutta. Aikalaiset tiedemiehet ja kirjailijat kritisoivat vahvasti tätä yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kirjaa. Pariisiin parlamentti tuomitsi kirjan ja määräsi Rousseaun pidätettäväksi. Pariisin arkkipiispa kirjoitti teoksen vuoksi paimenkirjeen ja kirja poltettiin julkisesti Genevessä.

Miksi tätä nykypedagogiikalle merkityksellistä kirjaa pidettiin näin vaarallisena? Rousseau hyökkäsi aikalaistensa mielestä perisyntiä käsittelevää opinkappaletta ja siten katolista kirkkoa vastaan, puolustamalla Émilen alkuluvussa ihmisen luontaista hyvyyttä ja turmelemattomuutta, joka kuitenkin turmeltuu ihmisen käsissä. Myös näkemykset äitiyden ainutlaatuisesta merkityksestä lapsen kasvun alkutaipaleilla suhteessa silloisessa yhteiskunnassa vallitsevaan käsitykseen naisen asemasta aiheuttivat vihaa valtaeliitissä. Rousseau toteaa:

 ”Lait, jotka aina niin paljon pitävät huolta ihmisen omaisuudesta ja niin vähän itse ihmisistä, niiden tarkoituksena kun on turvallisuuden ylläpitäminen, eikä hyveen edistäminen, eivät anna äideille tarpeeksi valtaa. ja kuitenkin äitiys on jotain paljon vahvempaa kuin isyys.”

Rousseaun naturalistinen filosofia

Rousseaun Émilen kasvatusfilosofia perustuu kokonaisuutena laajan yhteiskunnallisen toiminnan, elämän ja historian tajuun sekä yksilökeskeiseen psykologiseen ajatteluun kasvatuksen edellytyksistä. Rousseau nosti ensimmäisenä merkittävänä pedagogina esille lapsen kehitysvaiheiden merkityksen pedagogisessa ajattelussa. Rousseauta on kutsuttu kasvatusajattelussaan niin romantikoksi kuin naturalistiksi.

Rousseaun naturalistisessa ajattelussa luonnosta muodostuu ihmisen ensimmäinen kasvattaja. Luontoon nähden kaikki muut kasvattajat ovat toisarvoisessa asemassa. Emme voi luonnollemme mitään. Voimme hallita vain ihmisen osuuden mutta senkin vain onnella. Tästä luontosuhteesta huolimatta voimme Rousseaun mukaan hallita kasvatuksen taidon, jonka edellytyksiä sekä piirteitä hän kuvaa Èmile -teoksessaan.

Kirjan esimerkkikasvatin, päähenkilön Èmilen valinta on paradoksaalinen: köyhää ei tarvitse kasvattaa, koska luonto hoitaa sen puolestamme. Rikas ihminen on sen sijaan kasvatettava ja vieraannutettava asennoitumisestaan, jonka hän on omaksunut suhteessaan maailmaan omistamisensa myötä. Paradoksin voimaa lisää myös se, että vain yksi kasvatus on mahdollista. Näin ollen paras kasvattaja on nuori isä. Tarvitaan ihmissuhde, joka mahdollistaa luonnollisen perustan ihmisyyden muodostumiselle. Èmilen kasvatus kestää kaksi vuosikymmentä. Lapsena hänet on eristetty maaseudun rauhaan pois maailman paheellisuudesta ja valheellisuudesta. Näin Èmilestä kasvaa tasapainoinen ja voimakas nuori, jota ei olla rasitettu liian aikaisin turhalla kirjaviisaudella.

Rousseaun mukaan kasvatus ei ole lapsen suojelua. Lasta ei tule suojella vaan opettaa hänet suojelemaan itseään. Kasvatus on näin elämäntaidon opettamista. Ihmisen psyykkinen vahvuus on kasvun onnistumisen merkki. Yhteiskunnan jäseneksi kasvattamien mahdollistuu vasta sitten, kun ihminen tajuaa yhteiskunnallisuutensa perusluonteen. Èmile sai kokea maailman raadollisuutta noin kahdenkymmenen vuoden iässä. Yhteiskunnallisuus on ihmiselle pakko, johon on vain yritettävä sopeutua. Koulu ei kuitenkaan ole se laitos, jonka avulla ihminen sopeutuu yhteiskuntaan. Perhe on ihmisen ensimmäinen oppilaitos.

Ihmisen vahvuus on myös fyysistä vahvuutta. Näin ollen Rousseau ei halua kasvattaa ihmistä, joka pohtii sitä, kuinka pysyisi terveenä ja elossa. Siten ”todella rohkeita ihmisiä on siellä, missä ei ole lääkäreitä.” Rousseaun näkemyksen mukaan luonto hoitaa pois ihmiset, jotka eivät ole kykeneväisiä elämään. Myöhemmin Darwin esitti oman näkemyksenä tästä luonnonvalintaan liittyvästä opista.

Ihmisellä on luontojaan annettu olemuksellisuus, jota kohti kasvatuksessa on pyrittävä

Rousseaun naturalistisen ajattelun mukaan ihmisellä on jotain annettua olemuksellisuutta, luonnollista, jota kohti kasvatuksessa on pyrittävä. Lapsen on sallittava ottaa käyttöön kaikki luontainen kapasiteettinsa. Häntä on autettava vain siinä mitä häneltä puuttuu ja tämänkin on oltava lapsen kasvun näkökulmasta hyödyllistä. Kasvattaja on lempeä auktoriteetti, joka ei ylitä toimissaan luonnon antamia valtuuksia. Kasvattajan on oltava hereillä lapsen kielellisille ilmauksille jo itkun muodossa ilmenevästä kielestä alkaen. Itku on alkuun lapsen tärkein kielellinen ilmaus, pyyntö. Mutta jos emme ole varuillamme itkun suhteen, muuttuu se pian käskyksi, joka muodostaa tavanomaisen yhteiskuntajärjestyksen – pyrkimyksen toisen alistamiseen omien intressien mukaisesti. Itsepäisyydestä johtuvaan itkuun kasvattajan täytyy suhtautua välinpitämättömästi ja lapsen huomio on kiinnitettävä muualle. Kun lapsesta alkaa kehittyä tiedostava olento, itku vähenee ja tilalle kehittyy uusi kieli.

Kasvun kehityksellisiä vaiheita

Lapselle on luonnollista omistamisen halu, jonka heräämistä on vahvistettava. On puhuttava ensin oikeuksista ja vasta tämän jälkeen velvollisuuksista. Anteliaisuus muodostuu muutoin lapsella helposti ”koronkiskurin anteliaisuudeksi”. Kasvun on johdettava luonnonmukaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa vallitsee yleinen tahto. Koska tämä luontosuhde on tunnepohjainen,  ei lapsen kasvulle ole hyödyllistä esimerkiksi käyttäytymissääntöjen luetteleminen. Niillä ei ole lapsen luontaiseen ajatteluun nähden rationaalista merkitystä.

Lapsi oppii parhaiten toiminnassa toisten lasten kanssa. Leikki on lapselle tärkeää. Tätä ei tarvitse valjastaa teennäisellä kouluopetuksella ja tiedollisilla käsitteillä, sillä ”mikään ei ole surkeampi niitä ulkoa lateleva lapsi.” Ihmisen tiedollinen kehitys etenee ruumiillisesta henkiseen ja yksinkertaisesta monimutkaiseen. Aikuisen antamalla käyttäytymismallilla sekä toiminnan konkreettisuudella ja havainnollisuudella on keskeinen merkitys oppimisen tukemisessa. Asioiden hyötymomentti on ilmennettävä vain hyödyllisin teoin.

Murrosikä, kahdentoista ikävuoden jälkeen, on aikaa moraaliselle heräämiselle. Tätä ennen lapsi on saanut toimia vain itseään varten. Sen kokemuksen kautta, mitä itse uskoisimme itse kokevamme esimerkiksi toisen ihmisen kokiessa vaikeuksia ja kärsimystä, kehittää ihmistä realistiseen empatiaan.

Kun ihminen saavuttaa tietoisuutensa sukukypsyydestään, muuttuu kasvatus ohjaukseksi ja auktoriteetista tulee ystävä. Roussean näkemyksissä miehen ja naisen välinen suhde on toisiaan täydentävä. Mies ja nainen suhtautuvat ja ymmärtävät asioita eritavoin. Tämän realiteetin hyväksymisen on katsottu olevan eräs Rousseaun suurista saavutuksista. Kunnioittaessaan lapsen persoonallisuutta hän muodosti samalla ihannoivan kuvan naisesta tasa-arvoisena ihmisenä, puolisona ja äitinä.

Kirjallisuutta ja linkkejä

Rousseau, Jean-Jacques 1933/ 1726. Émile eli kasvatuksesta. Suom. Jalmari Hahl. Porvoo: WSOY

Suortti, J. & Mutanen, A. 1997. J. J. Rousseau ja Èmilen filosofia. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen julkaisuja 15.

Pajatus - Émile - eli kasvatuksesta

Jean-Jaques Rousseau - Wikipedia