Opetuksen digitalisaatio on uhka oppimiselle... vai oisko tuo sittenni mahollisuus?

Sosiaalisessa mediassa käydään innokasta keskustelua digitalisaation mahdollisuuksista ja haitoista oppimiselle. Pasi Sahlbergin kommentit ovat lisänneet vettä myllyyn (Pasi Sahlberg digitalisaatiosta / HundrED). Me digiuskovaiset koetamme parhaamme mukaan perustella, miksi muutos on välttämätöntä ja miksi se on kannattavaa. Digiuskovainen -käsite vilahteleekin ajoittain kommenteissa, joissa toivotaan paluuta kultaiselle 90-luvulle ja samalla edellytetään lisää tuntiresurssia perustaitojen - matematiikka ja äidinkieli - opetukseen. Tässä muutama ajatus vallitsevasta keskustelusta - kiitos taas Mikko Jordmanille innostavan keskustelun avaamiselle! (Linkki Mikko Jordmanin 27.2.16 aloittamaan Facebook -keskusteluun)

Yltiöpäinen ruutuaika surkastuttaa aivot

Olkoon seuraava tarina lähtimenä tälle tekstille ja muistutuksena meille digiuskovaisille: Muistan lapsuudesta lastenkirjan, joka kertoi TV-tontuista. Nämä TV-tontut eivät tehneet muuta kuin katsoivat päivät pitkät TV:tä ja lopulta näillä tontuilla silmät muuttuivat TV-ruudun muotoisiksi, hampaat tippuivat heikosta ravinnosta johtuen ja heistä tuli kärttyisiä toisilleen, kun kukaan ei halunnut että hänen TV-rauhaansa häirittäisiin. Tonttujen sosiaaliset suhteet särkyivät. Lopulta tontut havahtuivat onnettomaksi muodostuneeseen elämäänsä ja alkoivat elää jälleen reippaasta yhteiselämää. Tarina on muuten osin totta: 1970-luvulta näihin päiviin ihmisten ruutuaika on kasvanut liki kaksi tuntia vuorokaudessa. Yhteiskunta on muuttunut ruutuiseksi. Tällä on takuulla jotain vaikutusta ihmismieltä muovaavaan vuorovaikutukseen.

Sahlberg toteaa useisiin tutkimustuloksiin viitaten, että ruutuajalla, nettisurffailulla ja kännyköiden räpläilyllä on yhteys oppilaiden heikkeneviin oppimistuloksiin. Olen täysin samaa mieltä. Mutta eri mieltä olen siinä, että koulussa tulisi painottaa syventymisen pedagogiikkaa digitalisaation kustannuksella. Kyllä. Syventymistä tulee harjoittaa muuta ei hylkäämällä digitalisaation mahdollisuuksia. Koulun on oltava oppimisen alue, jossa lapsille ja nuorille tarjotaan mahdollisuus asioitten syvälliselle käsittelylle ja sitä kautta tarjotaan tukea tietoisuuden ja ajattelun kehittymiselle. Koulun on oltava oppilasta voimaannuttava paikka, jossa hän saa kokea onnistumisen elämyksiä ja sivistää itseään alueilla, joihin hänellä ei olisi mahdollisuuksia ilman koulua. Koulun on oltava oppimisen rauhan tyyssija, jossa lapset saavat keskittyä elämän kannalta merkityksellisten asioitten alusta loppuun tekemiseen ja sillä tavoin he pääsevät kokemaan pätevyyttä ja luovat uskoa omiin kykyihinsä. En näe opetuksen digitalisaation poissulkevan näitä koulun ominaisuuksia millään tavalla. Se, että lapset vapaa-ajallaan ovat mm. internetin ja (netti)tv:n suurkuluttajia, surffaavat yöt ehkä holtittomasti sähköisen tiedon valtatiellä, on ongelma ja näkyy alati heikkenevissä oppimistuloksissa. Koulu ei voi kuitenkaan kääntää tälle selkäänsä, koska tuo on todellisuus joka on osa vallitsevaa elämää. Koulun on siksi oltava myös digitaalinen oppimiskeskus, joka ohjaa tulevia vastuullisia kansalaisia digitalisaation oikeaan käyttöön ja sen innovatiiviseen hyödyntämiseen elämässä. Koulun tehtävä on valjastaa digitaalinen voima ihmisen ja yhteiskunnan kasvun eduksi. Se tapahtuu mm. kehittämällä koulun digitalisaatiota, ei kääntämällä sille selkää. Leena Krokfors esitti mainion kuvan vallitsevasta tilanteesta OPHn järjestämässä seminaarissa muutama viikko takaperin. Koulu on helposti kuilussa digitaalisena ympäristönä (ks. kuvio)

Equipping Every Learnerfor the 21st Century, Cisco 

Oppimisen valmiudet ovat heikentyneet lapsilla. Polarisaatio lasten sosiaaliseen taustaan perustuen näyttää vain kasvavan. Tapa, jolla toimimme koulussa 10 tai 15 vuotta sitten, ei enää palvele lasten kasvua. Heikkenevät oppimistulokset eivät johdu koulun digitalisaatiosta, koska se ei ole vielä edes kunnolla versonut idulleen. Katsottiinpa ihmistä psykologian tai kasvatustieteen näkökulmasta, näyttää selvältä, että lapset ja nuoret eivät käskemällä syvene ja syvenny. Siksi on koulun muututtava ja koulun toiminnan on vastattava kasvun haasteisiin ja selätettävä ne. Kirjoitin edellisessä blogissa koulun merkityksen heikkenemisestä sekä formaalin ja informaalin oppimisen välisestä suhteesta (Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen). Koulua ei kannata pitää itsestään selvänä instituutiona, jotta vielä kymmenien vuosien päästä voimme nauttia julkisen ja tasa-arvoa edistävän koulun hedelmistä. 

Olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa haemme kiivaasti digitalisaation suuntaa. Toisaalta voidaan kysyä, mitä suuntaa, sillä se on määritetty selkeästi esimerkiksi POPSin 2014 perusteissa. Digitalisaatio on vain väline siinä, missä oppikirja, kynä tai vihko. Olemmeko koskaan määritelleet OPSiin oppikirjan ohjaavaa suuntaa sinänsä tai kynän merkitystä? OPSissa on määritetty opetuksen ja kasvun suunta, mikä on myös digitalisaation kehittämisen suunta. Jos digitalisaatio ymmärretään surffailuna, tiedon hakuna Powerpointiin tai oppimispeleinä, ei puhuta opetuksen digitalisaatiosta. Tietyin osin kyllä tuolloin ollaan alulla digitalisaation tiellä. Oppimisen, ajattelun, vuorovaikutuksen sekä toiminnan tukemisesta sekä rikastamisesta tulee olla kyse. Se, mitä tehdään, on kytkettävä vahvasti opetukselle asetettuihin tavoitteisiin. Jokaisella toiminnalla tulee olla selkeä vastine oppimiselle asetetuissa tavoitteissa. Kajaanista löytyy digipilottitoiminnasta hyviä esimerkkejä, joista tuoreimman esityksen tulen linkittämään tähän esitykseen erinomaisena mallinna jäntevästä ja oppimista tukevasta digitalisaation hyödyntämisestä heti, kun esitys on opettajilla valmis julkistettavaksi. Tuossa luokkien toiminnassa perustana on vahva oppimisen ja lapsen ajattelun kehittymisen tukeminen. Kyse on tosin "vain" arkipäivän kokemuksesta tutkimuksen sijaan mutta elävästä sellaisesta. (Luokkien blogia voi seurata tästä linkistä: IPad oppimisen tukena)

Lopuksi

Uskomuksista tuntuu enemmän kritiikissä olevan kyse kuin tosiasioista. Käytävään keskusteluun ja keskustelun uskomusluonteisuuteen löytyy analogioita historiasta. Aikanaan ihmiset olivat huolissaan mm nopeiden kulkuneuvojen vaikutuksesta ihmiskehoon; luku- ja kirjoitustaidon uskottiin rapauttavan hyvä työmiehet; opiskelun uskottiin olevan monin tavoin haitallista naisille jne. Lähihistoriastamme löytyy verrannollisuuksia myös: digiuskovaisista puhutaan samaan henkeen kuin 90-luvulla konstruktivismin maihinnousun aikaan uudistushalukkaista opettajista. Opettajat jotka puhuivat konstruktivismista myönteiseen sävyyn, saattoivat asettaa itsensä radikaaleiksi ja uudistushalukkaiksi. Vanhaa opetustapaa toteuttavat opettajat totesivat puolestaan olevansa järkeviä ja itseään kunnioittavia. Selvää on, että mikä tahansa toiminta, joka menee ns. yli, vaikuttaa helposti kielteisesti ihmiseen. Siksi yltiöpäiseen netin tai matkapuhelimen käyttöön on puututtava. Se on kasvatusta.

Digitalisaation keskeinen ongelma on se, että meillä kompuroidaan määrittelyn koetussa tarpeessa ja halukkaita määrittelijöitä on paljon. Luottakaa koulut ja opettajat osaamiseenne. Tarvitaan tekoja, yhteistä pohdintaa, kannustusta, osaamisen ja tiedon jakamista, toistemme tukemista sekä rohkeutta. Tavoitteena tulee olla lapsen ja nuorten kasvun tukeminen. Kun kehitystyötä tehdään lapsen etu, kasvu ja kehitys edellä, on suunta tällöin oikea. Sieltä se tekemisen ja tekojen kautta myös alati kehittyvän ja muuntuvan digitalisaation suuntakin löytyy!


Linkkejä

Pasi Sahlberg. 2015. SCHOOL DEVELOPMENT IN A DIGITAL &CHANGING WORLD

Nettiriippuvuus surkastuttaa aivoja kuin päihteet

Digitalisaatio

Anne Rongas: Millaisista teemoista oppimisen ja digitalisaation yhteydessä voitaisiin keskustella?

Oppimisen tulevaisuus - perustaitojen hallinta, merkitys ja koulun tiedonkäsitys

Tieto- ja viestintäteknologia on mahdollisuus laajentaa oppimisen todellisuutta - mikä estää linjakasta kehitystyötä?

Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen

"Koulun toimintakulttuurin muutoksessa on kysymys aina yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta. Jos yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta ei ymmärretä, pidetään opetuksen kehittämistä helposti vain muutamien opettajien mielivaltaisina keksintöinä, pahimmassa tapauksessa ohimenevänä hullutteluna, parhaimmassa tapauksessa vain joittenkin yksityiskohtien parantelemisena. Tuloksena on kehityksen jääminen metodiselle ja mekaaniselle tasolle." (Deweytä ja Broadya mukaillen). 

Tämä siteeraus on toiminut parin viimeisimmän esitykseni lähtökohtana, kun olen puhunut koulun toimintakulttuurin muutoksesta ja koulun tulevaisuudesta. Viime viikolla aloitimme Kajaanissa Osaava Kainuu -koulutuksen, jonka avasin lyhyellä esityksellä ja yllä esitetyllä siteerauksella. Tähän blogitekstiin pyrin kirjoittamaan pitämäni esityksen sisällön kirjalliseen muotoon, hieman esitettyä asiaa täydentäen. Osaava Kainuu -hankkeessa on ryhdytty kehittämään opettajien täydennyskoulutuksen toteuttamista yhteistyössä Kainuun kuntien kesken. Koulutuspäivä olikin innostava pohdinta tulevaisuuden kouluun!

Opettajien osaamisen kehittäminen on hyvän tulevaisuuden ydinkysymyksiä. Yhteiskunnan muutos viimeisen 25 - 30 vuoden aikana on ollut suuri. Muutos on ollut toisaalta hiipivä ja muutoksen elementit tuntuvat soljuneen hiljalleen osaksi elämäämme. Toisaalta muutos ollut nopea ja se näyttää olevan vain alati kiihtyvä, mikä voi aiheuttaa monelle meistä hallinnan tunteen menettämistä ja sitä kautta uusi aika koetaan henkisesti raskaana: virikkeet ja ärsyketulva vievät kaiken huomion, eikä mihinkään tunnu riittävän aikaa. Hiipivä ja hiljalleen ihmistä totuttava mutta kiihtyvä muutos on muuttumisen kannalta haaste. Elämme luonnollisesti menneen kokemusperustamme varassa, mikä luo meille turvallisuuden tunnetta. Kyky nähdä muutos ja muuttumisen tarve (tulevaisuus) ja sitä kautta kyky muuttua ja luopua totutuista tavoista vaatii ponnisteluja. Tämän vuoksi muutos on henkisesti raskasta ja näin myös usein vaikeaa toteuttaa. Esko Valtaoja yleistää asian osuvasti: 

"Miksi Suomi on suossa? Siksi että se katsoo tiukasti menneisyyteen. Hehkutetaan esimerkiksi uutta sellutehdasta. Mutta jossain vaiheessa huomataan, että me emme enää tarvitsekaan sellua: se korvautuu jollain muulla tai joku muu tekee sitä halvemmin ja paremmin ihan eri tyylillä" 

On siis uskallettava katsoa riittävän pitkälle tulevaisuuteen, nähdä ja mietittävä sitten, miten tähän tavoitteeseen askelletaan. 

Tänä vuonna syntyvät lapset aloittavat koulutiensä vuonna 2023 ja päättävät peruskoulunsa noin 2032. He valmistuvat nykymittareiden valossa toisen asteen opinnoistaan vuoden 2035 aikana ja astuvat työelämään vuosien 2035 - 2040 välillä. Aikaa on kulunut noin 25 vuotta. Millainen on maailma vuonna 2040? Millaiseen maailmaan kasvatamme lapsia ja mikä on koulun tulevaisuus tätä aikaperspektiiviä vasten tarkasteltuna. Yhteiskunnan muutos on monitahoinen kysymys, joka ilmenee useilla elämän alueilla. Muutosta voi tarkastella muun muassa vuorovaikutussuhteiden, työn, arvojen, elämäntyylin, ajankäytön, tiedon tai teknologian saralla, koulutuspoliittisia ratkaisuja unohtamatta.

Kun tarkastellaan koulun ja opettajuuden tulevaisuutta on ensinnäkin ymmärrettävä, että tiedon, tiedon tuottamisen ja käsittelyn merkitys ovat muuttuneet merkittävästi viimeisen 25 vuoden aikana. Koulun merkitys ei ole enää itsestään selvästi sama, mitä se on ollut 25 - 30 vuotta sitten. Ajan "oireita" kuulostelleen on selvää, että koulun on pystyttävä määrittämään olemassaolonsa tarkoitus jo nyt aiempaa selkeämmin, niin että oppilaat ja heidän perheensä jaksavat innostua aina uudestaan ja uudestaan koulusta ja siellä tapahtuvasta oppimisesta. Perinteisinä pitämiemme instituutioiden merkitys ei ole enää yhtä vakaalla perustalla kuin 20 vuotta sitten. Informaalin ja formaalin oppimisen ja opetuksen suhde on kapeneva ja muuttuneessa tiedon omistamisen merkityksessä se tulee kapenemaan, jos koulu ei kehitä riittävästi toimintaansa motivaatiota ja oppimisen iloa edistävään suuntaan (ks. kuvio 1). 

KUVIO 1. Informaalin ja formaalin oppimisen välinen suhde (About the LIFE Center)

Suomalainen koulu ja opettajuus ovat vientituotteita. Suomalaisen koulun merkittävin innovaatio on se, että tähän saakka se on pystynyt tasaamaan oppimistuloksia oppilaan sosiaalisesta taustasta riippumatta. Tämän arvon eteen on ponnisteltava tulevaisuudessakin. Koulun on ponnisteltava sen, eteen että se pystyy ylläpitämään ja jopa kasvattamaan merkitystään oppimisen vaikuttajana myös vuonna 2030. Se ei synny koulutiedon merkityksen korostamisen kautta vaan pohtimalla ja ratkaisemalla sen, miten koulu pystyy avaamaan oppimisympäristöjään sekä tiedonkäsitystään ulospäin yhteiskuntaan. 

Uusi OPS koetaan toisaalta haasteena mutta ennen kaikkea mahdollisuutena koulun muutokselle. Opettajuudelle tämä asettaa haasteita mutta ne eivät ole ylitsepääsemättömiä. Yksi keskeinen omaa johtajuuttani ohjaava periaate on se, että vaadin työntekijöiltä työntekemiseltä juuri sen saman, jonka itsekin olen valmis tekemään. En enempää mutta en tietenkään kielläkään tekemästä enempää, jos henkilöllä itsellään on halu ja valmius suurempiin ponnistuksiin työssä. Jos mietitään opettajuuden muutosta, löytyvät osaamisen kehittämisen elementit tuleville lähivuosille uudesta opetussuunnitelmasta.  Opettajan osaamisen kehittämisen suunnan on oltava vähintään se, mitä edellytämme oppilailta. Opettajan on siten hallittava ja kehitettävä omissa valmiuksissaan laaja-alaisen osaamisen alueitten hallintaa:

1. Ajattelu ja oppiminen 
2. Kulttuurinen osaaminen ja vuorovaikutus 
3. Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot 
4. Monilukutaito 
5. Tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen 
6. Työelämätaidot ja yrittäjyys 
7. Osallistuminen, vaikuttaminen, kestävän tulevaisuuden rakentaminen

Voimme kysyä itseltämme, kuinka hallitsemme ja miten suhtaudumme näitä valmiuksia kohtaan? Tulevaisuus edellyttää ihmisiltä ensisijaisesti toimintavalmiuksia sekä kyvykkyyttä kehittyä kulloisenkin tilanteen mukaisesti. Se, että pystymme tähän, on perustana hyvä kasvatus ja koulun kasvatuksellinen ote, mikä puolestaan luo tahtoa sekä psyykkistä tasapainoisuutta toimintavalmiuksien taustalle. Menestyäkseen suomalainen yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, joilla on kykyä luoda uutta, ajatella uudella tavalla ja tahtoa innostua oppimisesta sekä itsensä kehittämisestä.

Kirjoitin alkuvuodesta blogitekstin siitä, kuinka uusi POPS päivittää sivistyskäsityksemme 2000-luvulle. Tästä on kysymys tulevaisuuden koulussa ja opettajuudessa. Voimme tehdä työtämme joko sivistyneellä tai mekaanisella otteella olipa kyse kuinka korkeasti koulutetusta ammatista hyvänsä. Mekaanisuus tarkoittaa sitä, että teemme työtämme totuttujen tapojen, rutiinien tai perinteisten ajattelumallien varassa. Sanotaan, että konemaisesti toimivat ja ajattelevat ihmiset voidaan korvata jossain vaiheessa koneella. Sivistyneellä otteella työtään tekevä ihminen huolehtii jatkuvasti omasta kehityksestään ja välttää siten työn mekanisoitumisen. Jos ihminen haluaa kehittyä, on hänen kyseenalaistettava toimintatapojaan säännöllisesti. Työssä on mahdollista saavuttaa tuottavuus ja korkea motivaatio, kun uskaltaa uudistua säännöllisesti. Kun opettaja tekee työtään sivistyneellä, kehittävällä ja jopa tutkivalla otteella eivät koneet, videot tai appsit pysty korvaamaan opettajaa, eikä koulun kehittäminen jää mekaanisen hulluttelun tasolle.

Linkkejä ja lähteitä

Osaava Kainuu -koulutuksen blogisivusto

Kiilakoski, T. 2003. Laaja-alainen opetusharjoittelu tienä laaja-alaiseen opettajuuteen (3/2003)

Linturi, H. 2010. Oppimisen tulevaisuus 2030

TALOUDESSA: Esko Valtaoja: Nyt on parhaat ajat koskaan

Kohti uutta luovaa ja oppimista rakastavaa tulevaisuuden koulua - opettajan TVT:n kehityksen portaat

Peruskoulun kipupisteet opettajien kokemana

Uusi POPS päivittää sivistyksen 2020-luvulle: tulevaisuuden sivistys muodostuu moraalisista valmiuksista

KOULUTUS, SIVISTYS JA HYVINVOINTI

Tutkiva opettajuus: avain jäntevään koulun kehittämiseen ja opettajien ammatilliseen kasvuun

Broady, D. 1989. Piilo-opetussuunnitelma: mihin koulussa opitaan?

Dewey, J. 1957. Koulu ja yhteiskunta

Salomaa, J. E. 1950. Tie ihmisyyteen. Kansallisen itsekasvatuksen perusteita

Oppimisen tulevaisuus - perustaitojen hallinta, merkitys ja koulun tiedonkäsitys

OECDn kansainvälinen oppimistulosten tuorein vertailuraportti osoittaa, että koulussa heikosti menestyvien lasten osuus on kasvanut maassamme vuoden 2006 jälkeen (ks. HS: Raportti paljastaa Suomen Pisa-pudotuksen – Heikosti pärjääviä oppilaita yhä enemmän). Aiemmin on puhuttu koulutyössä tukea tarvitsevasta kymmenestä prosentista mutta nyt näyttää, että puhumme pian tukea tarvitsevasta 20 prosentista. Opettajille tulos on tuskin suuri yllätys. Kehityskulku on ollut nähtävissä jo pitkään. Kyse on polarisaation kasvusta ja suomalaisen koulujärjestelmän kyvykkyydestä taata hyvät oppimistulokset oppilaan asuinpaikasta ja sosiaalisesta taustasta riippumatta. Opetuksen kehittämisen merkitys vankistuu tulosten tunnistamisen myötä ja perusopetuksen OPS-uudistus toteutuu kreivin aikaan. Katson, että koululla on tulevaisuudessakin myönteinen merkitys lasten ja nuorten kasvun tukemisessa.


Oppimistulosten mittailussa, vertailussa ja tulosten heikkenemisessä piilee riski opetuksen perustaitoajattelun korostumiselle

Oppimistulosten vertailussa ja tulosten heikkenemisessä piilee tasa-arvokysymyksen lisäksi riski kasvavaan perustaitoajatteluun[1]. Ajoittain kuulee vankkoja kannanottoja perustaitojen opettamisen puolesta ja opetuksen kehittäminen esimerkiksi digitalisaation osalta nähdään puolestaan riskinä perustaitojen omaksumiselle. Tähän aiheeseen liittyen on hyvä tiedostaa pala yhdysvaltalaista kouluhistoriaa, josta seuraavassa tarkemmin.

Yhdysvalloissa vaikutti 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä kaksi pedagogista liikettä: Deweyn koulureformi ja koulutyön rationalisointiliike. Jälkimmäinen ideologia perustui Taylorin teollisen työn standartoidulle ja rationalisoidulle massatuotannolle. Tyleriläisen opetustyön läpimurto tapahtuikin Yhdysvalloissa 60-luvulta alkaen ja taustalla vaikutti huoli perustaitojen heikkenemisestä (kielet ja matematiikka). Tämä johti "paluu perustaitoihin"- ajattelumallin muodostamiseen. Tekninen ja rationalisoitu ajattelutapa teknisti samalla opetuksen. Tylerin oppi tavoitteiden määrittelystä opetuksen suunnittelun ja arvioinnin perustana johti päätekäyttäytymistavoitteiden tarkkaan määrittelyyn. Oppimistulosten katsottiin ilmenevän lopulta oppilaan käyttäytymisen muutoksina ja mallissa opetuksen keskeiset elementit muodostuivat eri oppiaineiden osaamisen perus- ja minimitason määrittelyistä, yhtenäiseen oppimiseen tähtäävistä tasokokeista ja suorituskeskeisten opetussuunnitelmien muodostamisesta. Opetusta ja oppimateriaaleja kehitettiin yhtenäisyyden saavuttamiseksi ja käytännössä tämä tekninen kokonaisuus ilmeni opetuksen menetelmällisenä yksipuolistumisena.

Perustaitoja ei pidä väheksyä mutta niitä ei pidä myöskään korostaa liiallisesti. Perustaitojen oppiminen ja oppilaslähtöiset toimintatavat asetetaan helposti toisilleen vastakkaisiksi. Katsotaan esimerkiksi, että ainejakoisella työskentelyllä saavutetaan paremmat oppimistulokset kuin  ainerajat ylittävällä opetuksen eheyttämisellä. Olipa työtapa millainen hyvänsä, on perustaitojen on oltava jatkuvasti opetuksessa läsnä ja niiden kehittymisestä on opettajan huolehdittava. Esimerkiksi lukemaan oppii vain lukemalla ja kirjoittamaan kirjoittamalla. Koulun tehtävänä on huolehtia osaltaan siitä, että oppilaat lukevat ja perehtyvät säännöllisesti kirjallisuuteen. Olipa kyse oppilas- tai opettajajohtoisesta työstä, on oppilaita ohjattava huolellisuuteen kielen käytössä ja kirjoittamisessa. Oppimisen eteen on ponnisteltava työtavasta riippumatta.


Tieto on väline ja avain monen ongelman (myös koulun) ratkaisuun

Heikot oppimistulokset kielivät yhteiskunnan muutoksesta ja koulun on oltava tässä muutoksessa hereillä. Koulun toimintakulttuurin on vastattava ajan tarpeisiin ja haasteisiin, jotta aika ei aja koulun ohitse. Emme voi pitää koulun merkitystä ja olemassaoloa itsestäänselvyytenä. Tulevaisuudessa koulun sekä muiden perinteisinä pidettyjen instituutioiden merkitystä tullaan kyseenalaistamaan yhä voimallisemmin. Koulun on siksi arvioitava jatkuvasti toimintansa vaikuttavuutta sekä merkitystä. Opetussuunnitelmien uudistaminen on keskeinen väline tässä työssä.

Tiedon merkityksen pohdinta on oleellinen osa koulun toimintakulttuurin kehittämistä ja ops-työtä. Tiedolla ja motivaatiolla on keskinäinen yhteys opetuksessa. Tiedon merkitys on muuttunut ja pidän melko todennäköisenä, että heikkenevien oppimistulosten taustalta löytyy usein myös motivaation sekä koulutiedon merkityksen kokemisen ongelmia. On hyvä pohtia, mikä ylipäätään on tietämisen arvoista tai mikä merkitys tietämisellä on ihmiselämässä. Siksi väitänkin, että tieto on (vain) väline ymmärryksen ja tietoisuuden kehittymisessä. Se ei voi olla koulun tavoite sinänsä. On myös huomattava, että opetusmetodit ovat loppujen lopuksi vain metodeja, joiden avulla jokin asia opetetaan enemmän tai vähemmän mielekkäästi. Tiedolla ja koulun tiedonkäsityksellä on sen sijaan merkitystä: Tieto tulee ymmärtää välineeksi merkityksellisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tieto ei voi olla siten kohde, joka paljastaa ennalta annetun ja tunnetun todellisuuden vaan se on väline, mikä opettaa lapsille sen, miten toimitaan eteen tulevien ongelmien kanssa. Näin tiedosta tulee merkityksellistä ja tietämisestä muodostuu motivoivaa toimintaa, "joka syöttää itse itseään".


Lopuksi

Kasvatus ja ihmisen psyykkinen hyvinvointi ovat perusta kaikelle osaamiselle. Oppimistulosten lasku kielii laajemmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Peruskoulun osalta ops-uudistus osuu kriittiseen mutta oikeaan ajankohtaan. Uudessa opetussuunnitelmassa painottuu mielestäni hyvin lapsen kasvun tukemisen näkökulma (mm. yhteistoiminta, aktiivisuus, osallisuus, hyvinvointia edistävän arjen suunnittelu ja toteutus, laaja-alaisen osaamisen alueet, ponnistelun ja asioitten alusta loppuun tekemisen mahdollistaminen, TVT:n kehittäminen opetuksen sisällön ja toiminnan rikastajana). Laaja-alaisen osaamisen alueet ovat merkittävä uudistus opetussuunnitelmassa. Kyse on valmiuksien kehittymisen tukemisesta, joita lapset tarvitsevat tulevaisuudessa pärjätäkseen elämässään. Oppiaineet ovat toki tärkeitä mutta nyt ja tulevaisuudessa sisältötiedon merkitys ei ole enää samanlainen kuin kymmenen, saatikka kaksikymmentä vuotta sitten. Tietämisen ja tiedon merkitys ovat muuttuneet. Se, miten oppilaan hyvinvointi ja kasvu nivoutuvat osaksi koulutyötä, on keskeinen toimintakulttuurin kehittämisen sekä opettajuuden kysymys. Hyvä opetus, vuorovaikutus sekä opettajan rooli oppimisen edistäjänä ovat kasvua tukevan toimintakulttuurin sekä hyvien oppimistulosten perustana tulevaisuudessakin.


[1] Jotta käsite "perustaidot" ei jää epäselväksi, määrittelen perustaitojen tarkoittavan lukemiseen, laskemiseen, sekä kirjoittamiseen liittyviä ikätason mukaisia taitoja sekä esteettisen ymmärryksen ja motoristen taitojen kehittymistä. Katson perustaitojen olevan välineitä, joiden avulla voidaan ratkoa ongelmia ja käsitellä tietoa. Perustaidot ovat siten väline syvempään ymmärryksen kehittymiseen, oppimiseen. 

Linkkejä

LUKIMAT Matemaattisten taitojen kehittymien 

HS Raportti paljastaa Suomen Pisa-pudotuksen – Heikosti pärjääviä oppilaita yhä enemmän

KALEVA Peruskoulun oppimistulokset uhkaavat heiketä - oppilaat jakautuvat hyvin ja heikosti pärjääviin

Kai-Ari Lundell, blogiteksti Yhä useampi oppilas pärjää heikosti

EUR-Lex Elinikäisen oppimisen avaintaidot

Saari, M. 2006. Kielikylpyopetuksen kulttuuripedagoginen perusta

Juho Helminen: OPS2016 - Koulu katsoo tulevaisuuteen. Tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen laaja-alaisen osaamisen osana

Aiempia aihetta käsitteleviä blogitekstejäni

Tasapäistääkö peruskoulu - miten käy lahjakkuudelle ja yksilöllisyydelle?

Kuva tulevaisuuden kouluun - OSA 2 toiminnan ja sisällön muutos

Koulushoppailuko olisi uhka tasa-arvolle?

Oppimisympäristö oppimisen keskiössä - uutta luova opetus

Tarvitaanko koulussa läksyjä?

Lukutaito ja lukuinto - miten kirjan ja kirjaston merkitys ovat muuttuneet 30 vuodessa?

Uusi POPS päivittää sivistyksen 2020-luvulle: tulevaisuuden sivistys muodostuu moraalisista valmiuksista