keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Opetussuunnitelma-sanan pyörittelyä - kuria, yhteistä polkua, matkaa ja suuntaa sekä tietojen ja taitojen omistamista

Otin pitkästä aikaa luettavaksi Ivor Goodsonin teoksen Opetussuunnitelman tekeminen (suomennettu versio 2001). Aikaa viime lukukerrasta on liki 20 vuotta, kun tätä kirjaa hyödynsin väitöskirjaa tehdessä. Heti kirjan alkumetreillä törmäsin mielenkiintoiseen kuvaukseen englanninkielisen opetussuunnitelmasanan curriculum etymologiasta. Ajatus lähti laukalle ja en malttanut olla näppäilemästä pientä sanaleikkiä ja muistiinpanoa tästä blogiin, joten siitä seuraavassa.

Curriculum = currere = kulkusuunta - joku currere se pitää opetuksessakin olla!

Englanninkielisen opetussuunnitelmasanan curriculum alkuperä juontaa Ivor goodsonin (2001, 32) mukaan latinan kieleen sanaan currere, mikä tarkoittaa juoksemista ja viittaa kulkusuuntaan tai kilpa-ajoihin. Sanat curriculum sekä currere ovat sikäli mielenkiintoisia, että suomenkielinen sana kuri tarkoittaa alkuperältään kurua eli kapeikkoa, puron uomaa tai lehmipolkua eli yhteistä kulkusuuntaa tai yhteiseen suuntaan johtavaa uomaa. Janne Saarikivi (https://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_saarikivi.pdf) määrittelee kuru ja kuri -sanoja ugrilaiseen ja myös saamelaiseen perintöön viitaten. Tässä mielenkiitoinen kuru ja kuri johdannainen sana, jolla voisi kuvitella olevan yhteyttä myös koulutermistöön, on kursi (pienehkö rotko). Voisiko tästä juontua sana kurssi, kahdella ässällä? Kurssi nykykielen sanastossa viittaa sekin vahvasti suuntaan ja opetuksen termistössä opintojaksoon tai oppiaineeseen.

Currere, curriculum ja kuri analogisuus on mielenkiintoinen ja olisi kiinnostavaa tietää, onko näitä sanoja ja niiden johdannaisia tutkittu tarkemmin. Toki opetussuunnitelma-ajattelussa on angloamerikkalaisen curriculum ajattelun rinnalla huomioitava saksalainen lehrplan-ajattelu mutta käsitteen etymologisessa merkityksessä currere-johdannainen on kiinnostava. Kurihan on kaikkinensa ollut läpi historian, ja on myös edelleen tänä päivänä opetukseen järjestämiseen liittyvä käsite. Goodson kirjoittaakin opetussuunnitelman ja opetuksen järjestämisen historiaan viitaten: "...opetussuunnitelman ja kurin välillä on homologinen suhde: opetussuunnitelma oli kalvinisteille käytännöille sama kuin kuri oli kalvinistisille sosiaalisille käytännöille." Kuri mielletään nykypäivänä helposti negatiivisena käsitteenä ja seurauksina oppilaan käytökseen liittyen, kuten rangaistuksina tai äkseerauksena. Edellä esitetty merkitys tuo kuri-sanan uuteen valoon - kuri on yhteistä suuntaa ja rakennetta sujuvan opetuksen järjestämiseksi. Ivor Goodson (2001, 32) toteaakin, että sanan etymologian perusteella opetussuunnitelma määrittyy suunnaksi, jota noudatetaan tai joka esitetään normatiivisena suuntana. Opetussuunnitelma sanassa suunnitelma viittaakin vahvasti suuntaan, yhteiseen tai yksilölliseen.

Mutta miten opetus-sanaa voisi taivutella? Koulutyötä koskevat suomenkieliset sanat oppia, opetta, oppitunti jne. ovat syntyneet historian eri aikoina (Koskeniemi ja Hälinen 1978, 101). Opetus- ja oppia-johdannaisilla sanoilla ei ilmeisesti ole vastaavaa latinankielistä perustaa, kuten curriculum sanalla on, ja mitä vastaavalla suomenkielisellä kuri-sanalla voisi olla kotietymologin tulkitsemana edellä kuvattuun viitaten. Oppia / opettaa sanan perintö juontunee esimerkiksi suomalais-ugrilaiseen oppe (opettaa) sanaan. Myös pohjois-saamenkielestä löytyy sana oahppat (oppia, omaksua tietoa). Vedän mutkan suoraksi ja tartun sanaan omaksua, joka on synonyymi oppia-sanalle, ja josta tullaan oma-, omata- ja omistaa sanoihin eli oppi ja oppiminen voisivat siten olla jotain omistamiseen ja omaamiseen liittyvää: Kun opitaan, omaksutaan itselle jotain, jonka voi omata tai omistaa. Opittaessa omaksutaan ja hetken päästä eli lopputuloksena omistetaan tietoa tai taitoa.


Summa summarum 

Opetussuunnitelma on yhteinen suunta tietojen ja taitojen hankkimiselle ja omistamiselle ja tätä edistävien olosuhteiden sekä käytänteiden määrittämiselle. Kuri eli yhteiset säännöt ja toimintaohjeet, jotka pitävät meidät oikeassa suunnassa eli kurssissa, on sujuvan koulutyön kannalta tärkeää. Koulutyö on kurinalaista etenemistä, oppimista ja uuden omaksumista sekä tiedon ja taidon omistajuutta polulla, joka on elinikäinen ja jossa suunta, suunnitelmat ja kurssi voivat vaihtua tilanteen ja tarpeen mukaisesti. Docendo discimus!


sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Voiko etäopetus olla vuorovaikutteista ja innostavaa?

YLE julkaisi pari viikkoa sitten kiinnostavan uutisen opettajien etäopetuksen kokemuksista korona-aikana (https://yle.fi/uutiset/3-11837844). Yle oli tehnyt aiemmin myös laajan kyselyn (n=1700), jonka mukaan suurin osa opettajista ja oppilaista kipuilee etäopetuksessa “sanallisen ja sanattoman vuorovaikutuksen puutteessa.” Lisäksi olen päässyt käymään muutamia kiinnostavia keskusteluja toimivista ja vähemmän toimivista verkko-opetuksen kursseista. Keskusteluissa on noussut esiin myös kokemuksia siitä, että etäopetuksessa on kehnoimmillaan otettu jopa pedagogisia taka-askelia. Näin voi käydä, jos perinteisiä luokkahuoneopetuksen käytänteitä ja materiaaleja yritetään “monistaa” etäopetuksen ympäristöön. Ylen jutussa tämä sama kokemus nostetiin esille: “Etäkoulussa opetus on muuttunut liian usein vanhanaikaiseksi tiedon kaatamiseksi yhteen suuntaan.”

Etäopetus, monimuoto-opetuksen ratkaisut, itsenäinen ajasta ja paikasta riippumaton opiskelu ovat kuitenkin suunta, joiden merkitys on kasvanut ja kasvaa tulevaisuudessa. Ja sitä enemmän, mitä ylemmälle kouluasteilla edetään. Tämän vuoksi esimerkiksi korkeakoulujen ja oppilaitosten on oltava entistä innostuneempia kehittämään ajasta ja paikasta riippumattoman opetuksen pedagogisia käytänteitä opiskelijan hyvinvointia, oppimista ja opinnoista suoriutumista edistäviksi ratkaisuiksi. Tämän olen havainnut esimerkiksi omassa työssä, syksyllä 2021 Kajaanin ammattikorkeakoulussa alkavan sosionomikoulutuksen (monimuoto) suunnittelussa: Koulutuksesta kiinnostuneiden lukuisten tiedustelujen yhteinen viesti on opintojen ja opiskelun joustavuus. Hyvää oppimista, opetuksen toiminnallista innostavuutta ja jäntevää etenemistä jokainen pitää itsestään selvänä odotuksena. Etäoppimisen ratkaisut ovatkin parhaimmillaan innostavia, yksilön kannalta joustavia ja oppimista edistäviä. Käymieni keskustelujen ja Ylen uutisen innostamana päätin ottaa lyhyeen pohdintaan, teorian näkökulmasta, millaisista asioista pedagogisesti mielekäs etäopetus rakentuu. Näkökulmani teoreettisesti laajasta aihepiiristä on tässä postauksessa kapea, enkä pyri kaiken kattavaan esitykseen. Yritän tarkastella Ylen jutussa esille nostettua kontaktin muodostamista opiskelijoihin ja pyrkimystä luoda tilannetta, jossa opiskelijat uskaltavat ja haluavat osallistua aktiivisesti opetukseen etäopetuksen tilanteessa. Peilailen etäopetuksen tematiikkaa Hans Aeblin yleispedagogiseen teokseen “Opetuksen perusmuodot”. Kirjan ajatukset perustuvat perinteisen luokkahuoneopetuksen kontekstiin.


 

Luokan vastaanottokyvykkyyden tunteminen – psykologisesta tyhjiöstä eläytyvään osallistumiseen


Jotta opetuksesta voi muodostua toimivaa, olipa kyse opetuksesta “onsite” tai “online”, on opettajan tunnettava, ovatko opiskelijat todella mukana, suhtautuvatko he vakavasti opetustilanteeseen ja ymmärtävätkö opiskelijat opettajaa, eli ovatko he valmiit ottamaan askeleita opittavan asian eteen. Perinteisessä luokkahuoneen opetustilanteessa tämä on helppoa havaita mutta etäopetuksessa tilanne on toinen. Tunnistaminen saattaa olla jopa mahdottoman tuntuista. Hans Aebli kuvaa tätä oppilaisiin muodostettavan kontaktin tematiikkaa kirjassaan. Jos opetuksessa ei pystytä näkemään oppilaiden palautetta eli ilmeitä, eleitä, katseita ja myötäelämisen sanattomia viestejä, on tilanne verrattavissa Aeblin mukaan radiojuontajan tilanteeseen. Opetuksen kontekstissa tilanne on opettajalle kuin puhuisi “psykologiseen tyhjiöön”. Ylen jutussa tätä tunnetta, joka etäopetuksessa on opettajille rakentunut, kuvattiin opettajien kokemana TV:n chat-juontajana toimimiseen. 

Verkko-opetuksen ympäristöissä opettajan keskeisimpiä kysymyksiä onkin, miten hänen tulisi toimia, että hän saa aikaiseksi aidon kontaktin opiskelijoihin ja heidän kokemusmaailmaansa, ja vieläpä niin että opiskelija pystyy kokemaan opiskeltavan asian merkityksellisenä ja yhdistämään opiskeltavan aihepiirin käsitteet aiheen kannalta laajempaan merkitykseen sekä opiskelijan omaan kokemusmaailmaan. Niin verkkovälitteisessä kuin perinteisessä opetuksessa opetuksen yksi tärkeimmistä tehtävistä on, Aeblia mukaillen, saada oppilaat eläytyvään osallistumiseen opettajan ja sisällön kanssa. Tämä eläytyvä osallistuminen on Aeblin mukaan läheisin yhteisyyden muoto, jonka opettaja pystyy oppilaisiinsa saavuttamaan. Kun tämä tunne saavutetaan, ovat oppilaat vastaanottavaisia opetukselle ja pystyvät ymmärtämään opetettavia asioita osana omaa kokemusmaailmaansa.

 


Kuinka etäopetuksessa kontakti ja opiskelijoiden eläytyvä osallistuminen on mahdollista saavuttaa?


Ylen edellä mainitussa jutussa haastatellut opettajat tuovat erinomaisesti esille käytännön näkökulmasta opettajan merkitystä opetustilanteessa vuorovaikutteisuuden luomiseksi: Opettajan on luotava yhteiset pelisäännöt mm. kameran käytölle, osallistumiselle opetustilanteessa, kuulumisten vaihtamiselle sekä edellytettävä systemaattisesti näiden toteutumista. Nämä ovat hyviä peruslähtökohtia verkossa tapahtuvalle vuorovaikutukselle ja ensimmäinen askel eläytyvän osallistumisen mahdollistamiselle. 

Opettajien etäopetuksen kokemus siitä, että opiskelijat vetäytyvät ja vaikenevat on painostava tunne. Toisaalta tämä ei kuitenkaan välttämättä eroa perinteisestä luokkahuoneen tilanteesta: Jos opetuksen funktio on tiedon siirto opettajalta tai oppimateriaalista opiskelijalle. Tällöin opetuksen pedagoginen piiloviesti on, että opiskelijoilta ei edellytetä eikä odoteta vuorovaikutteisuutta tai omien kysymysten tekemistä ja vastausten hakemista niihin. Kun käsiteltävät sisällöt ja kysymykset ovat opiskelijalle itselleen ulkoisia ja niihin odotetaan ulkoisen auktoriteetin mukaisia oikeita vastauksia, on helpompaa ja myös turvallisempaa vaieta. Etäopetuksessa tämä tilanne todennäköisesti vahvistuu ja laajenee, jos tavoite on tiedon siirtäminen. Sanattoman viestinnän puute iskee tällöin armottomasti, koska mahdollisuus sen hyödyntämiseen on viety miltei kokonaan pois.

Jotta myös etäopetuksessa voidaan saavuttaa opiskelijoiden eläytyvä osallistuminen sisältöön:
  • On opetuksen sisältö linkitettävä osaksi opiskelijan laajempaa kokemusta ja siten luotava merkityksellisyyden tunne sisältöä kohtaan. Kyse on motivoinnista, jonka merkitys etäopetuksessa korostuu. Opettajan on aktiivisesti osoitettava opintojen aluksi tämä tiedon merkitysten liittyminen käytäntöön ja opiskelijoiden kokemukseen sekä ja varmistettava säännöllisesti merkityksen välittyminen opiskelijoille. 
  • On luotava kirjallisuuden / luennon / opettajan tuottaman tekstimateriaalin avulla mahdollisuus omaksua keskeiset käsitteet ja niiden merkitys ytimekkäällä ja mielekkäällä tavalla (verkossa pitkien luentojen seuraaminen on raskasta ja viesti pitäisi osata pilkkoa esimerkiksi lyhyiksi opetusvideoiksi). Opettajan on arvioitava tarkasti oma asemoitumisensa suhteessa opiskelijoihin ja se, milloin opettajan rooli on fasilitointi, milloin aktiivinen tietojen välittäminen, milloin ohjaaminen.
  • On mahdollistettava sisällön kokeminen omakohtaisena kokemuksena (simulaatio, case-harjoitus, työelämälähtöinen tehtävä tms.). Verkossa tapahtuva työ ja osaamisen osoittaminen on toisaalta vain jäävuoren huippu ja toisaalta mahdollisuus tehdä koettu tieto ja taito näkyväksi sekä reflektoitavaksi. Oppimista ja asiaan perehtymistä tapahtuu tai pitäisi tapahtua opiskelijan tai opiskelijatiimien toimesta myös verkossa työskentelyn ulkopuolella. Verkko on paikka tämän työskentelyn tuloksen näkyväksi tekemiselle, osoittamiselle ja jakamiselle. 
  • On toteutettava teoreettinen reflektio eli palautetaan kokemus / soveltamisesta hankittu omakohtainen kokemus osaksi keskeisiä käsitteitä ja merkitystä.


sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Sosionomi (AMK) OPS-työn arviointia - miten voidaan saavuttaa sellainen OPSn sisältö ja rakenne, mikä innostaa opiskelemaan ja tukee opiskelijan ammatillisuuden kasvua?

Minulla on ollut viime syksystä alkaen ainutlaatuinen mahdollisuus olla luomassa Kajaanin ammattikorkeakoululle sosionomikoulutuksen opetussuunnitelmaa ja koulutuksen rakennetta1. Koulutus alkaa ensi syksynä monimuotokoulutuksena ja tulevaisuudessa otamme vuosittain noin 40 opiskelijaa koulutusohjelmaan. Työ on ollut itsenäistä asiantuntijatyötä ja sen tukena ovat olleet mm. suunnittelun ohjausryhmä, KAMKn ja KAMKn SOTE-osaamisalan henkilöstö, KAMKn opiskelijakunta sekä erilaiset prosessin aikana muodostuneet tai olemassa olevat ammatilliset verkostot, joissa olen päässyt kuuntelemaan ja keskustelemaan sosiaalialan koulutusten sisällöistä ja suunnasta.

Seuraavassa pohdin OPSn kehittämistä mm. Jyrkiäisen, Ukkonen-Mikkolan, Kuljun ja Eskolan (2018) tekemän tutkimuksen näkökulmasta. Kaikkinensa pidän tärkeänä sitä, että koulutus on sisällöiltään ja opetuksen järjestelyiltään sellainen, että se tukee opiskelijoiden motivaatiota ponnistella oppimisensa eteen ja edistää siten sujuvaa ammattiin valmistumista. Oleellista on myös se, että koulutus luo perusteet opintojen alusta alkaen myönteisen ammatillisen identiteetin kasvulle. Hyvä ammatillinen identiteetti edistää mm. työssä jaksamista ja on perusta jatkuvalle oppimiselle sekä työn eteenpäin kehittämiselle. Koulutuksessa onnistutaan, jos opiskelijalle syntyy tai vahvistuu koulutuksen aikana haave omasta ammatillisesta tulevaisuudesta sosionomina, jonka toteutumisen eteen hän haluaa ponnistella.


OPSn tiedolliset tavoitteet ja ulottuvuudet

Jyrkiäisen ja muiden (2018) tutkimuksen tavoitteena oli selvittää opettajankoulutuksessa olevien opiskelijoiden sekä henkilöstön tulkintoja yliopiston opetussuunnitelmasta. Menetelmänä he käyttivät eläytymismenetelmäkertomuksia. Tutkimuksen viitekehyksen ytimen muodosti Annalan, Lindenin ja Mäkisen (2016) opetussuunnitelman käsitteellinen analyysi, jossa OPS jäsentyy neljään kategoriaan: 1) OPS sisältöjen varmistajana, 2) OPS kompetenssien tuottajana, 3) OPS neuvotteluna ja 4) OPS toteuttajiensa ja tekijöiden valtaistumisena. Lisäksi OPSsta voidaan erottaa tiedon tuottamisen ulottuvuudet, jossa 1) tiedon merkitys on toisessa ääripäässä vahvasti siirtämistä ja toisessa päässä tiedon kriittistä käsittelyä ja reflektiota. OPSn tietoa voidaan lähestyä myös 2) tiedon omistajuuden näkökumista, jossa oppimistuloksia joko kontrolloidaan voimakkaasti opiskelijan ulkopuolelta tai toisessa päässä opiskelija nähdään aktiivisena ja osallisensa tiedon tuottajana ja käsittelijänä, joka omaa potentiaalia jatkuvaan oppimiseen ja ymmärryksen syventymiseen. Kun ammattikorkeakouluissa puhutaan osaamisperusteisista opetussuunnitelmista (ks. Laajala 2019), voisi tämän osaamisperusteisuuden käsitteen katsoa kattavan parhaimmillaan kaikki neljä edellä esitettyä OPSn kategoriaa (osaaminen rakentuu tiedoista, taidoista ja kyvystä soveltaa opittua käytäntöön).


OPS ammatillisen ajattelun ja motivaation kehittymisen tukena

Annalan, Mäkisen ja Lindenin (2015) sanoin OPS on prosessi, jossa tieteen- tai ammattialan ydin ja arvoperusta viedään osaksi opetuksen käytäntöä (vrt. Laajaja 2019, 440). Kun olemme lähteneet luomaan KAMKille uutta koulutusta, on ote ollut käytännöllinen eli OPSn runko on työstetty sisältöjen ja kompetenssien näkökulmasta. On varmistettava, että koulutuksen sisällöt vastaavat sosiaalialan ammatillisiin ja myös palvelun lainsäädännöllisiin reunaehtoihin. On pystyttävä kouluttamaan sosiaali- ja varhaiskasvatusalan asiakastyön kentille eettisesti taitavia ohjauksen ammattilaisia. Prosessiin sekä sen sisällölliseen ja kompetenssilähtöiseen painotukseen on vaikuttanut myös se, että koulutus on meille täysin uusi koulutus.2  

Sisältöjen ja kompetenssien tuottamisen tulkinnoissa Jyrkiäisen ja muiden (2018) tutkimus osoitti, että opiskelijat ja henkilöstö pitävät tällöin keskeisenä koulutuksen tuottamia ammatillisia valmiuksia. On myös yleistä, että koulutuksen perusjännite eli opiskelijoiden odotus koulutusta kohtaan rakentuu teorian ja käytännön välisen suhteen hahmottamiseen. Ihanteena pidetään, että teoreettinen tieto ja käytäntö pystytään yhdistämään helposti ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. (Jyrkiäinen ja muut 2018, 220 ja 229; vrt. Annala ja muut 2015, 136 ja 140). Teorian ja käytännön yhdistäminen on haastava mutta tärkeä odotusarvo, jonka toteutuminen vaatii vastavuoroista aktiivisuutta ja mahdollisuutta aktiiviseen vuoropuheluun teorian parissa. Opiskelijan näkökulmasta katson, että tämä tarkoitta niin monologisuutta (lukemista, kirjoittamista ja “pänttäämistä”), dialogisuutta (yhteistyötä ja vuoropuhelua opettajien, toisten opiskelijoiden ja työelämän kanssa) kuin trialogisuutta (vuoropuhelua ja aktiivista tiedon tuottamista, itsensä, kirjallisuuden, työelämän sekä toisten opiskelijoiden kanssa). Opiskelijoille koituva hyöty teoreettisesta osaamisesta on se, että saavat näin varmuutta ja rohkeutta kohdata työelämän moninaiset tehtävät (Jyrkiäinen ja muut 2019, 222). Annala ja muut (2015, 136) esittävät aiempaan tutkimukseen perustuen, että vain aktiivisesti tutkimusta tekevät opettajat pystyvät välittämään teorian ja käytännön välistä yhteyttä vaikuttavasti opiskelijoille. Toisaalta voidaan ajatella myös, että OPSn luonteella eli sillä, perustuuko se perinteiselle curriculum-ajattelulle vai saksalaiselle sivistysteoreettiselle didaktiikka-ajattelulle, on merkitystä käytännön ja teorian välisen suhteen rakentumiselle. Jälkimmäinen ajattelutapa vahvistaa luottamusta opettajan ammatilliseen autonomiaan ja rakentaa siten perustaa didaktiselle reflektiolle eli opettajan aktiiviselle ja tutkivalle otteelle työssään vaikka kyse ei olisikaan tieteelliseen julkaisuun tähtäävästä tutkimustoiminnasta (vrt. Laajala 2019, 440 - 441).

Jotta OPSn sisältö ja rakenne edistävät opiskelijan ammatillista ajattelua ja motivaatiota, on OPS-työn tuettava opiskelijoiden mahdollisuuksia osallistua opiskeltavien sisältöjen merkitysrakenteiden muodostamiseen. Opiskelijoille ja myös opettajille valmiiksi annetun OPSn riski on se, että tämä tavoite ei pääse toteutumaan ja oppimisesta tulee raskasta3. (Jyrkiäinen ja muut 2018, 222.) OPS on aina jollain tavalla ja jollain tasolla jollekin ennalta määritetty ja annettu. Siksi on tärkeää nähdä, että osallisuuden edistäminen on mahdollista myös “ennalta annetun” tiedon parissa. Opettajan ja opiskelijan välistä tietoon perustuvaa auktoriteettisuhdetta on osattava tällöin lieventää ja opiskelijalle on annettava mahdollisuuksia olla osallinen ja tietoa tuottava osakas opetuksen suunnittelussa ja oppimisessa. Opiskelijalle on luotava mahdollisuuksia kehittää ajatteluaan, alan käsitteistöä ja sanastoa aktiivisen kokemisen ja monipuolisten sekä vaihtoehtoisten tehtävänantojen avulla (vrt. monologinen, dialoginen, trialoginen tiedon käsittely). On ymmärrettävä, että ymmärrys voi rakentua vain yksilön omassa kokemuksessa, ei annettuna eikä siirrettynä tietona.


Lopuksi: Opintojen tulee mahdollistaa jokaiselle opiskelijalle haaveiden rakentumisen tulevaa ammattiaan kohtaan

Opetuksen suunnittelussa on tärkeää miettiä ja toteutuksessa huomioida, kuinka voidaan edistää opiskelijoiden aktiivista ja osallistuvaa roolia opetuksen suunnittelussa. Varmasti valtaosa opettajista ja oppilaitoksista on toiminut näin jo vuosikausia. Toisaalta on hyvä tunnistaa Laajalan (2019, 443) muistutus siitä, että osaamisperusteista OPSia on kriittisimpien arvioiden mukaan pidetty tavoiterationaalisena ja behaviorististyyppisenä ajatteluna, jossa OPSn tavoitteena olisi tuottaa sopeutuvia työntekijöitä työmarkkinoille, kehittävien asiantuntijoiden sijaan. Tämä voi olla riskinä, jos OPS-ajattelu perustuu vahvasti vain sisällön ja kompetenssien varaan ja niiden siirtämiseksi opettajalta opiskelijalle. Opetuksellisilla valinnoilla sekä sisällön jatkuvalla kriittisellä arvioinnilla ja yhteiskehittämisellä on tärkeä rooli, jotta OPS sisältää bildung-tyyppisen didaktisen reflektiivisen otteen (vrt. Laajala, 2019). 

Yksinkertaisimmillaan kyse on opiskelijoiden mahdollisuudesta antaa palautetta opintojaksoista ja huomioida palaute opintojen kehittämisessä. Pidemmälle vietynä kysymys on opiskelijoiden mahdollisuudesta osallistua opetussuunnitelman sisältöjen kehittämiseen sekä opetuksellisten ratkaisujen valintoihin. Jyrkiäinen ja muut (2018, 226) toteavatkin, että jos opiskelijalla on mahdollisuus valita itselleen mieleisiä sisältöjä ja opetuksen suoritusmuotoja, kokevat he tällöin opintojen ruokkivan omaa ammatillista identiteettiä ja ammatillisuuden kasvua. Vaikuttaminen ja valinnaisuuden mahdollisuus vahvistavat myös opiskelijan toimijuutta ja mahdollistavat jaetun asiantuntijuuden ja aidon yhteistyön toteutumisen. (emt. 226.)

Opetuksen resurssit ovat usein rajalliset ja OPSn runsaus esimerkiksi sisältöjen valinnaisuuden näkökulmasta voi olla vaikea järjestää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö valinnaisuutta voida mahdollistaa muilla tavoin. Ennalta määritetyt sisällöt ovat myös usein perustellut mutta tämäkään ei ole opintojen valinnaisuuden este, koska sisältöjen toteuttamisessa on erilaisia mahdollisuuksia vaikuttamiselle ja valinnaisuudelle. Sosiaalialaa esimerkkinä käyttäen eri asiakasryhmät toimivat tällaisena, jolloin opiskelija voi suunnata teoriaa tai käsiteltävää ilmiötä ammatillisen mielenkiintonsa mukaisen palvelualueen käytäntöön. Opetuksen ja työelämän vahvan yhteyden rakentaminen on siten tärkeä valtaistamisen mahdollisuuksien edistämiselle. Opetustehtävien erilaiset suoritusmahdollisuudet, jotka tukevat erilaisten elämäntilanteiden ja oppimistapojen huomioinnin, vahvistavat niin ikään opiskelijan valtaistamista oman opiskeluprosessin hallintaan ja omien tavoitteiden selkiyttämiseen. Opinnolistamisella sekä aiemmin opitun tunnistamisella on myös tärkeä merkitys tässä kokonaisuudessa (vrt. Laajala 2019, 456). Parhaimmillaan osallisuuden ja valtaistumisen avulla opiskelijalle voidaan mahdollistaa haaveen muodostuminen tulevasta ammatistaan. Haaveet eivät ole vain haihahtelua vaan parhaimmillaan ammatillinen haave voi toimia opiskelijalle merkittävänä sytykkeenä teorioiden oppimiseen ja haluun ymmärtää niitä käytännössä, ja siten jo opintojen aikana alkavan hyvän ammatillisen kasvun perustana (vrt. Jyrkiäinen ja muut 2018, 226-227; Annala ja muut 2015, 142-143). 


Tekstin taustalla käytetyt lähteet:

Annala, J., Mäkinen, M. & Lindén, J. 2015. Tutkimuksen ja opetuksen yhteys yliopistossa – opetussuunnitelmatyön näkökulma. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/100062

Jyrkiäinen, A. & Ukkonen-Mikkola, T. & Kulju, P. & Eskola, J. 2018. Opetussuunnitelman monet tulkinnat. Eläytymismenetelmäkertomuksia kasvatustieteiden tiedekunnasta. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/105004

Laajala, T. 2019. Osaamisperustaisuuden rakentuminen ammattikorkeakoulussa. Opetussuunnitelmateoreettista jäsentelyä. Teoksessa Autio, T., Hakala, L. & Kujala, T (toim.) Siirtymiä ja ajan merkkejä koulutuksessa. Opetussuunnitelmatutkimuksen näkökulmia Tampere: Tampere University Press 2019, 439–467. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-008-3

Viitteet:
Kajaanissa sosiaalialan koulutusta korkeakoulutasolla on toteutettu 2000-luvun aikana yksittäisinä muuntokoulutuksina toisten ammattikorkeakoulujen toimesta. Kajaanissa on ollut aikanaan sosiaalialan koulutusta sairaanhoitajien ja terveydenhoitajien koulutuksen rinnalla mutta jossain vaiheessa tästä on luovuttu. Kainuun ammattiopisto kouluttaa sosiaali- ja terveysalan toisen asteen osaajia mm. kotihoidon, päihde- ja mielenterveystyön ja varhaiskasvatuksen tarpeisiin (ks. https://www.kao.fi/koulutusalat/hyvinvointiala/sosiaali-ja-terveysala/). 2010-luvun aikana sosiaali- ja myös varhaiskasvatusalan ammattilaisten saatavuus on heikentynyt ja tarve sosionomikoulutuksen järjestämiselle on kasvanut. Viime vuonna OKM myönsi KAMKlle pysyvän koulutusluvan sosionomien kouluttamiseksi osaajapulan korjaamiseksi. 

Toisaalta OPS-työn ohjausryhmän edustus on vahvasti työelämälähtöinen ja osalla jäsenistä on taustalla tuore kokemus opiskelijana sosionomikoulutuksessa. Ohjausryhmä on tuonut siten tärkeitä näkökulmia OPSn rakenteen sekä sisältöjen muodostamiseen. Lisäksi prosessin ensitöinä haastattelin KAMKn opiskelijakuntaa KAMOa ja keskustelin heidän kanssaan kokemuksista opintojen sujuvuudesta sekä mielekkyydestä. Tämä keskustelu tarjosi hyviä näkökumia niin sisältöjen taustalle kuin opetuksen käytännön järjestämisen suunnittelulle.

3 Jyrkiäinen ja muut (2018) havaitsivat, että jos opiskelijan OPSiin liittyvä kokemus oli huolen ja osallistumattomuuden kokemusta, kokivat opiskelijat teorian ja käytännön toisistaan irrallisina, opintojaksot ja sisällöt sirpaleisinä ja työmäärä sisältöjen omaksumiseen liian suurena. (emt. 223.) On hyvä muistaa, että niin opiskelussa kuin missä tahansa työssä suurenkin työmäärän kanssa voi pärjätä, jos merkitykset ovat selkeät ja omaamme selkeyteen perustuvaa työn hallinnan tunnetta. Jos selkeys ja hallinnan tunne puuttuvat, pienikin työmäärä voi tuntua kohtuuttomalta. Vaikuttamisen ja osallisuuden kautta voidaan siis luoda hallinnan tunnetta ja tahtoa ponnistella teorian ja käytännön välisen ymmärryksen rakentamiseksi. 


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Löytyykö meiltä tulevaisuudessakin malttia vaalia hyvinvointia ja sivistystä edistäviä palveluja?

Yhdenvertaiset oikeudet koulutukseen ja sivistykseen sekä toimiva ja syrjäytymistä ehkäisevä sosiaaliturva ovat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian kivijalkaa. Yksilöllisyyttä korostava ja epävakaa globaali maailma haastaa jatkuvasti näitä arvoja. Hiipivä polarisaation kehitys 2000-luvun aikana (joka on konkretisoitunut mm. koulumaailmassa kasvavana erityisen tuen tarpeena) sekä viimeaikojen yhteiskuntarauhaa ja turvaa ravistelleet tapahtumat, Koronasta nuorten tekemiin väkivaltatekoihin ja Yhdysvaltojen levottomuuksiin, haastavat hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Tapahtumat ovat osoitus siitä, miten tärkeää on vaalia jokaisen oikeutta oppimiseenkoulutukseen ja hyvää elämään. Kun korona-pandemia saadaan kuriin, paineet valtiontalouden osalta nousevat pintaan ja tällöin tarvitaan viisautta ja ymmärrystä sille, miten kestävä sivistys ja hyvinvointi rakentuvat.  

Lasten ja nuorten hyvinvointi sekä lastensuojelun toimivuus ovat puhuttaneet erityisesti nyt korona-vuoden aikanpandemian aiheuttamiin lieveilmiöihin liittyen. Esimerkiksi HS uutisoi loppuvuodesta 2020 surulliseen tapahtumaan liittyen lastensuojelun tilanteesta “Koskelan tapahtumat kääntävät katseet kestämättömään epäkohtaan: Suomi epäonnistuu lasten suojelemisessaOnkin tärkeää, että lastensuojeluun liittyvä keskustelu on jatkuvaa, jotta tunnistamme tarpeita ja kehittämme ymmärrystämme tarvittavien toimien aikaansaamiseksi.


Kyky toimia moniammatillisen verkoston jäsenenä sekä kyky johtaa verkostojen toimintaa ovat edellytys hyvinvointia edistävään sosiaali- ja kasvatustyöhön

Lasten, nuorten ja perheiden tilanteelle on ollut jo vuosia leimallista se, että polarisaatio on voimistunut. Itse olen elänyt tätä muutosta reilun parinkymmen vuoden ajan opettajan, opettajankouluttajan, opetus- ja sivistystoimen erilaisten johtotehtävien sekä erilaisten paikallisten ja kansallisten sivistys- ja sosiaalialan työryhmien näkökulmista. Iso osa perheistä voi hyvin mutta tukea tarvitsevien lasten, nuorten ja perheiden määrä on ollut kasvava ja ongelmat ovat osalla erittäin vaikeat. Lasten ja nuorten koulukielteisyys, päihteiden käyttö, kiusaaminen sekä lasten aggressiivinen käytös koulu- tai päiväkotiryhmässä ovat polarisaation ilmentymiä. Kouluissa ja päiväkodeissa koetaan olevan jopa kestämättömän ongelman edessä. Resurssien katsotaan olevan riittämättömät ja palvelurakenteiden sekä lainsäädännön arvioidaan olevan kankeat. Ne estävät ammattilaisten vaikuttavan puuttumisen ja siten oikea-aikaisen tuen tarjoamisen lasten ja perheiden tarpeeseen. Arjessa ilmenee tilanteita, että esimerkiksi voimakkaasti psyykkisesti oireilevalle lapselle ei yksinkertaisesti löydy hoitopaikkaa, eikä keinoja tukea kasvua ja kuntoutumista. Eri ammattiryhmien näkemykset lasten tarpeista voivat poiketa toisistaan ja mm. salassapitoa koskevat säädökset ja yksilönsuoja vaikuttavat asioiden käsittelyyn. Tuloksena on, että selkeää ymmärryksen rakentumista ja vaikuttavia tukitoimenpiteitä lapsen ja perheen elämäntilanteen tukemiseksi ei muodostu. Moniammatillisen työn tekemisen ja verkostojen johtamisen kyvykkyys onkin nyt ja tulevaisuudessa merkitystään kasvattavia taitoja, jotta verkostotyöstä ei muodostuisi Helsingin poliisin rikosylitarkastaja Jonna Turusen kuvaaman kaltaista hetkellistä ja heikosti vaikuttavaa, jopa päämäärätöntä työryhmä- ja selvitystyötä (https://poliisi.fi/blogi/-/blogs/rikos-jonka-pitaisi-muuttaa-maailmaa). 


Kodin, päiväkodin / koulun, neuvolan / kouluterveyshuollon välinen luottamusta rakentava, kynnyksetön yhteistyö lapsen eri ikävaiheissa on ensiarvoisen tärkeää. Tämä edellyttää toimijoiden aktiivista yhteistyötä palvelujen tarpeen mukaiseen kehittämiseen. Perheille on oltava tarjolla erilaisia mahdollisuuksia ohjautua ja osallistua toimintaan sekä palveluun, erityisesti lapsen tai perheen tuen tarpeen niin vaatiessa. Hyvinvointia edistävää toimintakulttuuria kehitettäessä on myös muistettava, että koulu ja päiväkoti ovat kodin jälkeen lapsen merkittävimmät kasvuympäristöt. Tällöin nämä eivät voi olla muusta yhteiskunnasta vapaita saarekkeita. Harrastustoimijat sekä järjestöt ovat tärkeä resurssi arjen palveluja ja tukimuotoja suunniteltaessa.  


Luottamuksellisen ja voimaannuttavan vuorovaikutussuhteen rakentamista perheiden ja kasvua tukevien verkostojen välille

Jokainen vanhempi haluaa olla hyvä vanhempi lapselleen. Osalla jaksaminen tai psyykkinen tila ovat vain sellaiset, että tämä hyvän haluaminen ei pääse toteutumaan tavalla, jolla sen tulisi toteutua. Tällöin tarvitaan raskaampia tukitoimia ja lastensuojelun toimenpiteitä. Ihmiselämän ja -mielen monimutkaisuus haastavat jatkuvasti lastensuojelun ammattilaisia. Yksinkertaista, jokaiselle sopivaa toimintamallia tai menetelmää ei löydy helposti. Lisäksi lastensuojelun resurssien koetaan paikoin olevan erittäin tiukat. Aikaa voimaannuttavalle kohtaamiselle ja ohjaamiselle ei koeta olevan riittävästi. Moniammatillinen yhteistyö ja verkostojen toiminta on kuitenkin tässäkin keskiössä, koska sen avulla voidaan saada laajaa ja jopa piilossa olevaa palveluresurssia ja osaamista yhteiseen käyttöön lapsen kasvun tukemiseksi. Sote-uudistuksen pyörteissä on keskeistä huomioida, että sivistys- ja sote-palvelut eivät pääse eriytymään toisistaan erillisiksi tai liian kaukaisiksi palveluiksi. 


Perheillä voi olla myös sosiaalipalveluja ja lastensuojelua kohtaan ennakkoluuloja ja pelkoja. Helposti ajatellaan, että lastensuojelun mukaantulo tarkoittaa ennemmin tai myöhemmin lapsen huostaanottamista. Perheet saattavat vältellä viimeiseen saakka avun pyytämistä tai vastaanottamista. Myös ammattilaiset saattavat arastella toiminnassaan vanhempien mahdollista negatiivista reaktiota ja yhteistyön hankaloitumista. Itse olen aina ajatellut, että vanhemman jopa hyökkäävä puolustus lapsen asiassa on vain hyvä merkki vanhemman halusta puolustaa omaa lastaan ja vanhemmuuttaan. Vanhemmalla on halua olla hyvä vanhempi ja toimia lapsen edun mukaisesti. Sujuvan yhteistyön tekeminen vaatii tällöin ammatillisuutta ja osaamista yhteisen näkemyksen löytämiseksi. Ammattilaisilla ja mahdollisella moniammatillisella verkostolla on tällöin avaimet asian suotuisaksi ratkaisuksi. Toimivuus edellyttää taitoa toimia verkostossa ja erityisesti taitoa johtaa verkoston toimintaa. 


Sosiaalialaan liittyen perheiden pelko tai kielteinen asennoituminen esimerkiksi lastensuojelun palvelujen vastaanottamiseksi vaatii myös luottamukseen tähtäävää vuorovaikutusta. Yksi tärkeä tekijä tässä on, että ammattilaiset “kääntävät” sosiaalialan kielen asiakkaalle ymmärrettäväksi. Uskallan väittää, että nyt kieli on valtaosalle perheitä vierasta ja jopa pelottavaa. On mietittävä samalla tavalla kuin jo vuosikymmenet sitten opettajankoulutuksessa opiskelijoille opetettiin, kuinka on tärkeää kääntää kasvatustieteen termistö perheille ymmärrettäväksi puheeksi. Vanhemmille on luotava mahdollisuus osallistua taustastaan riippumatta vanhemmuutta ja kasvatusta tukevaan keskusteluun. Sosiaalialalla tätä olisi tärkeää kehittää niin palvelujen kuin koulutuksen tasoilla. Mitä tarkoittavat esimerkiksi systeeminen lastensuojelu, lastensuojeluilmoitus, kirjaaminen ja dokumentaatio, perhepalvelut ja -keskukset tai muut alan käsitteet asiakkaiden arjessa? Kielen ja käsitteiden avulla voidaan kasvattaa luottamusta ja turvallisuuden tunnetta tai heikoimmillaan herättää huolta ja epätietoisuutta. Yhteisen kielen avulla vanhemmille, lapsille ja nuorille mahdollistetaan aito osallisuus ja vaikuttaminen asiassaan.


Lopuksi: mitä tarvitaan toimivaan hyvinvointia edistävään kasvatus- ja sosiaalialan työhön?

  • Moniammatillisen työn ja verkostojen johtamisen osaamisen tulee olla sosiaali- ja kasvatusalojen koulutuksen ja täydennyskoulutuksen keskeisiä sisältöjä. Moniammatillisen verkostotyön avulla saadaan monipuolinen osaaminen ja palvelut asiakkaan käyttöön. Toimiakseen vaikuttavasti tämä edellyttää verkostoissa toimimisen sekä niiden koordinoinnin ja johtamisen osaamista.
  • Moniammatillisen työn ja verkostojen johtamisen osaamiseen liittyy myös verkostojen palvelujen ja osaamisen tunnistaminen ja kyky näiden hyödyntämiseen perheiden, lasten ja nuorten haastavien elämäntilainteiden tukemiseksi. 
  • Koulu ja päiväkoti ovat lapsen keskeiset kasvuympäristöt kodin lisäksi. Tämän vuoksi koulujen ja päiväkotien on osattava valjastaa kasvua ja hyvinvointia edistävät toimijat ja palvelut osaksi hyvinvointia rakentavaa toimintakulttuuria. Sote-palvelujen lisäksi tämä tarkoittaa myös harrastus- ja vapaa-ajan toimijoiden entistä vahvempaa mukaantuloa koulujen ja myös päiväkotien arkeen.
  • Jatkuvaa yhteistyön kehittämistä kotien, päiväkodin / koulun ja näissä toimivien muiden ammattilaisten välille edellä kuvatun verkostotyön viitekehyksessä. Palvelujen tavoitteena tulee olla vanhemmuuden voimavarojen tunnistaminen, löytäminen ja vahvistaminen. Ajattelun lähtökohtana tulee olla, että jokainen vanhempi haluaa olla hyvä vanhempi lapselleen. Tätä tunnetta tulee vaalia ja vahvistaa kaikessa toiminnassa.  
  • Toimivien ja tarpeen mukaisten digitaalisten 1) yhteydenpitokanavien, 2) palvelujen saavutettavuutta edistävien kanavien sekä 3) perheiden ohjauskanavien kehittämistä sosiaalipalveluissa mutta myös koulujen ja päiväkotien toiminnan tueksi. 
  • Sosiaalialan kielen kehittämistä asiakaslähtöisemmäksi ja asiakkaille ymmärrettäväksi, kun palveluja markkinoidaan ja niistä viestitään ihmisille, ja kun sosiaalialan ammattilainen ohjaa ihmistä hänen elämäntilanteessaan. Vanhemmille ja lapsille mahdollistetaan yhteisen ja ymmärrettävän kielen kautta aito osallisuus ja vaikuttamisen mahdollisuus oman elämäntilanteen käsittelemiseksi.
  • Talouden haasteista huolimatta on toivottavaa, että meiltä löytyy yhteiskuntana malttia ja ymmärrystä vaalia ihmisten yhtäläisiä sivistyksellisiä oikeuksia koulutukseen sekä sosiaaliturvaan hyvinvoinnin edistämiseksi ja polarisaation kasvun katkaisemiseksi.