maanantai 16. toukokuuta 2022

Jatkuva oppiminen koulutusta ohjaavana oppimiskäsityksenä

Opetus- ja kulttuuriministeriö määrittelee, että “jatkuvalla oppimisella vastataan tarpeeseen kehittää ja uudistaa osaamista elämän ja työuran eri vaiheissa”. Tämän mahdollistamiseksi hallitusohjelmaan on sisällytetty jatkuvan oppimisen uudistus, jossa kehitetään muun muassa: 1) kouluasteiden toimintaa ja rahoitusta työelämälähtöisten ja monimuotoisten koulutuskokonaisuuksien totuttamiseksi; 2) kehitetään osaamisen tunnistamista ja tunnustamista; 3) lisätään työelämän aikaisia koulutusmahdollisuuksia; 4) edistetään erilaisten ryhmien osallistumisen mahdollisuuksia koulutukseen; 5) kannustetaan korkeakouluja avaamaan ja kehittämään koulutustarjontaansa sekä 6) edistetään työllisyydenhoidon mahdollisuuksia tukea asiakkaidensa kouluttautumista. (OKM Jatkuva oppiminen.)

Siirilä, Mäki ja Kinnari (2021) toteavat selvityksensä perusteella, että jatkuva oppimisen nähdään olevan ensisijaisesti työn kautta tapahtuvaa oppimista ja sen katsotaan olevan ratkaisu työelämän ja yhteiskunnan välisen muutoksen hallintaan. Keinot jatkuvan oppimisen toteuttamiseen ovat pääasiallisesti osaamisen tunnistamisen menetelmät sekä täydennys- ja tutkintotavoitteisiin koulutuksiin osallistuminen. Lisäksi työyhteisö nähdään jatkuvan oppimisen näkökulmasta oppivana yhteisönä.

Jatkuvan oppimisen käsite ei ole uusi ja se pohjautuu elinikäisen oppimisen käsitteeseen (ks. Sitra 2019, 7; Siirilä ja muut 2021). Poikela (1994) toteaa osuvasti jatkuvasta oppimisesta, että jatkuvan oppimisen kohdalla kyse on tulkinnallisesta moninaisuudesta, joka liittyi 1990-luvun uudistavan opetuksen ja opetussuunnittelun paradigmaksi muodostuneen elinikäisen oppimisen sekä jatkuvan koulutuksen käsitteelliseen integraatioon. Riskinä käsitteen käyttöön liittyen Poikeala (emt.) näki, että “kasvatusta selittävän normatiivisen ja sosiologisen tiedon yhdistäminen oppimista koskevaan psykologiseen tietoon on osoittautunut metodologisesti vaikeaksi tehtäväksi, koska vaarana on tyytyä vain jompaankumpaan, joko yhteiskunnalliseen tai yksilölliseen selitysperustaan.” Tyytyminen jompaankumpaan johtaa sektorimaiseen ajatteluun, jossa jatkuvan oppimisen edistämistä tukevat koulutuksen ratkaisut eivät edisty tarvetta edellyttävällä tavalla ja resurssien käytön kannalta edukkaasti. 

Oppimiskäsitys on aikaan kytkeytyvä yksilöllinen ja yhteiskunnallinen koulutusta ohjaava käsitys ihmisestä, tiedosta ja tietämisestä

Oppimiskäsitys on yhteiskunnallinen sekä yksilöllinen käsityksemme oppimisesta. Yksilöllisesti tarkasteltuna oppimiskäsitys on perustavanlaatuinen sekä usein osin tiedostamaton käsitys siitä, mitä on ihmisyys, tieto ja tietäminen, miten tiedon omaksuminen tapahtuu, millaista on oppimista edistävä toiminta ja vuorovaikutus toisten ihmisten sekä ympäristön kanssa parhaimmillaan ja millaiset edellytykset meillä on vaikuttaa yksilöiden ja yhteiskunnan elämään koulutuksen avulla. Oppimiskäsitys on siten ontologinen (oppi olevaisuudeesta eli mitä on ihmisyys), epistemologinen (mitä on tieto ja tietäminen) sekä metodologinen (miten tietoa hankitaan ja käsitellään) kokonaisuus. Opettajan oppimiskäsitys konkretisoituu tavassa, jolla hän on vuorovaikutuksessa oppilaidensa kanssa.

Kasvatustieteessä sekä psykologiassa koulutusta ohjaavia oppimiskäsityksiä on kuvattu eri aikoina  behaviorismista sosiokonstruktivismiin, joiden jokaisen taustalla on ollut tietyn tyyppinen käsitys ihmisestä, tiedosta ja tietämisestä. Erilaiset oppimiskäsitykset indikoivat siten aikaa. Ne ovat rakentuneet teoreettisesti vallitsevan ajan henkeen ja kulttuuriseen tilanteeseen perustuen. Oppimiskäsitys heijastelee yhteiskunnassa vallitsevaa ihmisten välistä suhdetta, lähtien aikuisen ja lapsen välisestä suhteesta kansalaisten ja auktoriteettien väliseen suhteeseen: Kuka tietää parhaiten, kuka hallitsee tietoa, mistä ja miten tieto ja taitoa hankitaan ja millainen on kasvatettavan suhde auktoriteettiin (lapsen ja aikuisen suhde, oppilaan ja opettajan suhde, kansalaisen ja valtaapitävän suhde).

Koulutus on politiikkaa ja siten vallitseva ihmiskäsitys sekä tietokäsitys ovat muovanneet koulutusta ja sille asetettuja tehtäviä. Oppimiskäsitysten perustalta on määrittynyt opetuksen ja koulun olemus, opetussuunnitelmalle sekä oppimiselle ja tiedolle annetut merkitykset. (vrt. Novak ja Gowin 1995). Elinikäinen ja jatkuva oppiminen ovat käsitteinä hyvä esimerkki tästä sekä myös siitä, millaisia merkityksiä formaali, informaali, nonformaali sekä satunnainen oppiminen ovat saaneet eri aikoina koulutusjärjestelmässämme (ks. Poikela 1994; Sitra 2019; vrt. Siirilä ja muut 2021). Poikela (1994) puhuu artikkelissaan systeemisestä oppimiskäsityksestä jatkuvan oppimisen perustana. Hän pyrkii kuvaamaan jatkuvaa oppimista ja oppimisen organisoitumista yhteiskunnallisen ja yksilöllisen lähestymistavan näkökulmista ja niiden systeemisinä suhteina, jotka määrittyvät niin oppimisen reunaehtoja säätelevän kontekstin, kuin oppijan toiminnan autonomian perusteella. Systeemisen oppimiskäsityksen keskeiset ehdot ovat oppijan sisäinen autonomia sekä oppimistoiminnan kontekstuaalisuus ja se, kuinka nämä tekijät huomioidaan koulutuksen jatkuvan oppimisen edellytysten järjestämisessä. Jatkuvan oppimisen perusoletus oppimiselle on yksinkertainen: kaikki oppivat uutta läpi elämän (Sitra 2019, 17 - 19.)

Jatkuva oppiminen koulutusta ohjaavana oppimiskäsityksenä

Jatkuva oppiminen on sitä parempi käsite, mitä enemmän sitä työssään pyörittelee. Jatkuva oppimisen käsitteellä on edellytyksiä toimia koulutusta ohjaavana oppimiskäsityksenä, koska se sisältää vahvat perusoletukset tiedosta, tietämisestä sekä yksilön olemuksesta oppijana ja yhteisön roolista oppimisen edellytysten järjestäjänä. Poikelan (1994) esittämän mukaisesti käsitettä ei pidä rajata joko koulutusta tai työelämää ja yhteiskuntaa siilomaisesti käsitteleväksi aiheeksi vaan työelämä- ja TKI-lähtöiseksi koulutusta ohjaavaksi oppimiskäsitykseksi, jossa oppiminen, tiedon ja taidon omaksumisen mahdollisuudet nähdään laajempana kuin vain formaaliin koulutukseen perustuvana. Oppimista tapahtuu kaikkialla. OKM:n jatkuvan oppimisen uudistuksessa onkin kuvattu hyvin jatkuvan oppimisen koulutukselliset sekä yhteiskunnalliset tavoitteet.

Jotta uudistuksessa onnistutaan, on jatkuva oppiminen määritettävä koulutuksen läpäiseväksi pedagogiseksi tavoitteeksi ja ohjaavaksi oppimiskäsitykseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa opetusta ja koulutuksen järjestämistä koskevia linjauksia siitä, miten jatkuva oppiminen näkyy pedagogiikan eri tasoilla: 1) koulutuksen järjestämisen perusteissa ja tukipalveluja koskevissa ratkaisuissa, 2) opetussuunnitelmassa ja opintojaksojen rakenteellisissa ratkaisuissa sekä siten 3) oppijan arjessa ja mahdollisuuksissa kouluttautua joustavasti ja tehdä oma osaamisensa joustavasti näkyväksi (ks. Korkeakoulun pedagogiikka -käsitteistön viidakossa). Kansallisen Digivisio2030-hankkeen tavoitteet ovat tässä suhteessa erittäin osuvasti asetetut (ks. Perustietoa Digivisio2030-hankkeesta) ja tulevat paitsi vahvistamaan myös ohjaamaan oppimiskäsityksen muutosta.

Seuraavassa listataan joitain pedagogisia tekijöitä, joita on tarpeen huomioida, kun edistetään jatkuvan oppimisen toimintaa ja koulutuksen kyvykkyyttä vastata jatkuvan oppimisen tarpeisiin:
  • Jatkuvan oppimisen tulee olla opetusta läpäisevä ajattelutapa, jonka kautta kehitetään jokaisen korkeakoulussa työskentelevän kyvykkyyttä toteuttaa jatkuvaa oppimista edistävän koulutuksen toteuttamista omasta positiostaan käsin.
  • Jatkuvan oppimisen sisällöt perustuvat perustutkintojen opetussuunnitelmiin:
    • Jatkuvan oppimisen toteuttamisen tulee olla resurssiviisaasti toteutettua, jossa oppimista tarkastellaan yksilön tarpeista lähtevänä koulutuksellisena totaliteettina, ei organisaatioiden tai hallintojen siiloina, jossa jatkuva oppiminen nähtäisiin muusta koulutuksesta erillisinä ratkaisuina. 
    • Opintojaksojen sisältöjä sekä OPSn moduuleja kehitetään aktiivisesti yhteistyössä työelämän ja myös järjestökentän kanssa. Opetuksen aikataulut eivät välttämättä taivu nopeisiin työelämän tarpeisiin mutta pedagogisen kehittämistyön keskiössä olevalla säännöllisellä OPSn kehittämistyöllä ja aktiivisella vuoropuhelulla voidaan tätä tarvetta ennakoida ja kehittää myös informaalin ja nonformaalin oppimisen huomiointia koulutuksissa. 
    • On tunnistettava ja linjattava, millaista väljyyttä OPSissa annetaan oppijan aktiivisen ja autonomisen roolin vahvistamiselle sekä informaalille, nonformaalille ja jopa satunnaiselle oppimiselle (vrt. Sitra 2019) 
  • Määritetään selkeästi, mitä OPSin modulaarisuus tarkoittaa yksittäisten sisältöjen sekä opintojaksojen laadinnassa, jotta voidaan edistää jatkuvan oppimisen tarjontaa. Tällöin OPS:ssa huomioidaan: 
    • Osasuoritukset opintojaksojen sisällä, joiden avulla mahdollistetaan erityyppisten ja laajuisten opintokokonaisuuksien tarjonnan kehittäminen erilaisille oppijoille. 
    • Vaihtoehtoiset suoritustavat sekä aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen käytänteet oppimista joustavoittavina ja opiskelun sujuvuutta edistävinä ratkaisuina. 
    • Ristiinopiskelun mahdollistaminen oppimista joustavoittavina ja opetusta rikastuttavina käytänteinä. Huomioidaan, että ristiinopettaminen on osa muuttuvaa opettajuutta, jossa opettajan kyky verkostoitua ja hyödyntää verkostojen voimaa oman opetuksen rikastamisessa on vahva osa opettajuutta. Työelämän muutoksen ytimessä pysyminen edellyttää, että opettaja ei tuota kaikkea sisältöä itse vaan löytää ja ohjaa oppijat ajantasaisen tiedon pariin oppimaan ja kasvattamaan osaamistaan. 
  • Opetuksen teknisten ratkaisujen on edistettävä jatkuvan oppimisen toteutumista. 
    • Huomioidaan digitaalisilla alustoilla tapahtuvan opetuksen sisältöjen laadun varmistaminen, jossa saavutettavuus sekä sisällöllinen ja pedagoginen laadukkuus ovat keskiössä. Esimerkiksi työelämässä olevien oppimistarpeissa verkko-opetus yksistään koetaan heikoksi ratkaisuksi, ja oppijat kaipaavat vuorovaikutteisuutta oppimisensa tueksi (ks. Erkkilä ja Kortesalmi 2020). 
    • Osasuoritukset mahdollistavat tutkinnon sekä opintojaksojen pienempien osien viennin avoimeen oppimisen tarjontaan digitaalisille alustoille. Esimerkiksi työssäkäyvät haluavat koulutuksesta konkreettista käytännön hyötyä lyhyellä tähtäimellä (vrt. emt). Pienemmät opintojaksot voivat toimia myös hyvinä sisäänheittokursseina laajempiin opintokokonaisuuksiin tarttumisessa, kun jatkuvan oppimisen kärpänen pääsee oppijaa puraisemaan.

Lähteet

Erkkilä, L. ja Kortesalmi, M. 2020. Jatkuva oppiminen on työntekijän, työpaikan ja kouluttajan yhteistyötä. Laurea journal. https://journal.laurea.fi/jatkuva-oppiminen-on-tyontekijan-tyopaikan-ja-kouluttajan-yhteistyota/#9a9d32f2

Novak, J.D. & Gowin, B. 1995. Opi oppimaan. Tampere: Gaudeamus.

Poikela, E. 1994. Jatkuva oppiminen – organisoituminen kokemuksen ja kontekstin suhteena. Aikuiskasvatus. Jatkuva oppiminen näkymä (journal.fi)

Siirilä, J., Mäki, K. ja Kinnari, H. (2021). Jatkuva oppiminen oppilaitosten ulkopuolella – yhteisiä tulkintoja ja merkityksiä rakentamassa. Ammattikasvatuksen aikakauskirja, 23 (2), 65-82. https://journal.fi/akakk/article/view/109879/65017 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti